Esineen tutkiminen synnyttää oivalluksia ja uusia yhteyksiä osallistavassa teatterissa
Mari Rusi-Pyykönen tutkii väitöksessään käsillä tekemisen kautta tapahtuvaa ajattelun rakentumista, käsillä ajattelemista ja esineiden kanssa työskentelyä osallistavassa teatterissa. Tunnusomaista hänen työskentelyssään on ennakoimattomien tilanteiden, sattumien ja löytöesineiden tietoinen hyödyntäminen.
Mari Rusi-Pyykönen on draamapedagogi, toimintaterapian lehtori ja ryhmäpsykoterapeutti, joka on tehnyt pitkän uran prosessidraaman ohjaajana. Hän on toiminut osallistavan teatterin kentällä eri tehtävissä Suomessa ja kansainvälisesti jo 1970-luvulta lähtien.
Työssään hän on kohdannut ihmisiä, jotka ovat joutuneet kokemaan elämässään niin vaikeita asioita, että niiden sanoittaminen voi olla haastavaa. Rusi-Pyykönen haluaa kyseenalaistaa vallitsevia lyhytkestoisia osallistavia käytäntöjä, jotka edellyttävät osallistujien avautumista omista henkilökohtaisista asioistaan.
”En halua korostaa vaikeita elämäntilanteita, vaan luoda työskentelyssä tilan, jossa ne asiat voidaan unohtaa hetkeksi ja suunnata huomio tähän hetkeen, läsnäoloon ja tapahtumisen sisältöön”, Rusi-Pyykönen kuvailee.
Siksi hän hyödyntää työskentelyssään esineitä.
”Niiden avulla voi luoda yhteyden paitsi esineeseen, myös itseen ja muihin.”
Esineet koskettavat
Esineitä käytetään jo alkusysäyksenä tilannekohtaiselle, kokeilevalle työskentelylle. Esineinä voivat toimia mitkä vain, usein jotkin löydetyt tavarat, eikä Rusi-Pyykösen ennakkoon valitsemat. Esimerkiksi työpajatilanteessa, jossa Rusi-Pyykönen aloittaa työskentelynsä toisilleen vieraiden ihmisten kanssa, sopivat esineet voivat löytyä ympäristöä tutkailemalla. Jos ei muuta löydy, niin tuoleistakin on moneksi.
”Tuoli, yksin tai tiiviinä ryhmänä, on kiinnostava lähtökohta toiminnallisen suhteen rakentamiselle”, Rusi-Pyykönen toteaa.
Suhde tuoliin voi käynnistää työpajan osallistujissa odottamattoman ajatuskulun, joka vie esineen kokemuksiin. Kuka siinä on istunut, tai minkälaisissa paikoissa ja olosuhteissa se on tehtäväänsä suorittanut. Rusi-Pyykösen mielestä esineillä on kyky koskettaa.
”Käytön jälkien kulumat ovat tuoleissa nähtävissä yhtä lailla kuin elämän tuomat jäljet ihmisen ruumiin pinnassa. Esiin tulee tuolin ja ihmisen vertauskuvallinen samankaltaisuus, jolloin esineestä voi vaikuttua ja kokea myötätuntoa sitä kohtaan”, Rusi-Pyykönen kuvailee. Tämä taas synnyttää uusia asiayhteyksiä työskentelyyn.
”Moniaistisista havainnoinnista ja tuntemuksista syntyy mielikuvia, jotka voivat herättää myös henkilökohtaisia muistoja ja uudenlaista tapaa havainnoida ympäröivää maailmaa. Näin voi myös syntyä syvempää ymmärrystä.”
Yhteisellä kehällä
Rusi-Pyykösen työskentelytapaa kuvaavat myös prosessimainen eteneminen ja tilan antaminen osallistujien mielleyhtymille ja ajatuksille. Myös sattumukset ovat tärkeässä osassa, eikä työskentelyssä pyritä ennalta määriteltyyn lopputulokseen. Työpajoissa voi syntyä melkein mitä tahansa, lopputulosta ei voi tietää etukäteen. Rusi-Pyykönen näkee, että ohjaajan tehtävänä on rakentaa ryhmälle jokaisessa tapaamisessa turvallinen tila, jossa osallistujat voivat toimia ryhmänä. Ohjaaja ei ole työskentelyprosessissa keskiössä, vaan vaikuttaa usein taustalla.
”Parasta on se, kun ryhmä lähtee toimimaan yhteisellä kehällä” Rusi-Pyykönen sanoo. Tällöin hän kokee onnistumista työssään ohjaajana. Työpajoissa syntyvä yhteisen työskentelyn tila, joka mahdollistaa jaettuja kokonaisvaltaisia kokemuksia, on hänelle olennaista.
”Se on mielestäni tärkeä vastavoima yhteiskunnassamme painotettavalle yksilöllisyydelle ja yksintekemiselle.”
Väitöstilaisuus
Draamapedagogi, terveystieteiden maisteri Mari Rusi-Pyykösen väitöstutkimus ”Hetkestä syntynyttä – Suunnanmuutoksia ja uudenlaista otetta osallistavan teatterin käytäntöihin” tarkastetaan julkisesti lauantaina 3. lokakuuta 2020 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Väitöstä pääsee seuraamaan etäyhteydellä Taideyliopiston Youtube-kanavalla.