Näyttelijäalumni Marja-Leena Kouki: Kaikki pelot huitsulannevadaan!
Näyttelijäalumni haastattelusarja
Marja-Leena Koukin (s.1945) ura jatkuu edelleen. Kouki opiskeli Suomen Teatterikoulussa vuosina 1963-1966. Hän oli vain 17-vuotias päästessään kouluun, mutta monet luokkatovereista olivat yhtä nuoria.
1. Hauskin/mieleenpainuvin muistosi Suomen Teatterikoulusta?
Koukin kouluaikaiset muistot ovat hämmennyksen sumun peitossa. Pääsykokeista hän muistaa improvisointitehtävän, jossa rääkyi estottomasti Lapissa jalkansa katkaisseena ihmisenä.
M-L.K.: Mä olin työläisperheestä kotosin, et mä en tienny mistään mitään. Ne kysy et oot sä improvisoinu ennen niin mä sanoin, että en mä ees tiiä mitä se sana merkitsee. Niin tämän mä muistan. Se oli hämmentävää aikaa. Se oli hirveen hämmentävää varmaan johtuen just siitä, et enpä ollu nähnykään ku vissiin yhden teatteriesityksen Lohjan Teatterissa ja sitte itse harrastanu sitä. Et hyvä et pysyin jollaki tavalla mukana.
Koukin mieleen on painunut myös traumaattinen muisto laulunopettajasta, joka ilmaisi, että ”neiti Koukin ei tarvitse sitten tulla laulutunneille enää”.
M-L.K.: Se oli mulle kauhea shokki. Jokaisen pitäis saada ihan sama opetus, laulaa huonommin tai paremmin. Piste.
Siitä tuli trauma mulle, et vaikka miten oon laulanu, niin aina on ollu semmonen tunne, et mähän en osaa periaatteessa laulaa. Ja mä tiesin, et kyllä mä osaan ihan hyvin laulaa. Jokainen ihminen osaa laulaa.
2. Tärkein oppisi, jonka sait Teatterikorkeakoulusta/ Hyödyllisin taito, jota käytät ammatissasi?
M-L.K.: Ne mitkä mä tällä hetkellä koen ammatin harjoittamisessa tärkeiksi on tämä: kuuntele vastanäyttelijää, ja vastaa siihen ajatuksella. Nää on mun mielestä tärkeimpiä asioita. Mulla on tieksä semmonen tunne, että mä varsinaisesti olen oppinut tätä ammattia ammatissa. Porin teatterissa oli ihan hirveen hyviä ohjaajia, kuten Kurt Nuotio ja Ossi Räikkä, niin heidät mä nostan esille. Mä sain kauheen haastavia tehtäviä, nuorelle naiselle, ja mä selvisin niistä, ja sain oikeen hirveen hyvääkin palautetta, että itseluottamus rupes kasvaa siellä semmoseksi kuin se pitää näyttelijällä olla.
Kouluaikana en mä usko, et mulla oli oikeestaan minkäänlaista itseluottamusta.
3. Urasi tärkein rooli?
M-L.K.: Sanotaanko näin: haastavia tekstejä oli paljon, ja mä oon klaarannu ne. Mä oon hurjan paljon näytelly Shakespearea, ja oon tykänny niistä – kaikista vuorollaan, mitä eteen on tullu. Mä olin hirveen nuori, kun mä näyttelin Lady Mcbethiä Porissa, ja sitte mä olin jo paljon ikääntyneempi, kun Turun Kaupunginteatterissa näyttelin Rikhard Kolmatta, ja siihen väliin mahtuu ihan hirveesti. Ja myös KOM-teatterin aikana pintaan nousi Tsehov. Nää on klassikkoja, mut nää on muodostunu ihan hurjan rakkaiksi.
Kouki siis pitää itsensä ylittämisestä ja kielellisestä haasteesta, ponnistamisesta –
M-L.K.: – silleen, että silti se ajatus on yksinkertainen ja selkee. Se ei olekaan kuule helppoo. Sitte on ihanaa ku se onnistuu.
4. Lempirepliikkisi, jonka olet lausunut?
M-L.K.: Ei mulla semmosta oo, toi on pakko ohittaa. Enhän mä enää muistakaan. Mä rupeen keksimään jotain sitte.
Tuleeko sulle vielä niitä sellaisia muistelu-unia, joissa olet menossa lavalle syystä tai toisesta, muttet tiedä, osaatko repliikit?
M-L.K.: Niitä tulee tänä päivänäki vielä! Ja aina mä olen niissä KOM-teatterin kanssa kiertueella, aina! Se voi olla joku esitys mikä on oikeesti totta, ja ollu, ja sit se voi olla semmonen et en mä oo ikinä kuullukaan semmosesta näytelmästä.
5. Miten näet Teatterikorkeakoulun tulevaisuuden?
Kouki on opettanut Teakissa joitain vuosia sitten, ja silloin hän näki, miten pedagogiikka on muuttunut.
M-L.K.: Olen ymmärtänyt, että siellä on suurta pätevyyttä. Näin mä olen käsittäny tän asian. Se opetus on tosi kaukana siitä, kun sillon ku mä olin siellä hämmentyneessä mielentilassa.
En usko, että siellä on semmosta kaaosta, ku meillä oli joskus siellä koulussa. Et minkä takia opettaja hyppäs yhtäkkiä verhon taakse, ja sieltä puhu? Kaikkia tämmösiä ällistyttäviä asioita oli.
6. Minkä neuvon antaisit tulevaisuuden kollegoille?
M-L.K.: Minun teatterikouluni oli se että mä läksin. Kyllä se on niin että työ tekijäänsä opettaa. Jos on intohimo tähän ammattiin, niin kannattaa lähteä. Kyllä jokainen joka koulua käy, on ottanu selville, millasta henkilökuntaa, millasia johtajia on teattereissa, ja hakeutuu sinne, mistä nenä tuntuu sanovan, että tuolla on mielenkiintosta, et voiskohan sinne päästä.
7. Syntymäpäiväterveisesi koulutusohjelmalle?
M-L.K.: Oi että! Hirveesti vaan intoa ja rohkeutta mennä eteenpäin. Yrittää heittää kaikki pelot huitsulannevadaan. Avoimin silmin täysillä.
Mitä tarkoitat peloilla?
M-L.K.: Ne pelot on ehkä sitä mitä mulla oli aluks, että kokee olevansa riittämätön. Pitää vaan luottaa itteensä. Et ei mitään väliä, vaikka epäonnistuu. Pahinta on se, ettei tee mitään. Sit on suossa.
8. Lisäkysymys: Teetkö vielä töitä?
M-L.K.: Mira Kivilän kanssa meillä on semmonen juttu, missä me esitetään Rosa Liksomin monologeja. Sitä on kyl ihana esittää, ne tekstit on niin hirveitä, siis hyvällä tavalla. Saa revitellä kunnolla. Rosa Liksomin naiset.
Ja sit syksyllä mä alotan Turun Kaupunginteatterissa sellasta ku Katoava maa. Tää mun esittämä nainen sairastaa altzheimeria. Kun Satu Rasila pyys mua siihen, mä sanoin, et mä tuun kauheen mielelläni, jos mä vaan muistan!
Näyttelijä Marja-Leena Kouki on valmistunut Suomen Teatterikoulusta (nyk. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu) vuonna 1966.
Haastattelija Piia Peltola on Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja.
Vuonna 2018 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu juhlisti näyttelijäkoulutuksen 75-vuotista taivalta. Haastattelusarjassa kuullaan näyttelijäalumnien ajatuksia eri vuosikymmeniltä.