”Tuntuisi hienolta kertoa nuorista”

|
Blogi

Meillä ihmisillä on sisällämme valtavasti salaista tietoa ja taitoa. Sellaista, jonka olemassaolosta me emme edes itse tiedä. On hienoa olla houkuttelemassa tuota kaikkea luovuutta ulos, olla saattamassa ilmoille tarinoita, jotka yllättävät positiivisesti myös kertojansa.

Riitta Tikkanen pyysi minut mukaan Kuule minä sävellän -projektiin syksyllä 2015 ja tehtäväni oli koota nuorten kanssa libretto, jonka nuoret sen jälkeen myös itse säveltäisivät. Eli ei minun ja muiden opettajien näköistä oopperaa, vaan täysin nuorten ideoima ja kirjoittama kokonaisuus. Ooppera, jonka takana he kaikki seisovat ja josta he voivat olla ylpeitä kun he keväällä 2016 seuraavat esitystä katsomossa. 

Työpajoja oli muutaman viikon ajan, useampi viikossa. Kymmenen yläasteikäisen nuoren lisäksi tunneilla oli usein yksi tai useampi projektin opettajista (Riitta Tikkanen, Olli Kortekangas, Riikka Talvitie, Taina Relander, Tuula Jukola-Nuorteva) sekä viisi Sibelius Akatemian opiskelijaa ja kaksi Aalto-yliopiston opiskelijaa, jotka suorittivat kokonaisuudessa työharjoittelunsa. Kaikki osallistuivat harjoitteisiin ja kollegani olivat omasta halustaan ikään kuin oppilaitani tuntien aikana.

Pistimme aluksi kynät ja lehtiöt sivuun. Teimme matalan kynnyksen fyysisiä ja verbaalisia kontaktiharjoitteita, joilla vahvistimme luottamusta ryhmään ja opettajiin. Pikku hiljaa villiinnytin ryhmää ja nuoret rupesivat tuottamaan estottomasti tarinoita, roolihenkilöitä ja tekstejä. Etenimme reippain askelin kohti varsin vaativiakin näyttelijäntyön tehtäviä. Kehitin tunneille paljon uusia harjoitteita, joissa näyttelijäntyö ja kirjoittaminen kohtasivat saumattomasti. Tehtävät tuottivat tavoittelemaani läsnäoloa, avoimuutta ja herkkyyttä kuunnella itseään ja muita. 

Oli hyvin kaunista katsella nuorten lisäksi myös yliopisto-opiskelijoiden ja kollegoitteni työskentelyä tunneilla. He keskittivät kaiken energiansa saadakseen nuorille hyvän ja rentoutuneen olon. Fokuksessa toinen näyttelijä. On tärkeää saada toinen ihminen loistamaan ja nauttimaan olemassaolostaan. Tämä tuotti erittäin hyvää näyttelijäntyötä ja esimerkillistä käyttäytymistä ylipäätään yhteiskunnassamme.

Tämän päivän nuorilla on paljon paineita. Se on tullut esille monien ryhmieni kohdalla. Tärkeää on, että tämän tyyppisessä tekemisessä suorituspaineet karistetaan pois. Oopperan nuoret tulivat usein suoraan koulusta, luettelivat jo ovella tulevien tenttien määrän ja kotitehtävät. Oli olennaista saada kaikki työt hetkeksi pois mielestä, rentoutua yhdessä ja nauttia siitä mitä teimme. Minusta tuntuu, että onnistuimme siinä. Väsyneenä tilaan saapuneet nuoret lähtivät usein nauraen pois. Itsensä ilmaiseminen, yhdessä tekeminen ja leikkiminen eivät vieneet energiaa, vaan antoivat sitä. Silti työskentelymme oli intensiivistä ja motivoitunutta.

Yksi suurimmista haasteista näin näyttävässä produktiossa saattaisi olla se, vaikka luova prosessi onkin kyseessä, että tekijöille tulee liian kovat paineet. On paljon mahdollisuuksia ilmaista itseään, tuoda unelmansa näyttämölle. Saattaa olla vaikeaa tehdä valintoja ja sitoutua johonkin päätökseen. Juuri siitä syystä oli tärkeää prosessin aikana leikitellä, antaa tilaa ilolle ja luovuudelle  ja viedä ajatukset näennäisesti pois lopputuloksesta, mutta kuitenkin samanaikaisesti houkutella harjoitteissa nuoret tuottamaan mieleistään materiaalia. Sellaista, joka syntyy heistä itsestään. Ei tutuista tv-ohjelmista, elokuvista, vanhemmilta, muilta auktoriteeteilta tms. Saatettuani koko ryhmän vapautuneeseen tilaan minulla oli tehtävänä napata tästä runsaasta materiaalista sopivat elementit ja syventyä niihin ryhmän kanssa.

Tunneilla kävimme paljon hienoja keskusteluja. Tärkeää oli, että jokainen nuori avasi suunsa joka päivä ja uskalsi kertoa havaintonsa. Painotimme sitä, että yhdessä voi syntyä jotain, mitä kukaan ei olisi yksin keksinyt. Jokainen havainto on arvokas, eri mieltäkin saa olla. Paljon nousi keskusteluissa esiin nuorten huoli yhteiskuntamme tilanteesta, syrjäytymisestä, sodista, työttömyydestä, maahanmuutosta, yksinäisyydestä, kilpailusta, luonnon tilasta… Tarina haluttiin tuoda lähelle yhtä ihmistä, kertoa se hänen kauttaan. Haluttiin myös, että teos on positiivinen ja rohkaiseva, ei lamaannuttava. Ainoat rajat meille loi esityksen miehitys. Kolme laulajaa, basso, tenori ja sopraano sekä nuorista lukiolaisista muodostuva kamarikuoro.

”Tuntuisi hienolta kertoa nuorista”, sanoi yksi nuorista ja toiset olivat samaa mieltä. Ryhmän ideat veivät lopulta tarinan perheen sisälle, vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen.  ”Mä valitsisin isän ja pojan tarinan”, ehdotti yksi pojista ja toiset tarttuivat siihen. Keskustelut ja improvisaation kautta tuotetut tekstit johtivat kohtaamisiin. Väärinymmärryksiin. Ongelmiin, joista ei uskalleta edes kotona puhua. Tunteisiin, joita ei uskalleta näyttää muille, vaan ne purkautuvat kontrolloimattomasti. Nuoruuden epävarmuuteen ja valintojen vaikeuteen.

Oli kiehtovaa työskennellä Suomen Kansallisoopperan äärimmäisen taitavan ja kokeneen päädramaturgin Juhani Koiviston kanssa. Uusi mielenkiintoinen yhteistyö toi omaan opetustyöhöni uusia tasoja. Kerrottuaan laajasti oopperasta ja libreton rakenteesta Juhani rohkaisi nuorta ryhmää luomaan jotain uutta, ei ole tarkoitus toistaa jotain mitä on jo tehty aiemmin. Mielenkiintoisen lisän työpajoihin toi myös Taina Relanderin läsnäolo. Oli harvinaista, että pääsimme puhumaan yhdessä lavastuksen ja puvustuksen mahdollisuuksista jo heti prosessin alussa. Jotkut ideat syntyivät hyvin visuaalisista mielikuvista, ja Taina huojentavasti sanoi nuorille: se onnistuu kyllä! Oopperassa kaikki on mahdollista.

En voi olla mainitsematta samassa yhteydessä, että säveltäjien Olli Kortekankaan ja Riikka Talvitien kanssa yhteistyö oli myös erittäin antoisaa. Hanke mahdollisti myös meille ammattilaisille uudenlaisia tapoja toimia yhteistyössä ja jakaa näkemyksiä ja laajentaa ymmärrystä taiteesta ja pedagogiikasta. Suuret kiitokset Riitta Tikkaselle ja Tuula Jukola-Nuortevalle, että sain olla mukana näin hienossa ja ainutlaatuisessa hankkeessa.

Yksi tehtävistä, joka avasi ryhmää paljon oli viiden minuutin pikaruno toiminnallisen treenin päätteeksi. Pistin sen otsikoksi: ”Minä olen erilainen”. Se tuotti koskettavia tekstejä, kirjoittajiensa näköisiä, mutta ovelasti vieraannutettuja ja humoristiakin tuotoksia. Fyysisissä harjoitteissa löydetty huumori, pieni itseironia, leikkisyys vastakohtana turhalle vakavuudelle kuului melkeinpä poikkeuksetta kaikkien runoissa.

Tässä erään oppilaan runo, joka päätyi lopulta librettoon:

Olen hiljainen päristelevä kummajainen

toisia töllöttävä tirkistelevä aikalainen.

Nurkissa seisova mörriäinen ja seinillä hyppivä äyriäinen.

Luokan outo ilmestys ja pelottava kummitus.

Miksei kukaan minua huolisi?

Miksei kukaan voisi minusta välittää, vaikka olenkin tällainen ilmestys.

Ottakaa tai  jättäkää, on kai se samantekevää…

 

Jemina Sillanpää  näyttelijä, muusikko, opettaja ja ohjaaja. TeM