Näyttelijäalumni Seija Pitkänen: Mutta ennen kaikkea tämä ilo
Näyttelijäalaumnien haastattelusarja
Seija Pitkänen (synt. 1954) valmistui näyttelijäksi vuonna 1979. Suomen Teatterikoulu muuttui Teatterikorkeakouluksi syksyllä 1980. Pitkänen on tehnyt uransa Kuopion kaupunginteatterissa, jossa hän on töissä edelleen.
1. Mieleenpainuvin/hauskin muistosi opiskeluajoilta?
Seija Pitkänen tuli pääkaupunkiin opiskelemaan Juankoskelta, eikä hänellä ollut entuudestaan kokemusta ammattikoulutuksesta, Helsingistä eikä varsinkaan teatterista.
S.P.: Jo sen tajuaminen meikäläisen silmin oli älyttömän hieno juttu että olin siellä taiteen kehdossa josta sai pompata katsomaan vaikka mitä, mutta sitten se, että mieleenpainuvin tapahtumako sä sanoit…
Ajattelen sen aikaista Seijaa, niin ehkä sellanen itselle merkittävä juttu oli toisella vuosikurssilla, jolloin päästiin vasta lavalle. Kaisa Korhonen ohjas meille Viimeiset lapset Tikapuuteatteriin (silloinen Opetusteatteri), ja mä sain siinä ison roolin. Se oli niin hieno juttu mulle. Ja isä ja äiti kävi kattomassa sen.
Enkä mä sanokaan että jossain ensimmäisessä roolissani olisin ollu mikään ihmeellinen, mut se kokemus vaan on hieno ja tärkee. Mä olin näyttelijäopiskelijana niin vihree vielä, niin se, että sai ite olla hiottavana, niin se oli tärkeintä, koska siitä vaan saa sitä, että ”ai missähän minä menen, ja osaanko ja selviänkö, ja nyt noitten pitää luottaa minuun ja minun pitää luottaa niihin”. Ja se luottamuksen kasvaminen onnistuu kaikista parhaiten, kun on itse siinä sorvin ääressä.
2. Tärkein oppisi, jonka sait Teatterikoulusta?/ Hyödyllisin taito, jota käytät työssäsi?
Pitkäsen tärkein oppi on tavallaan itse oppimiseen oppiminen.
S.P.: Mä luulen että semmosta rohkeutta ja itsetunnon lisäämistä minä sain kaikista eniten, vaikka en ollukaan tähti, oikeestaan missään. Ihan totta! Mutta musta oli kiva tehdä, se ennen kaikkea, että se tekemisen ilo säily mulla koko ajan, ja mä rupesin heti sitten koulun jälkeen improvisaatiota opettamaan, ja sitä kautta oon kouluttautunu myöhemmin täydennyskoulutuksessa ilmaisutaidon opettajaksi. Se ehkä on semmonen isoin juttu, että se ilo ja tekemisen halu, ja ”mitään kaihtamaton”, mä halusin käyttää semmosta ilmausta, että mikään ei ole vierasta. Semmosen mä sain sieltä, sen alkupotkun. Sen takia mulla ei oo sammunu se into, niin se on aika kiva. Aika kiva juttu. Pitää hengissä.
3. Urasi tärkein rooli?
S.P.: Kyllä mä sanon heti sen: Leea Klemolan Casanova, ehottomasti. Ihan ykkönen. Se oli niin hurja ja ihana ja vaativa ja raikas! Ja siinä sitä kysyttiin sitä, että ”vieläkö uskaltaa”. Ja koko Leea Klemolan maailma ja ohjaustyyli. Kun Klemola vaan tekee mitä vaan, niin minä oon mukana vaikka aijanvitaksena (aidan lautana). Toisena ehdottomasti Ansku (Anna-Elina) Lyytikäisen Runar ja Kyllikki ja Kauppamatkustajan kuolema täällä Kuopion kaupunginteatterissa. Ehdottomasti nämä kaksi naista. Koska ne on luottaneet minuun, ja mä oon saanu tehdä heidän kanssaan ison homman.
4. Lempirepliikkisi, jonka olet lausunut?
S.P.: Voi hemmetti. Minä nyt sanon tämmösen vitsikkään. Pentti Kotkaniemi ohjas Vaimoke-nimisen näytelmän, ja minä olin palvelijan tai apulaisen roolissa, ja isäntä sano mulle jotenki että ”saat sinäki lähtee”. Sitte minun piti sanoa, että ”ette kai te minua pois lähetä”, mutta minun piti sanoa se silleen, että ”ette kai te minua pois läheeeetääää” (laskeva nuotti) että yläkroppa painuu kasaan, ja naama pitkäksi. ”Läheeeetääää” ja ihan nolona, vaikka se oli semmonen ihan arvokas ihminen. Sitä vieläkin nauretaan, kun se oli niin pieni rooli, ja tuo jäi siitä mieleen.
Yksi, joka oli hirmu vaikea sanoa, on Runarissa ja Kyllikissä, kun Runaria viedään poliisien toimesta, ja kyläläiset pitää minua kiinni, niin minun pitää sanoa kaiken keskellä, että: ”minulla ei ole enää lasta”. Ihan hirveä! Ja suoraan yleisöön!
5. Miten näet Teatterikorkeakoulun tulevaisuuden?
Pitkänen näkee arvoa siinä, että opiskelijat käyvät ulkomailla ja tutustuvat erilaisiin teatterikäsityksiin.
S.P.: Hirveen hyvä on se, että ne saa todellakin tehdä ja tekevätkin hurjempia juttuja kuin konsanaan. Ja niinhän sen pitää ollakin, että antaa vaan räiskyä, kun osaavat. Kokeilunhalua ei saa sammuttaa! Ja ovat rohkeita, niinku #metoot ja kaikki! Ne uskaltaa käydä kiinni monenlaisiin teemoihin, joita meijän aikana ei vielä uskallettu ehkä edes ajatella. Ja tämmönen poliittinen ja yhteiskunnallinen tatsi siellä on musta hirmu hyvä, että se päivittää aikaansa.
Minusta (teatterihistorian pitkäaikainen opettaja) Timo Kallinen sanoi hienosti, että aina jos ylempikurssilainen on alempikurssilaiselle kateellinen, niin se on hyvä merkki.
6. Minkä neuvon antaisit tulevaisuuden kollegoille?
S.P.: Pidä huoli itsestäsi. Ole valpas moneen suuntaan. Kuuntele ja tutki ja tarkastele, mutta säilytä oma ajatus, oma järki, ja ehdottomasti: opettele olemaan toisten kanssa. Pitää sietää kaikennäköistä. Jopa toisen ällöttävää tekemistä tai toisen ällöttävää tapaa, että kestäis sen, että ehkä itsessäkin voi olla joku semmonen piirre, jota joku ei siedä. Silleen, että jaksais kasvaa pikkuhiljaa ihmisenä kohti sitä jalat maassa olevaa tyyppiä.
Ai kamala. Hyviä neuvoja, päivää! Ihan niinku joku osais tehä tälleen.
7. Synttäriterveiset koulutusohjelmalle?
S.P.: Se, että se ilo oppia säilyisi, opiskella lisää, ja katsoa maailmaa rohkein ja avoimin silmin, ketään aliarvioimatta tai ylentämättä. Että tasa-arvoisessa maailmassa mentäis. Ja että maali olis tärkee. Että on tärkee itelles tehä joku juttu taikka vaan opiskella, että olet motivoitunu, niin ja tietenki että koko tekijäporukka on motivoitunutta.
Ja jos ei ole, niin uskallettais puuttua siihen, jos koulussa on vaikka kiusaamista.
Mutta ennen kaikkea tämä ilo. Että se ois älyllistä, mutta kuitenkin jotenkin älytöntä myös välillä.
8. Onko jotain sellaista, josta olet iloinen tai harmissasi liittyen omaan näyttelijänuraasi?
Seija Pitkänen on hankkinut lisäkoulutusta pitämällä virkavapaata, mutta kokee jääneensä monesta opiskelumahdollisuudesta paitsi. Hän kannattaa ajatuksia yhä syvemmästä yhteistyöstä VOS-kentän ”laitosteattereiden” ja TeaKin välillä.
S.P.: Tavallaan se harmittaa vähän että täältä käsin on vaikea päästä kouluttautumaan lisää. Helsinkiläisille tarjoavat niin paljon enemmän kuin kellekään muulle. Minusta näyttelijä ei voi olla vieras millekään oppimiselle. Se monipuolisuus koko ammatissa olon ajan sais olla läsnä, että ei jumittuis omiinsa. Tämä on se vaara! Maneerit on aina iso peikko meillä!
Näyttelijä Seija Pitkänen on valmistunut Suomen Teatterikoulusta (nyk. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu) vuonna 1979.
Haastattelija Piia Peltola on Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja.
Vuonna 2018 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu juhlisti näyttelijäkoulutuksen 75-vuotista taivalta. Haastattelusarjassa kuullaan näyttelijäalumnien ajatuksia eri vuosikymmeniltä.