Taiteen pitovoima – miten Suomesta tulee taiteilijan koti
Suomi haluaa, että täällä opiskelleet ulkomaalaiset jäisivät Suomeen luomaan uraansa. Mitä tarvitaan, jotta he jäisivät?
Mediassa on keskusteltu tänä vuonna paljon ulkomaalaisista opiskelijoista ja siitä, miten Suomi voisi pitää kouluttamamme työvoiman täällä sen sijaan, että opiskelijat palaavat omiin kotimaihinsa tai muualle ulkomaille töihin valmistuttuaan.
On myös tuotu esiin huoli siitä, että ulkomailta tulevat korkeakouluopiskelijat eivät opi suomea, koska heidän ympäristönsä yliopistoissa on liian englanninkielinen. Ilman kielitaitoa kynnys jäädä Suomeen nousee.
Kansainvälisten opiskelijoiden määrä Suomessa on kasvanut, mutta heidän työllistymiseensä vaikuttavat työmarkkinatilanne, kielitaitovaatimukset sekä syrjivät rakenteet.
Taideyliopiston osalta tilanne on kuitenkin hyvä: moni Taideyliopistossa opiskellut jää Suomeen ja rakentaa sekä taiteellisen uransa että elämänsä tänne.
Kysyimmekin kolmelta Suomeen jääneeltä entiseltä tai pian valmistuvalta opiskelijaltamme, miksi he ovat jääneet ja mitä pitäisi muuttaa, jotta jääminen olisi yhä houkuttelevampaa.
Bálint Barcsai: “Kulttuurisesti moninaisempi teatteri lisäisi osallisuuden kokemusta yleisössä”
Olen asunut Suomessa nyt kaksi ja puoli vuotta, enkä vieläkään puhu suomea kunnolla. Se mietityttää. Silti haluaisin valmistumisen jälkeen jäädä Suomeen ja työskennellä täällä, tai ainakin työskennellä täältä käsin.
Olen alun perin Unkarista. Opiskelin elokuvaohjausta Budapestissa ja halusin jatkaa teatteriohjauksen maisteriopintoihin. Unkarissa tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ilman uuden viisivuotisen tutkinnon aloittamista, joten aloin etsiä lyhyempiä, englanninkielisiä koulutusohjelmia muualta Euroopasta.
Kun saavuin Suomeen ensimmäistä kertaa, ensivaikutelmani maasta ei ollut erityisen mairitteleva: ajomatka Helsinki-Vantaan lentokentältä ei tarjonnut kovinkaan kauniita maisemia, ja muistan ajatelleeni, kuinka epäviehättäviltä rakennukset näyttivät.
Mutta Helsingistä löysin kauneutta, rauhaa ja lempeyttä, joita en ollut odottanut.
Opiskelu Taideyliopistossa vahvisti kokemustani siitä, kuinka upea paikka tämä on. Opettajat olivat avoimia ja opiskelijoille tarjotut resurssit laajat. Opintoihini kuului matkoja, kursseja ja mahdollisuuksia, joita en olisi saanut muualla. Taiteen kautta sain myös uusia ystäviä.
Helsingistä löysin kauneutta, rauhaa ja lempeyttä, joita en ollut odottanut.
Ymmärsin kuitenkin heti, että kieli rajoittaa minua ammatillisesti. Teatteri on samaan aikaan sekä sanaton että sanallinen taiteenlaji.
Opiskelen ja työskentelen englanniksi, mutta käytännön teatterityö Suomessa tapahtuu useimmiten suomeksi. Silti erityisesti Helsingissä on valtava määrä ihmisiä, joiden äidinkieli ei ole suomi. Kuka heille tekee ja missä he voivat tehdä teatteria?
Eri kulttuureista tulevilla tulisi olla mahdollisuus tehdä uusia sovituksia ja teoksia, joissa heijastuu heidän oma taustansa. Todennäköisesti se lisäisi osallisuuden kokemusta myös yleisöissä.
Kyse ei ole ainoastaan ulkomailta tulleiden työmahdollisuuksista, vaan siitä, millä tavoin suomalainen kulttuuri on valmis tunnistamaan ja tunnustamaan monikulttuurisuuden osaksi itseään, alasta riippumatta.
Tällä hetkellä työskentelen vuoden mittaisessa projektissa Suomen Kansallisoopperassa. Paikka tuntuu minulle luontevalta, sillä ooppera on lähtökohtaisesti kansainvälinen taidemuoto, jonka esityskieliä ovat muun muassa italia, saksa ja ranska. Englanti on muutenkin talossa yleinen työkieli.
Näin ei kuitenkaan ole useimmissa suomalaisissa kaupunginteattereissa, joissa suomen kieli määrittää yhä lähes kaikki työprosessit.
Joidenkin palveluiden heikko englanninkielinen saavutettavuus ei kannusta ulkomailta tänne opiskelemaan tulleita jäämään.
Esimerkiksi Kelan sähköiset palvelut ovat saatavilla vain suomeksi ja ruotsiksi, samoin jotkin apurahajärjestelmät. Englanti on kuitenkin nähdäkseni palvelukieli, ei uhka kansalliskielelle. Opiskelen itse suomea, koska haluan ymmärtää ympäristöäni.
Ajattelen, että Suomessa kova työ palkitaan lopulta. Työryhmälleni hiljattain myönnetty Koneen Säätiön kolmivuotinen apuraha sai minut tuntemaan syvää kiitollisuutta ja kunnioitusta. Hakemuksen eteen tehtiin paljon työtä. Koneen Säätiö, joka vastaanottaa myös englanninkielisiä apurahahakemuksia, on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten kansainvälisiä hakijoita tuetaan suomalaisessa kontekstissa.
Nykyään olen juurtunut Helsinkiin ja tunnen olevani täällä kotona. Pidän monista suomalaisuuteen liittyvistä asioista, esimerkiksi siitä, että saunoja löytyy kaikkialta.
Yksi kulttuurishokki oli huomata, kuinka paljon suomalaiset juovat kahvia. Unkarissa kahvikulttuuri on erilainen: espresso on peruskahvi, ja sitä juodaan suhteellisen pieniä määriä. Tässä suhteessa olen ilmeisesti varsin suomalaistunut, sillä kahvinjuontini on lähtenyt jyrkkään kasvuun täällä asuessani.
Ainoastaan talvi saa minut harkitsemaan lähtöä Suomesta. Viisi kuukautta purevaa kylmyyttä, tuulta ja loskaa koettelevat jaksamista. Mutta kun kevät lopulta koittaa, tuntuu kaupunki avautuvan minulle aina uudestaan.
Anna Estarriola: “Koti on minulle kerrostunut käsite”
Olen asunut Suomessa yli kahden vuosikymmenen ajan. Ihmiset, joiden kanssa sain olla vuorovaikutuksessa opintojeni aikana, ensin Taideteollisen korkeakoulun vaihto-opiskelijana ja myöhemmin Kuvataideakatemian maisteriopiskelijana, olivat erittäin merkityksellisiä ja vaikuttivat tärkeällä tavalla polkuuni.
Tuohon aikaan osallistuin myös videotaiteilijana ja esiintyjänä useisiin näyttämöteoksiin Teatterikorkeakoulussa, mikä mahdollisti yhteistyön eri alojen ihmisten kanssa. Nämä kohtaamiset olivat hyvin inspiroivia ja auttoivat minua kiinnittymään laajempaan taiteelliseen ympäristöön Suomessa.
Olen alun perin kotoisin Kataloniasta, ja viimeistelin Barcelonassa kuvataiteen kandidaatin tutkintoani, kun päätin lähteä vaihtoon. Halusin kokea opiskelun ulkomailla ja vertailla erilaisia tapoja ymmärtää ja harjoittaa taidetta.
Suomi oli yksi vaihtoehdoista, joihin hain. Muistan yhä elävästi sen suunnattoman ilon tunteen, kun sain kuulla, että minut oli hyväksytty opiskelijaksi.
Tarkoitukseni oli viettää Suomessa vain yksi lukukausi, mutta pian kävi selväksi, että halusin jäädä pidemmäksi aikaa. Kaikki tuntui uudelta ja inspiroivalta. Olin hyvin innostunut tarjolla olevien kurssien monipuolisuudesta sekä taidekentästä, jota seurasin aktiivisesti ja jonka kanssa toivoin pääseväni vuorovaikutukseen.
Vaihto-opiskelujaksollani tapasin taiteilijoita, jotka kehottivat minua tutustumaan Kuvataideakatemiaan. Tapasin kuva-aikataiteiden osaston johtajan, Seppo Salmisen, ja kerroin hänelle kiinnostuksestani työskennellä monialaisesti. Salminen sanoi, että kiinnostukseni sopisivat hyvin opetussuunnitelmaan. Tuo lyhyt keskustelu vaikutti suuresti elämääni: tunsin, että se, mitä yritin tutkia ja kehittää, voisi löytää paikkansa ja kasvaa.
Suomeen muuttamisessa haastavinta olivat elinkustannusten korkeus ja pelko siitä, etten löytäisi riittävästi töitä kustannusten kattamiseen, etenkin kun en saanut lainkaan opintotukea.
Opiskeluympäristö tuntui kuitenkin hyvin avoimelta, keskustelevalta ja kokeilevalta. Pienet ryhmäkoot, runsaat resurssit ja laaja, ajankohtainen sisältö rohkaisivat tutkimiseen ja antoivat mahdollisuuden tarkastella ja pohtia omaa taiteilijuutta ja sen kontekstia.
Pysyvien ja vierailevien opettajien yhdistelmä toi oppimiseen laajan kirjon näkökulmia ja teki ympäristöstä erittäin dynaamisen.
Kun valmistuin, Suomeen jääminen tuntui luonnolliselta. Halusin jatkaa vuorovaikutusta suomalaisen taidekentän kanssa, vaikka tiesin, ettei se olisi vaivatonta.
Otti aikansa, ennen kuin aloin saada taiteelleni mitään rahoitusta ja siitä tuli edes jonkinlainen tulonlähde. Tein rinnalla muita töitä.
Opiskeluympäristö tuntui avoimelta, keskustelevalta ja kokeilevalta. Runsaat resurssit ja laaja, ajankohtainen sisältö antoivat mahdollisuuden pohtia omaa taiteilijuutta ja sen kontekstia.
Kuten kenelle tahansa, minullekin on tullut epävarmuuden hetkiä, mutta en ole silti harkinnut lähteväni.
Koti on minulle kerrostunut käsite. Sekä Katalonia että Suomi rakentavat kokemustani kuulumisesta, enkä näe niitä vastakkaisina. Ne elävät rinnakkain ja muovaavat identiteettiäni. Olen avoin yhteistyölle eri paikoissa, mutta Suomesta on tullut perusta, josta työskentelyni kehittyy.
Jos mietitään, miten Suomi voisi rohkaista enemmän ihmisiä jäämään, koen että käytäntöjen selkeyttäminen voisi helpottaa uuden ympäristön luomia epävarmuuksia.
Kansainväliselle taiteilijalle, joka harkitsee Suomeen tulemista, sanoisin tämän: anna kokemuksen edetä vähitellen ja kunnioita prosessia, mutta pysy samalla aktiivisena. Suomi voi olla hyvin inspiroiva paikka opiskella ja työskennellä sekä taidekentän että koko ympäristön näkökulmasta.
Matthew Whittall: “Suomalaisuuden käsitettä pitäisi laajentaa”
Kolmen Suomessa vietetyn vuoden jälkeen olin lähes valmis luovuttamaan. Säveltäminen ei elättänyt minua, ja työllistyminen muihin töihin oli osoittautunut äärimmäisen haastavaksi.
Tuntui siltä, ettei minulla ollut tarkoitusta eikä työlläni merkitystä. Olenkin ikuisesti kiitollinen Sibelius-Akatemian silloiselle osastonjohtaja Riitta Valkeilalle, jonka tarjous assistentuurista vuonna 2004 muutti elämäni suunnan ja sai minut jäämään Suomeen.
Alun perin olen Kanadasta, mutta tulin Suomeen vuonna 2001 Yhdysvalloista, jossa opiskelin säveltämistä yhteensä kuusi vuotta.
Olin kuitenkin väsynyt amerikkalaiseen kulttuuriin. Euroopassa asunut ystäväni vinkkasi opinnoista Suomessa, ja tulin tänne vaihto-oppilaaksi.
Tarkoitukseni oli viettää Suomessa ainoastaan vuosi, mutta kohtalo puuttui peliin. Tapasin tulevan puolisoni ja rakastuin. Vuoden jälkeen päätin hakeutua sävellyksen tohtoriopintoihin Sibelius-Akatemiaan, vaikka olin jo todennut sekä sosiaalisen elämän luomisen että työllistymisen Suomessa vaikeaksi.
Sävellysosastolla elimme kahden vaihto-oppilaan kuplassa. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, mitä tehdä meidän kanssamme. Meillä ei tuolloin ollut selkeää perehdytystä eikä ryhmäopetusta muiden, suomenkielisten opiskelijoiden kanssa.
Tilanne on sittemmin parantunut huomattavasti: nykyään ulkomaiset sävellystyön tutkinto-oppilaat osallistuvat Siban ryhmäopetukseen ja saavat arvokkaita verkostoitumismahdollisuuksia.
Juuri verkostoituminen on uudessa maassa tärkeää. Uskon, että tämä koskee kaikkia aloja. Tilaisuuksia siihen kannattaisi järjestää opintojen puitteissa enemmän.
Taideala on kansainvälisempi ja avoimempi kuin monet muut alat Suomessa, mutta piirit ovat silti pienet, ja jokainen kontakti voi olla ratkaiseva.
Tällainen ratkaiseva kontakti osui kohdalleni vuonna 2004. Osallistuin sävellyksen mestarikurssille, ja esillä oli uusi, lyhyt teokseni.
Eräs Helsingin kaupunginorkesterin viulisti, joka vaikutti myös repertuaaritoimikunnassa, sattui kuulemaan sen ja pysäytti minut käytävällä kysyäkseen, olisiko minulla orkesterimusiikkia. Annoin hänelle partituurin, jonka olin säveltänyt jo Yhdysvalloissa. Kuitenkin vasta neljä vuotta myöhemmin se päätyi orkesterin ohjelmistoon.
Siitä alkoi varsinainen säveltäjänurani Suomessa.
Taideala on kansainvälisempi ja avoimempi kuin monet muut alat Suomessa, mutta piirit ovat silti pienet, ja jokainen kontakti voi olla ratkaiseva.
Nykyään, kun joku kansainvälinen opiskelija kysyy minulta, kuinka menestyä laillani Suomessa, tuntuu siihen vastaaminen mahdottomalta. Yhtä suoraa polkua ei ole.
Ensimmäiset vuoteni olivat raskaita ja taloudellinen epävarmuus oli jatkuvaa. Pidin Suomesta ja Helsingistä valtavasti ja olin löytänyt ystäviä. Mutta töitä – mitään töitä – oli vaikeaa löytää. Tuntuu siltä, ettei ulkomailta tulleena voi koskaan osata suomea riittävän hyvin. Tämä on varmasti iso kysymys: jos kielestä tehdään portinvartija, moni kansainvälinen osaaja lähtee.
Olen ollut Suomen kansalainen jo vuosikymmenen ja asunut täällä lähes puolet elämästäni. Koen, että taidekentällä minut on hyväksytty, mutta mediassa minuun viitataan usein ulkomaalaisena säveltäjänä. Sama koskee monia muitakin taiteilijoita.
Kun Helsingin kamarikuoro ja kamariyhtye Uusinta Ensemble saivat vuonna 2024 Grammyn Kaija Saariahon Reconnaissance-kuoroteoksen levytyksestä, viitattiin sen johtaneeseen, melkein 25 vuotta Suomessa asuneeseen Nils Schweckendiekiin mediassa saksalaissyntyisenä kapellimestarina.
Minusta onkin paikallaan kysyä, milloin meidät tunnustetaan osaksi suomalaista yhteiskuntaa.
Usein tuntuu, että maahanmuuttajataustaisilta odotetaan erityistä kiitollisuutta: että saamme olla täällä, kunhan emme ole liian kriittisiä emmekä kyseenalaista vallitsevia rakenteita.
Kansainväliset osaajat ovat kuitenkin elintärkeitä Suomen tulevaisuutta ajatellen. Suomalaisuuden käsitettä pitäisikin laajentaa, vähintään mielikuvissa ja kielen tasolla. Ehkäpä Suomi voisi ottaa mallia Kanadasta, jossa uudet kansalaiset eivät ole “maahanmuuttajia” vaan heistä käytetään termiä new Canadians.
Muistan vieläkin, kun minua kutsuttiin ensimmäistä kertaa suomalaiseksi Ylen joululähetyksessä vuonna 2008, samassa lauseessa, jossa mainittiin Sibelius. Liikutuin niin, että se toi kyyneleet silmiin.
Teksti: Elli Collan