Kuraattori Nina Liebenberg sommittelee tiloja, joissa tieteellinen tieto kohtaa runollisen
Liebenberg ajattelee, että ulkopuolisuus on kuraattorin työlle hedelmällinen lähtökohta. Planthology-projektissaan hän kutsuu tarkastelemaan kasvien ja ihmisten yhteistä historiaa sairauden linssin läpi.
Kun kasvitieteilijä katselee puusta valmistettua soitinta, hänen ajatuksensa eivät todennäköisesti eksy melodioihin ja sävellajeihin vaan esineen materiaaliin. Minkälaisesta puulajista instrumentti on tehty, missä päin maailmaa kyseinen kasvi on kasvanut ja kuinka se on päätynyt sinne?
Vastaavaa näkökulmilla leikittelyä myös Taideyliopiston tutkijatohtori Nina Liebenberg hyödyntää työssään. Hän kuratoi näyttelyitä ja muita interventioita yllättäviin paikkoihin – vaikkapa Viikin arboterumiin tai Helsingin yliopiston patologian laitokselle.
Kuraattorina hän asettaa rinnakkain erilaiset objektit: nykytaiteilijoiden teokset, eri tieteenalojen tutkimusmateriaalit ja valokuvat yliopistosairaalan kokoelmista. Ideana on juurruttaa katsoja ensin ennalta tunnettuun ja johdattaa hänet sieltä kohti outoa ja vierasta.
”Tämä yhdistelmä herättää yleensä uteliaisuutta ja houkuttelee ihmiset perehtymään asiaan tarkemmin”, Liebenberg sanoo.
Kasvien ja ihmisten tarinat kietoutuvat yhteen
Liebenbergiä kiehtoo erityisesti kasvien ja ihmisten jaettu historia. Ensikosketuksensa siihen hän sai synnyinmaassaan Etelä-Afrikassa, missä hän opiskeli Kapkaupungin yliopistossa taidetta ja yhdisti voimansa eri tieteenalojen asiantuntijoiden kanssa. Hän esimerkiksi otti röntgenkuvia alkuperäiskansojen lääkekasveista röntgenhoitajien avustuksella ja analysoi arkeologisista saviastian palasista löytyneitä kasvikuvioita yhdessä kasvitieteilijöiden kanssa.
”Nämä kokemukset paljastivat minulle, että vaikka kasvit usein sivuutetaan, niillä on keskeinen rooli kulttuurin ja tieteen historiassa.”
Tästä kertoo myös Kapkaupungin oma menneisyys. Siellä kasvit kytkeytyvät tiiviisti kolonialismiin, kun esimerkiksi puunkuoresta valmistettu malarialääke kiniini mahdollisti siirtomaavaltojen etenemisen yhä syvemmälle Afrikkaan, Liebenberg kertoo.
Erilaisia risteymiä löytyy ihmisten ja kasvien historiasta runsaasti aina antiikin Kreikasta nykypäivän biolääketieteeseen. Hiljalleen Liebenberg syventyi aiheeseen yhä enemmän ja ryhtyi tarkastelemaan jaettua menneisyyttä etenkin sairauden linssin läpi – onhan se molemmille eliöille yhteinen nimittäjä.
”Näyttelyissäni rinnastan usein ihmisten ja kasvien sairauksia herättääkseni empatiaa molempia osapuolia kohtaan.”
Taide ei ole voimaton ekologisen kriisin edessä
Mitä kasvien ja ihmisten historia voi paljastaa siitä, miksi olemme nyt kasvotusten pandemioiden ja ilmastonmuutoksen kaltaisten ilmiöiden kanssa? Tätä kysymystä Liebenberg pohtii monivuotisessa Planthology-projektissaan. Hän ajattelee, että taiteellinen tutkimus voi tuottaa aiheesta uudenlaista tietoa nojautuen vahvuuksiinsa: moniäänisyyteen ja tiukkojen luokitteluiden vastustamiseen.
”Taiteellinen tutkimus pystyy tuomaan esiin syy–seuraussuhteita nopeasti monilla eri aloilla ja sellaisella tavalla, joka ei tunnu saarnaavalta tai opettavaiselta.”
Kuratointi on yksi tehokas tapa tuoda ekologisia kriisejä koskevaa akateemista tietoa uusien yleisöjen ulottuville. Kuraattori voi hyödyntää eri strategioita, kuten metaforia, analogioita ja vahvoja tunteita, jotka herättävät ihmisissä halun toimia. Tämä voi tapahtua vaikkapa tuomalla näyttelyssä tieteellisten mittaustulosten rinnalle poeettista tietoa, joka synnyttää uudenlaista ymmärrystä.
Planthology-projektissaan Liebenberg on esimerkiksi yhdistänyt tutkijan ottaman mikroskooppikuvan kasvin ”hengityssoluista” ja taidehistoriallisen kuvan Marinan ja Ulayn ikonisesta Breathing in, Breathing Out -esityksestä. Performanssissa taiteilijat tukkivat sieraimensa savukesuodattimilla ja painavat suunsa vastakkain niin, että kumpikaan ei voi hengittää muuta kuin toisen uloshengitystä. Kun kuvat tuodaan yhteen, yleisölle välittyy heti monia tunteita herättäviä vaikutelmia.
”Esimerkiksi riippuvuutemme kasvien tuottamasta hapesta ja siihen liittyvä hauras tasapaino, Marinan ja Ulayn epätoivoinen ripustautuminen toisiinsa hiilidioksidipitoisuuksien kasvaessa sekä ajatukset itsenäisyydestä ja tarvitsevuudesta ihmissuhteissa”, Liebenberg kuvailee.
Hedelmällistä harhailua tiedon valtateillä ja sivupoluilla
”Mitattavan ja runollisen” äärelle pääsivät marraskuussa Helsingin yliopiston tutkijat, kun Liebenberg toi liikkuvan Synzoochory-teossarjansa vuorotellen Viikin, Meilahden ja Kumpulan kampuksille. Se kutsui tutkijat pohtimaan kasvien ja ihmisten suhdetta näyttelyihin, työpajoihin ja symposiumeihin. Kokonaisuuteen sisältyi aina kunkin kampuksen tutkijoille tuttuja esineitä – vaikkapa vulkaanisia kiviä, kasvinäytteitä tai lääketieteellisiä kuvia.
”Tahdoin saada tutkijat tarkastelemaan uusin silmin heille tuttuja materiaaleja, jotka näyttäytyivätkin nyt outoina yllättävien rinnastusten kautta”, Liebenberg kertoo.
Liebenbergin kuratointistrategia ammentaa ajatuksesta, jota tutkija Carolina Rito kutsuu ”radikaalin pinnan” juhlistamiseksi. Se hylkää syväluotaavan tiedon etsinnän ja suosii sen sijaan harhailevaa, älyllisesti levotonta ja intuitiivista lähestymistapaa. Vaikka tieto saadaan lukemalla pintaa, se voi silti olla perusteellista ja mullistavaa.
Tällaisessa ajattelussa kuraattorin tehtävänä on mahdollistaa liike tieteenalojen välillä ja risteyttää eri aiheita. Liebenberg näkeekin itsensä ennen kaikkea välittäjänä, joka tuo ihmiset ja ideat yhteen. Kuraattorilla on myös paljon valtaa ja vastuuta päättää, keiden äänet ja tarinat pääsevät esille.
”Kuraattorit voivat valinnoillaan joko vahvistaa vakiintuneita hierarkioita tai auttaa kulttuuria ymmärtämään itseään uudella tavalla.”
Tutkijoiden anteliaisuus ilahduttaa kuraattoria
Liebenberg ajattelee, että kuraattorin työ sopii ulkopuolisuudesta nauttivalle ihmiselle. Hän itse arvelee mieltyneensä tähän rooliin jo lapsena seuratessaan lastenlääkäri-isäänsä sunnuntaiaamujen sairaalakierroksilla. He kävivät yhdessä katsomassa vauvoja ja juttelivat synnyttäneiden äitien kanssa.
”Uskon, että nämä kokemukset auttavat minua tuntemaan oloni kotoisaksi myös hyvin erikoistuneissa ympäristöissä, joissa olen ulkopuolinen.”
Parasta kuratoinnissa on Liebenbergin mielestä se, että voi antaa ihmisten kertoa rakastamistaan asioista ja siitä, miksi he pitävät niistä niin paljon. Erityisen ihana on aina uuden projektin alku, kun pääsee pistäytymään uusilla, entuudestaan tuntemattomilla tutkimusosastoilla.
”Melkein aina, kun osoittaa aitoa kiinnostusta jonkun tutkimusalaa kohtaan, saa palkinnoksi valtavan määrän tietoa ja anteliaisuutta”, Liebenberg sanoo.
Näitä inspiroivia keskusteluja hän tahtoo käydä vielä paljon lisää. Työskenneltyään Taideyliopistossa vajaat kolme vuotta Liebenberg on ehtinyt luoda siteitä monille kiehtoville tutkimusaloille – viimeisimpänä geotieteisiin, patologiaan ja Aalto-yliopiston muotoilun laitokselle. Ehkä tulevaisuudessa voisi pystyttää uusia näyttelyitä laboratorioihin tai kasvihuoneisiin? Tai residenssin, joka toisi taitelijat työskentelemään samoihin tiloihin tutkijoiden kanssa? Ideat eivät lopu kesken.
”Minusta tuntuu, että olen vasta päässyt tutkimustyössäni kunnolla alkuun.”