Anita Sepän kolumni: Syväaika ja taide

Monitieteinen syväajan tutkimus auttaa meitä näkemään, mitä tapahtuu, jos jatkamme kotiplaneettamme asuttamista kuin viheliäiset Maa-turistit, jotka eivät piittaa geologisista ja biologisista paikallisolosuhteista.

Anita Seppä

Ihmiset ovat aina tuijotelleet taivaalle. Ennakoineet tähdistä peltoja ravitsevia tulvia, vuodenaikojen vaihtumista ja oikukasta säätä. Raapustelleet astronomisista havainnoista vuosikelloja ja kalentereita maanviljelyksen, karjanhoidon ja kaupankäynnin tueksi. Suunnistaneet erämaissa ja valtamerten rannattomilla ulapoilla taivaankannen säkenöiviä koordinaatteja seuraten. Kumartaneet jumalallisten voimien liikuttelemia planeettoja ja tähtien ikivanhaa valoa. Singonneet yläilmoihin toinen toistaan kummallisempia vekottimia, voidakseen hetkellisesti ylittää ihmisruumiin rajallisuuden ja painovoiman.

2000-luvun alkupuolella olemme alkaneet vilkuilla ylöspäin myös käynnissä olevan kuudennen sukupuuton aikaansaaman syvän huolen ajamina. Modernit luonnontieteilijät ovat opettaneet, että Maapallo ei olekaan Jumalan kerralla valmiiksi luoma täydellinen ekopaketti, kuten eurooppalaiset kirkkoisät pitkään julistivat. Myös ajankohtainen syväajan (deep time, Big History) tutkimus korostaa, että Telluksen geologiset erityispiirteet muuttuvat lakkaamatta – aivan kuten ihminenkin – ja että nykyisten elämän muotojen säilyminen on käymässä kovin epävarmaksi.

Maapallon ja elämän jatkuva muutostila ei tee ihmisen aiheuttaman nopean ilmastonmuutoksen hillitsemistä turhaksi, päinvastoin. Monitieteinen syväajan tutkimus auttaa meitä näkemään, miten laajalle luonto tosiasiassa itsessämmekin ulottuu ja mitä tapahtuu, jos jatkamme kotiplaneettamme asuttamista kuin viheliäiset Maa-turistit, jotka eivät piittaa geologisista ja biologisista paikallisolosuhteista.

Pyristelemme kolonialistisella ajalla luodun teknologia- ja järkiuskomme varassa vanhalla kaavalla eteenpäin.

Syväaikaan keskittyvä ajattelu houkuttelee meitä myös kuvittelemaan, miltä planeettamme voisi näyttää vuosikymmenen, sadan vuoden tai vaikkapa kolmen miljoonan vuoden kuluttua, ja millaisten aikajänteiden varassa pohjavetemme, metsämme ja elämää ylläpitävät ekosysteemimme ovat muodostuneet. Geologi Marcia Bjornerudin mukaan modernina itseään pitävä ihminen on pulassa, koska olemme kadottaneet nämä yhteydet. Teoksessaan Timefulness (2020) hän kuvailee ihmiseksi itseään kutsuvan tannerolennon vastuutonta käytöstä näin:

Ihmislaji osoittaa lapsellista välinpitämättömyyttä ajanjaksoa kohtaan, jolloin ihminen ei vielä asuttanut Maata. Luonnonhistoria ei kiinnosta juuri ketään, koska meitä eivät puhuttele tarinat, joista puuttuvat ei-inhimilliset päähenkilöt. Tämä tekee nykyihmisistä sekä kohtuuttomia että ajattomia – kykenemättömiä tulkitsemaan aikaa. Kuin kokemattomat ja yli-itsevarmat autoilijat, kiihdytämme kohti maisemia ja ekosysteemeitä, joiden pitkän ajan kuluessa rakentuneita liikennesääntöjä ja rajoitteita emme tajua lainkaan. Ja sitten hämmästelemme tuohtuneina, miksi luonnonlakien rikkomisesta seuraakin rangaistuksia.

Käynnissä oleva ilmastonmuutos on myös kulttuurinen kriisi, joka edellyttää uudenlaisia kuvittelun ja toiminnan muotoja. Pyristelemme kolonialistisella ajalla luodun teknologia- ja järkiuskomme varassa vanhalla kaavalla eteenpäin – tajuamatta, että tosiasiassa olemme ”perhosia, jotka lepattavat ilmassa yhden päivän ja luulevat sitä ikuisuudeksi”, kuten tutkija Carl Sagan toteaa.

Jotta kykenisimme ymmärtämään nykyisten elämänmuotojen täydellisen riippuvaisuuden ei-inhimillisestä luonnosta ja ekosysteemeistä, tarvitsemme nopeiden muutostoimien tueksi radikaalisti uudenlaisia kuvitelmia. Vihreä siirtymä ei ole kestävä, jos emme leikkaa luonnonresurssien ylikulutusta ja kehitä nopeasti uudenlaista de-growth -talousjärjestelmää, joka tavoittelee globaalisti oikeudenmukaisempaa maapallon rajallisten resurssien jakamista. Tässä vaativassa luomistyössä taiteilijoilla ja taiteen tutkijoilla on poikkeuksellisen paljon annettavaa.

Käynnissä oleva ”kriittinen vuosikymmen” vaatii Taideyliopiston akateemiselta henkilöstöltä ja opiskelijoilta paljon. Emme voi enää jatkaa vanhojen polkujen tallaamista, koska myös taiteen suuret kertomukset vanhenevat silmissä historian näyttämön murtuessa. Siksi toimintamme tueksi tarvitaan aiempaakin monimuotoisempaa poikkialaista yhteistyötä ja huokoisempien seinien luomista yhteiskunnallisen vaikuttavuutemme edistämiseksi. Aika aloittaa tämä yhteistyö on ehdottomasti tänään.

Teksti: Anita Seppä
Kuva: Petri Summanen

Kirjoittaja on Taidehistorian ja -teorian professori Taideyliopiston Tutkimusinstituutissa.