Entä jos emme katsoisi maisemaa, vaan olisimme osa sitä? Virsut jalassa luonnossa liikkuminen on tärkeä osa Markus Tuormaan taidetta
Taiteilija-tutkija Markus Tuormaa on miettinyt suhdettamme maisemaan. Sen vuoksi hän on muun muassa kävellyt tuohivirsuilla ja lykkinyt itse tehdyillä suksisauvoilla.
Keskuspuistossa vesi virtaa tänään kaikkialla, missä voi. On kevät. Metsässä tuoksuu jo kostea multa, vaikka viereisillä laduilla vielä hiihdetään.
Lasikuitusauvojen suihkauksiin sekoittuu toinenkin ääni. Kuvataiteilija ja tutkija Markus Tuormaan jaloissa on tuohiset virsut, jotka rahisevat asfalttia vasten.
Tuohesta punotut kengät kulkevat Tuormaan jalkaterän ympäri, ja niistä lähtee nilkkaan ja sääreen kieputetut, punotut narut. Sukkien sijaan jalkineiden sisällä on villakankaiset jalkarätit.
Virsut ovat osa Tuormaan tutkimusprojektia. Hän valmistelee parhaillaan Taideyliopistoon väitöskirjaa maiseman kokemisesta nykytaiteessa. Innoituksen tutkimusaiheeseensa hän sai muun muassa entisen opettajansa Jussi Kiven kirjoittamasta teoksesta Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas.
”Ajatus siitä, että taiteen tekeminen ja eräretkeily voisivat olla jotenkin yhtä, se kiehtoi siinä.”
Tuormaa jakaa maisemakokemuksen kuvalliseen ja osalliseen. Perinteisesti maisema on esitetty länsimaisessa taiteessa kuvallisesti, esimerkiksi maisemamaalauksessa. Siinä maisema on irrotettu paikasta, jota se kuvaa. Sen sijaan, että teos veisi ihmisen ympäristöön, se etäännyttää hänet siitä ja estetisoi maiseman.
Tuormaa on itse kiinnostunut osallisesta maisemasuhteesta, jota voi pitää kuvallisen vastakohtana. Siinä pelkän katseen sijaan koetaan maisema koko keholla, esimerkiksi kävelemällä.
(Artikkeli jatkuu linkin jälkeen.)
Tärkeä osa kokemusta ovat myös taideteoksen materiaalit. Taiteen osallisessa maisemasuhteessa nekin tulevat läheltä, samasta kokemuspiiristä, jota teos kuvaa.
”Vältettäisiin ikään kuin irtoamista maisemasta ja ympäristöstä.”
Virsut edustavat osallista maisemakokemusta parhaimmillaan: niillä kävellään maisemassa, josta niiden materiaali on peräisin.
Nämä Keskuspuiston pohjoisosien metsät ovat Tuormaalle tuttuja. Hänen kotoaan Torpparinmäestä on tänne lyhyt matka. Tuormaa sanoo viihtyneensä luonnossa aina.
”Olen retkeillyt ihan lapsesta saakka. Olen aina ollut maisemasta kiinnostunut.”
Tuormaan tutkimat kysymykset kuvallisesta ja osallisesta maisemasuhteesta taiteessa liittyvät erottamattomasti kysymyksiin ihmisen suhteesta ympäristöön yleisemminkin.
Tuormaa ajattelee, että suhteemme maisemaan on nykyisin pääasiassa kuvallinen. Sen sijaan, että olisimme osa maisemaa, katsomme sitä etäältä, esimerkiksi maalauksessa tai vaikka junan ikkunan läpi, kun liikumme paikasta toiseen. Juuri liikkumisen kautta ero kuvallisen ja osallisen maisemasuhteen välillä tulee Tuormaan mielestä hyvin esiin.
”Meidän on mahdollista kulkea maastonmuotojen mukaan”, Tuormaa sanoo ja viittaa tällä esimerkiksi jalassaan oleviin virsuihin.
”Tai sitten voimme liikkua esimerkiksi junalla, joka kulkee viivasuoraa rataa pitkin ja irrottautuu maisemasta.”
Väitöskirjaansa varten Markus Tuormaa on perehtynyt muun muassa saksalaisen tutkijan Wolfgang Schivelbuschin teksteihin. Häneltä on peräisin ajatus siitä, että junan metalliset kiskot ja sen ikkunoiden läpi nähty maailma irrottavat ihmisen maisemasta.
Toinen keskeinen tutkija, jota Tuormaa tutkimuksessaan käyttää, on suomalainen maantieteilijä J. G. Granö. Hän jakaa Tuormaan mukaan maiseman kehiin etäisyyden mukaan. On lähiö eli meistä kosketusetäisyydellä oleva, ympäröivä maisema sekä kaukomaisema, joka on niin etäällä, ettei sitä voi enää koskettaa, vaan se näyttäytyy meille enää kuvan kaltaisena.
”Jos tästä käsin kosketeltavasta lähiöstä tulevista materiaaleista voi valmistaa ne välineet, joilla kulkee maisemassa, silloin on enemmän osa sitä.”
Tuormaa pitää surullisena sitä, että nykyihminen on maisemasta niin irrallaan.
”Kehollinen kokeminen ja se, että on ruumiillisesti osana muuta elävää, on minulle tärkeää. Samalla kokee maailmassa sellaisia asioita, joita ei varsinaisesti ole tehty ihmistä varten.”
Ensimmäiset askeleet tuntuivat pehmeiltä sammaleen päällä. Mustikanvarvut rapsahtelivat metsän pohjassa tuohijalkineita vasten.
Tuormaan virsut valmistuivat Mustarinda-talolla järjestetyssä Taidetta luonnon ehdoilla? -symposiumissa syyskuussa 2017. Paljakanvaaralla Hyrynsalmella sijaitseva talo on ekologiaa taiteen ja tieteen keinoin tutkivan Mustarinda-seuran ylläpitämä. Taidetta jälkifossiilisella ajalla käsitelleen symposiumin puolestaan olivat järjestäneet Tuormaa sekä hänen kuvataiteilija- ja tutkijakollegansa Henna Laininen osana taiteen tohtoriopintojaan.
Symposiumiin kutsutut taiteilijat tekivät vaaramaisemissa taiteellisia kokeiluja ja pohtivat niiden herättämiä ajatuksia aikamme ekologisista kysymyksistä.
Symposiumin pohjalta koottiin jälkeenpäin Taiteen metsittymisestä -niminen kirja. Sen esipuheessa sanotaan, että julkaisu on ensimmäinen suomenkielinen jälkifossiiliseen ajatteluun liittyvä taiteellisten käytäntöjen antologia.
Laajemmassa katsannossa Tuormaa haluaisi haastaa koko keskustelua jälkifossiilisesta ajasta, sillä hän arvelee myös sen lopulta kuitenkin perustuvan kulutukseen ja matkustamiseen. Pitäisi haastaa ajatusta siitä, että tuotetaan samat asiat ja enemmän mutta vain toisilla menetelmillä.
”Toivoisin, että joistain asioista voitaisiin myös luopua.”
Tällainen asia voisi Tuormaan mukaan olla esimerkiksi matkustelu kauas. Tilalle voisimme saada uudenlaisen paikallisuuden ja paikalliskulttuurin arvostuksen.
”Olen sitä mieltä, että maailmasta ei tarvitse tehdä jotain yhtä suurta yksikköä, vaan voisimme arvostaa sitä, että tämä on erilainen paikka eri puolilta.”
Virsut olivat osa Tuormaan jo ennen symposiumia aloittamaa projektia, jonka tarkoituksena oli tehdä erilaisia jalkineita paikallisista materiaaleista ja kävellä niillä luonnossa, kokea maisema niillä.
Paljakanvaaralla hän käveli kymmenisen kilometriä syyskuisessa metsässä tihkusateessa. Maasto ja sen muodot tuntuivat jaloissa eri tavalla kuin vaikkapa kumisaappaat jalassa.
Välissä ei ollut mitään, mikä olisi eristänyt kulkijan maiseman olosuhteista. Vesi ja kylmyys läpäisivät virsujen tuohisen pohjan.
”Kävelemisestä muodostuu katsomiseen rinnastuva keino ’nähdä’ maisema”, Tuormaa kirjoittaa kokemuksestaan Taiteen metsittymisestä -julkaisussa.
Kysymykset kuvallisesta ja osallisesta maisemasuhteesta sekä etääntymisestämme luonnosta liittyvät olennaisesti myös materiaaliseen kulttuuriin, esineisiin ja tarvikkeisiin, joita käytämme. Tavaramme tuotetaan tehtaissa, usein jossain kaukana. Materiaalit ovat vieraita. Esineiltä puuttuu yhteys niihin perinteisiin ja paikkoihin, missä ihmiset käyttävät niitä.
Esimerkkinä Tuormaa mainitsee vaikkapa tekokuidusta, kuten muovista, valmistetut Gore-Tex-vaatteet, joihin moni kääriytyy ulkoillessa.
”Varusteet muodostavat sellaisen panssarin ympärille, ettei voi käyttää kuin muutamaa aistia kunnolla. Ihon pinta-alasta suurin osa on peitetty.”
Tuormaa ei tarkoita, että metsässä pitäisi kärsiä, vaan toivoo, että voisimme antautua enemmän luonnon ja olosuhteiden kokemiselle.
”Kokemukset voisivat silloin olla voimakkaampia.”
Telttailu on Tuormaan mielestä tällainen kokemus. Maastossa nukkuminen on hänelle tärkeä asia. Että osaa etsiä maastosta paikan, jonka muotoihin on mukava asettaa itsensä.
”Tämä liittyy siihen, että voisi kohdata muuta maailmaa enemmän sellaisena kuin se on, ja hyväksyä sen”, hän sanoo.
”Ja että uskaltaa olla jonkin muun ehdoilla, eikä aina lähde siitä, että ne olosuhteet pitää muokata itseään varten. Voi asettaa itsensä niihin olosuhteisiin.”
Maiseman muokkaaminen ihmisen tarpeisiin on johtanut Markus Tuormaan mukaan kierteeseen.
”Ihminen joutuu ikään kuin rakentamaan maailman uudelleen. Jos rakennetaan vaikka tiestöä kovemmaksi, pitää seuraavaksi alkaa tehdä jalkineista sellaisia, etteivät jalat vioitu niissä. Tai jos maasto on liian tasainen, täytyy alkaa rakentamalla tehdä erilaisia pintoja, joita kokea. Mielestäni sellaisesta voitaisiin luopua ja hyväksyä maailmaa sellaisenaan.”
Osana kokeiluja, joissa Tuormaa valmistaa esineitä paikallisista, lähellä kasvaneista luonnonmateriaaleista, hän opetteli viime talvena valmistamaan suksisauvat.
Hiihtämisestä pitävää Tuormaata ihmetytti jo lapsena, miten jonkin niin suomalaisille tärkeän liikkumistavan välineet oli tehty jostain sellaisesta, mitä Suomesta ei löytynyt ollenkaan. Tuolloin hän hiihteli isänsä kanssa bambusauvoilla eikä osannut edes kuvitella, millainen kasvi se oli.
Metsämuseo Lustosta löytämiensä perinnesauvojen pohjalta Tuormaa valmisti sauvaosan kuusesta ja somman vitsaksesta. Niillä hän hiihteli perheen hiihtolomalla Muotkatunturin erämailla.
Haluaisiko Tuormaa siis palata tuohivirsujen aikaan?
”Kyllä mä menneisyyttä ihailen, siellä on paljon hyvää. Mutta tiedän myös, että huonoakin”, hän lisää.
”Hyvää on ollut luonnonmateriaalien käyttö ja tuntemus. Se, miten voi itse tehdä jonkun esineen, vaatteen tai kengän.”
Nak-nak-nak-nak. Tikka nakuttaa nopean sarjan Keskus¬puiston puuhun. Talitintti titityytittää metsikössä yhtä soittoa, ihminen jylisee lentokoneella taivaalla. Matkustajakoneita on lentänyt metsän yli keskustelun aikana jo pari kolme kertaa.
Jos muuttaisimme suhdettamme maisemaan kuvallisen sijaan osalliseksi, kuten Tuormaa toivoo, se voisi hänen mukaansa vaikuttaa myös kokemukseemme kiireestä.
”Hassua kyllä, mitä enemmän ihmiset ovat keksineet aikaa säästäviä keksintöjä, sitä kiireisimmiksi he ovat muuttuneet.”
Tuohivirsuja tuskin kovin moni nykyihminen ryhtyy uudelleen punomaan, mutta omilla lihaksilla liikkuminen muuttaisi luontosuhdettamme osallisemmaksi ja vaikuttaisi todennäköisesti myös aikakäsitykseemme.
”Silloin olisi koko ajan sitoutunut siihen paikkaan, missä on. Ja jos pitää päästä toisaalle, siihen pitäisi varata aikaa. Täytyy olla jaksamista ja pitää kunnostaan huolta.”
Tuormaa on puolisonsa kanssa halunnut opettaa myös 11- ja 9-vuotiaille lapsilleen, että etäisyydet paikkojen välillä ovat olemassa, ja että ne pitää kulkea.
Perhe on tehnyt reissuja esimerkiksi Viron saarille. Ne ja Lapin metsäiset erämaat ovat Tuormaan omaa lempimaisemaa.
”Virossa ei vielä ole rakennettu rannoille, joten niillä pystyy siksi olemaan, ja niitä pitkin voi kulkea pitkiä matkoja. Vanhemmillani on kesämökki Saimaalla. Siellä kaikki rannat ovat jo niin rakennettuja, etten siellä oikein enää viihdy. Jos lähtee vaikka melomaan kanootilla, ei meinaa löytää rantautumispaikkaa tai ainakaan telttapaikkaa. Se Järvi-Suomi on vähän menetettyä aluetta.”
Osallinen maisemasuhde voisi Tuormaan mukaan hidastaa kiireen tuntua myös sitä kautta, että kun opettelemme katsomaan lähelle, emme ehkä koko ajan kaipaisi jonnekin muualle. Ulkoa annetun tiedon perässä kauniisiin maisemiin matkustamisen sijaan voisimme opetella löytämään maiseman itse.
”Toisaalla olemisen kaipuu on myös maisemamaalaustaiteessa tärkeä asia. Ne maalaukset ja kuvat vievät ihmisen jonnekin muualle, herättävät kaipuun”, hän sanoo.
”Mutta jos voisikin elää vähemmällä kaipuulla ja suuremmalla läsnäololla.”
Teksti: Kati Kelola
Kuva: Joel Nieminen