”Aloin käydä dialogia Ellin kanssa” – Kuvataiteilija Elina Saloranta vastaa kirjeisiin menneisyydestä

Taiteilija-tutkija Elina Saloranta kirjoittaa vastauskirjeitä 1800-luvulla syntyneelle Elli Forssellille ja saa sen avulla meidät pohtimaan, mikä maailmassa on muuttunut ja mikä ei. Lue alun perin Taideyliopiston Issue X -lehdessä ilmestynyt juttu.

Elli Forssell hymyilee
Anton Leikolan kuvakokoelmasta

Historian naiset ovat tulleet keskuuteemme. Vuosikausia lukuisten menneiden naisten tarinat, taidot merkkiteot ja mysteerit ovat olleet visusti piilossa, mutta nyt yhä useammat tutkijat, taiteilijat ja toimittajat haluavat tuoda niitä esille. Unholaan jääneiden sankarittarien tarinoita on koottu lapsille iltasaduiksi niin Suomessa kuin ulkomailla. Klassisen musiikin piirissä on tutkimusprojekteja, joissa kaivetaan esiin ja esitetään miesvaltaisen kaanonin ulkopuolelle jääneitä naissäveltäjien kappaleita. 

Miksi menneet naispolvet ja heidän saavutuksensa ovat käyneet kiinnostamaan meitä juuri nyt? Siitäkö syystä, että vanhat rakenteet repeilevät tässäkin ajassa? Ne ovat ainakin saaneet meidät huomaamaan vääryyksiä, joita ei ole vieläkään korjattu, ja opettaneet antamaan arvon myös heille, joilta se on aiemmin evätty.

Elina Saloranta

Taiteilija-tutkija Elina Saloranta löysi oman historian uudelleenkirjoitusprojektinsa sattumalta Latviasta. Vuonna 2017 hän oli tohtorityöhönsä liittyvällä konferenssimatkalla Riiassa ja vieraili samalla eräässä kotimuseossa. Koti kuului ”paikalliselle Gallen-Kallelalle”, taidemaalari Janis Rozentālsille (1866-1916) ja hänen vaimolleen Elli Forssell-Rozentālelle (1871-1943). 

Rozentālsien koti oli iso kaunis asunto yhdessä Riian tunnetummista jugend-taloista, alueella, joka on nykyisin Unescon suojelukohde. Kun perhe muutti taloon vuonna 1904, se oli vastikään valmistunut. Yläkerrassa sijaitsi kattoikkunoiden valaisema kuvataiteilijan ateljee ja alivuokralaisena asuneen perheystävän ja kirjailija Rūdolfs Blaumaniksen  huone. Pariskunta, heidän kolme lastaan ja perheen palvelija asuivat alakerrassa. Olohuoneessa oli piano, jota Forssell soitti. Hän oli laulaja, siis taiteilija itsekin.  

Saloranta kierteli ja ihasteli asuntoa, kuvasi sen kauniita kukka- ja köynnöskuvioisia jugend-tapetteja ja luki näyttelyteksteistä: Kas, Elli Forssell olikin suomalainen. 

”Rupesin heti miettimään, minkälainen tarina tässä on taustalla”, Saloranta sanoo. 

Palattuaan Suomeen Saloranta alkoi googlailla. Hän päätyi Rozentāls-seuran eli Suomi–Latvia-ystävyysseuran sivuille ja kyseli Forssellista. Rozentāls-seurasta opastettiin olemaan yhteydessä professori Anto Leikolaan, joka on Forssellin sisarentyttären poika. 

”Tapasimme Töölössä kahvilassa, ja hän toi minulle nipun Ellin kirjeitä mustassa salkussa. Hän on itsekin kirjoittanut Ellistä ja julkaissut hänen kirjeitään mutta suhtautui hankkeeseeni hyvin kannustavasti”, Saloranta kertoo. 

Forssell ja Leikola edustavat tunnettua suomalaista sivistys­sukua, johon kuuluu taiteilijoita ja tutkijoita sekä muita kulttuurialan vaikuttajia. Elli Forssell oli laulaja, joka opiskeli Sibelius-Akatemiaa edeltäneessä Helsingin Musiikkiopistossa 1890-luvulla. Tunnetuksi hän tuli kuitenkin ennen kaikkea avioliittonsa kautta. Elli Forssell tapasi tulevan puolisonsa ollessaan esiintymiskiertueella Baltiassa syksyllä 1902. Janis Rozentāls oli tunnustettu taidemaalari jo tuolloin, ja avioliiton myötä Latvian ja Suomen taidepiirit kohtasivat. Olkoonkin, että Forssellille kävi kuten niin usein: hänen oma uransa näyttää jääneen puolison ja perhe-elämän jalkoihin.

Ajatus taiteilijuuden hukkaamisesta riipaisee myös Salorantaa, joka on taustaltaan kuvataiteilija. 

”Historia elää meissä edelleen. Kun on itse rakentanut jonkinlaista taiteilijuutta ja joutunut neuvottelemaan siihen liittyvien mallien kanssa, on Ellin ja muiden menneisyyden naistaiteilijoiden elämän tutkiminen voimaannuttavaa ja samalla järkyttävää. Miten naisia onkaan vähätelty ja miten hirvittävän alentuvasti heihin on suhtauduttu! Herää vahva halu puolustaa heitä.”

Ei ihme, että Forssellin elämä alkoi kiehtoa Salorantaa entistä enemmän. Erityisesti Salorantaa viehättivät Elli Forssellin kirjoittamat kirjeet. Niitä oli mittava kokoelma: ensimmäinen oli kirjoitettu vuonna 1885, jolloin Forssell oli 14-vuotias, ja viimeinen vain vähän ennen hänen kuolemaansa 1943. Leikolan kotilipaston lisäksi kirjeitä löytyi Helsingin kaupunginarkistosta, jonne on talletettu Ellin sisaren Annan jäämistöä. 

”Arkistosta löytyivät psykologisesti kiinnostavimmat kirjeet, sillä Elli ja Anna olivat hyvin läheisiä”, Saloranta sanoo.  

Kirjeet veivät yhä syvemmälle Ellin elämään, ja pian Saloranta huomasi haluavansa itsekin vastata niihin. 

”Aloin käydä dialogia Ellin kanssa nykypäivästä käsin, toisessa ajassa elävänä naisena. Hänen elämässään oli paljon asioita, joihin pystyin samastumaan, olenhan itsekin taiteilija ja äiti ja joudun luovimaan näiden roolien välillä. Tunsin myös suurta myötätuntoa Elliä kohtaan.”

Kirjeet ovat yksi ikkuna ja niihin vastaaminen yksi menetelmä. Kirjeiden takana ovat naisten menneet teot ja saavutukset. Menneisyyttä ei tarvitse keksiä jälkikäteen, taideteokset ja saavutukset ovat olleet olemassa aina, mutta ne on jätetty historiaa kirjoittaessa huomiotta. Naistaiteilijoiden työn esille tuominen onkin kuin arkeologin työtä: taideteokset on kaivettava esiin ne sivuuttaneen kertomuksen marginaaleista. Historian miespölyn alta.

Saloranta ei ole tässä hankkeessa yksin. Maailmanhistorian virallista kaanonia yritetään korjata monessa suunnassa: sen mikä on ollut his-story pitäisi olla paljon vahvemmin her-story. Salorannan tutkimus tuokin mieleen myös kirjailija Mia Kankimäen teoksen Naiset, joita ajattelen öisin, joka on täynnä vanhoihin kirjeisiin vastaamista. Kankimäki ihmettelee ja kommentoi valitsemiensa historian naisten, kuten kirjailija Karen Blixenin ja tutkimusmatkailija Mary Kingsleyn, elämää ja valintoja, mutta samalla heistä tulee esikuvia, joilta haetaan vertaistukea ja lohtua. Kankimäkikin kirjoittaa, kuinka hän ”kärsii unettomuudesta, päänsäryistä, yleisestä turhautuneisuudesta ja ajoittaisesta alakuloisuudesta”. Yhtä lailla hän myös nostaa esille ja markkinoi menneisyyden naisten taitoja:

”Hyvät Sofonisba, Lavinia ja Artemisia, kirjoitan teille kiittääkseni niistä lukuisista neuvoista, joita olen saanut. Uskoisin, että rohkaiseva esimerkkinne kiinnostaisi monia naisia, ja haluaisinkin järjestää seminaarin, jonne mitä kunnioittavimmin kutsun teidät puhumaan.”

Kankimäen kirjassa historian naisten seminaarin aiheina olisi muun muassa se, miten neuvotellaan palkoista, menestytään miesvaltaisella alalla, hankitaan asiakkaita, yhdistetään työ ja perhe-elämä sekä noustaan vastoinkäymisistä. Näistä kaikista kun historian naisilla olisi erinomaista osaamista ja näkemystä.

Samanlaisella missiolla on myös toimittaja Maria Pettersson, joka käynnisti viime kesänä Twitterissä erittäin suosituksi tulleen Historian jännät naiset -projektin. Twiiteissään hän esitteli kiinnostavia historiallisia naisia, niin roistoja kuin pyhimyksiäkin, jotka ovat jääneet historiankirjojen marginaaleihin. 

Historian jännistä naisista on tekeillä kirja, joka ruokkii uteliaisuuttamme. Tämä kaikki on tapahtunut, mutta meille on tavattu kertoa historiasta versiota, joka on sivuuttanut tapahtumista suuren osan. Muutos on kuitenkin käynnissä, ja marraskuussa sen huomasi myös yhdessä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun luokkahuoneista.

Vanhoja jalkalamppuja on ripoteltu ympäri huonetta, samoin vanhoja tuoleja, osa plyysipäällysteisiä. Luokka on muuttunut ”salongiksi”, jossa seuraavan neljän tunnin ajan puhutaan muistoista, tutkimuksesta, kirjeenvaihdosta ja historiallisista henkilöistä. 

Menneen kosketus on Taideyliopiston ja Turun yliopiston tutkimuskeskus SELMAn järjestämä tapahtuma. 

Mukana olevia eri alojen tutkijoita yhdistää intohimo menneeseen. Yksi esiintyjistä, musiikintutkija Susanna Välimäki, tuo tutkimuksessaan esille 1800-luvun säveltäjänaisia. 

”Naisten historia on yhtä tärkeää kuin miesten. Tutkimuksessani haluan tuoda esille, että näinkin voidaan kirjoittaa klassisen musiikin historiaa. Tuomalla naiset historian keskiöön ja päähenkilöiksi luodaan tehokas, toisenlainen kuva. Tällaista kriittistä inversiota kirjoittaessa sukulaismiehet (tai miehet ylipäätään) jätetään kokonaan mainitsematta, jotta naiset eivät tulisi määritellyksi heidän kauttaan”, Välimäki sanoo. 

Välimäki määrittelee itsensä paitsi tutkijaksi, myös aktivistiksi. Vaihtoehtoisen musiikinhistorian kirjoittaminen on ollut hänelle hyvin merkityksellinen kokemus. On ollut ravistelevaa pitää viimein käsissään menneisyyden naisten sävellyksiä, joita kukaan ei ole vuosisataan soittanut.

”Olen välillä vollottanut arkistossa”, Välimäki kertoo. 

Saloranta tekee Ellin kirjeistä taiteellista post doc -tutkimusta. Taiteellisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutkimuksen muoto on monella tapaa vapaa. Videoteos Kirje Elliltä (2019) on yksi osa, ja sen lisäksi on esseitä, näyttelyitä ja edelleen jatkuva prosessi, jossa Ellin kirjeisiin myös vastataan. Vastaajina ovat sekä Saloranta itse että monet muut – tutkijakollegat, taiteilijat ja näyttelyissä kävijät. Saloranta käy tutkimuksessaan dialogia myös kulttuurihistorian kanssa. Mistä muusta Ellin kirjeet kertovat kuin hänen henkilökohtaisesta elämästään? Millaisia Ellin kirjeet ovat suhteessa aikansa muihin teksteihin? 

”Olen taiteilija, joka on kiinnostunut kulttuurihistoriasta. En pysty ottamaan tuota itselleni vierasta tutkimusalaa haltuun, mutta voin käydä sen kanssa dialogia esimerkiksi järjestämällä Menneen kosketuksen kaltaisia tapahtumia”, Saloranta toteaa. 

Vaikka Salorantaa kiehtoo kulttuurihistoria, ei hänen tutkimuksessaan ole ensi sijassa kyse faktoista tai Forssellin elämästä.

”Ennemminkin on kyse kohtaamisesta nykyajan ja menneen välillä. Tutkimusotteeni on kokemuksellinen, ja pyrin puhumaan menneestä niin, että se koskettaa ja herättää erilaisia tunteita ja tunnelmia.” 

Siksi videolla surisee kärpänen. Valo läikkyy lätäkön pinnassa, jota Saloranta on kuvannut 16-millisellä filmikameralla. Ääniraidalla Saloranta lukee rauhallisella äänellä Ellin kirjettä, jossa tämä avautuu poikkeuksellisesti: kertoo puolisonsa raivokohtauksista ja ikävöi isäänsä, joka ”oli minulle aina niin hyvä”. 

”Elli on kirjoittanut tämän kirjeen voimakkaan alakulon ja yksinäisyyden vallassa. Hän ei ole pyrkinyt suojelemaan vastaanottajaa, kuten monissa muissa kirjeissä. Yleensä Ellin kirjeissä on arjen kuvausta, matkareittejä, ja taloushuolia sekä pyyntöjä, että sisarukset lähettäisivät lihamyllyn tai ompelukoneen”, Saloranta kertoo. 

Saloranta on nimennyt kyseisen kirjeen pitsihattu-kirjeeksi, koska Elli kertoo siinä, kuinka taiteilijapuoliso otti heidän tyttäreltään pitsihatun päästä ja heitti sen lätäkköön. 

”Siinä kirjeessä on paljon sellaista, mihin voi tänä päivänä samastua. Samalla siinä on jotain tosi väkivaltaista, kuten tuo hattukohtaus. Se menee tavallisen arkikuvauksen yli.”

Salorannan oma vastaus Ellille on ilmestynyt antologiassa Suo, kuokka ja diversiteetti (ntamo 2018) otsikolla Pitsihattu likalätäkössä. Esseessä kuljetaan aiheesta toiseen: Saloranta kuvailee Ellille omaa tutkimustaan ja sen yhteyttä kulttuurihistoriaan ja elämäkertatutkimukseen mutta kommentoi myös Ellin elämää ja miettii, mistä taiteilijamiehen raivokohtaukset voisivat johtua tai miten Elli mahtoi kokea kiertue-elämän päättymisen. 

Muiden vastauksia Saloranta on kerännyt erilaisissa tutkimustapahtumissa. Hän on lukenut Ellin kirjeen niissä ääneen ja sen jälkeen pyytänyt kuulijoita vastaamaan spontaanisti 5–10 minuutissa. 

”Kun saa osallistua ja kirjoittaa oman vastauksensa, suhde kirjeeseen muuttuu. Monet ovat kertoneet, että he ovat nauttineet kirjoituskokemuksesta, siitä, että ovat saaneet puhua menneisyyden ihmiselle”, Saloranta sanoo.

”Monet, jotka ovat vastanneet Ellin pitsihattukirjeeseen, ovat myös kertoneet vastaavista kokemuksista omassa elämässään. Siksi ajattelen, että on oikeutettua tuoda kirje julki.” 

Miten historian vääryyksiä voisi korjata? Esimerkiksi me too -liike ravisti koko maailman hereille seksuaalisesta häirinnästä, ja hiljalleen ala ja aihepiiri toisensa jälkeen ovat tuoneet luurankonsa kaapeista päivänvaloon. Sen jälkeen myös muutoksia on alkanut tapahtua. Tältä syksyltä hyvä esimerkki on saamelaisten kulttuuria koskeva keskustelu. 

Menneen tutkimuksella on sama missio: kun vääryyksistä kerrotaan, yritetään historiasta tehdä moniäänisempää ja samalla varmistaa, ettei virheitä toistettaisi. Vääryyksiä ei voi hyvittää eikä historiaa korjata, mutta yksipuolista historiankirjoitusta voi tulkita uudelleen. Välimäen tutkimuksen myötä menneet säveltäjänaiset saavat uutta huomiota ja heidän teoksiaan halutaan taas esittää. Keskustelua käydään myös siitä, kuinka paljon ylipäätään esitetään naisten säveltämää musiikkia. Liian vähän, on tietenkin vastaus. 

Salorannan tutkimus tuo Ellin elämän ja toiminnan valokeilaan mutta antaa mahdollisuuden myös eräänlaiseen hyvitykseen, jos kirjoittaa Ellille vastauksen. Omassa kirjeessä voi todistaa, että on kuullut ja ymmärtänyt Elliä – ja ehkäpä luvata, että tulevaisuudessa asiat tehdään toisin.  

Kun Salorannan tutkimus lähestyy loppuaan, vuonna 2021, sen pohjalta järjestetään näyttely Ellin ja Janisin kotimuseossa. Samalla Saloranta vie Ellin kotiin kaikki vastauskirjeet, tulevaisuudesta menneisyyteen.

Miltähän se Ellistä tuntuisi, jos tietäisi? 

Teksti: Heidi Kalmari
Kuvat: Anto Leikolan kokoelma, Mikko Rikala

Elina Saloranta oli marras-joulukuussa mukana Taideyliopiston näyttelyssä Kun koen kokeilen – kokeilen kun koen, joka käsitteli kokemusta ja kokeellisuutta taiteellisessa tutkimuksessa.  

Teksti on julkaistu alun perin Taideyliopiston Issue X -lehdessä, joka ilmestyi joulukuun Image-lehden välissä.