Photo: Minna-Kaisa Kallinen
Työhuoneella 17.3.2016

Minna-Kaisa Kallinen - Työhuoneella

|
Blogi

Istun tällä hetkellä koululla, työhuoneellani, kolmannessa kerroksessa ja katson ulos ikkunasta. Välillä vilkuilen esitykseni tekstiä, joka minun pitäisi muuttaa käsikirjoitusmaisempaan muotoon. Se tuntuu hankalalta, vaikka esitykseni on alkanut saada muotoa. Kaikki tuntuu kuitenkin vielä niin avoimelta, puuttuu konkretia. Teksti, joka on esitykseni pohja, tuntuu ehdottavan minulle jotain, jota en vielä täysin ymmärrä. On kokeiltava miltä sanat tuntuvat niitä lausuttaessa ja kuinka tekstin eri osat loksahtavat kohdalleen. Kokeilu on tekemisessä parasta - silloin aineeton saa ensimmäisen hahmon siitä, mitä se voisi olla. Kokeilu konkretisoi, samoin kuin ääneen lausuminen. Se luo varmuutta.

 

 

Kuvan Kevääseen olen tekemässä esitystä nimeltä Alligator Hunt, joka pohjautuu kirjoittamaani tekstiin. Se on pääosin siis puhetta, monologia, mutta tuon esitykseen myös muita äänellisiä ja joitain visuaalisia elementtejä. Teksti liikkuu ikään kuin kahdessa tasossa ja sen esille tuominen on haasteenani.

Viimeksi eilen kauhistuin, kun tajusin, mitä olin tekemässä – siis esitystä, miksi ihmeessä! Tänään asiat näyttäytyvät taas erilaisina. Pakokauhun minulle luo varmaankin kontrollittomuus. Esityksessä on aina jotain hallitsematonta, eikä koskaan voi täysin tietää mitä tapahtuu. Voin kompastua mikrofonipiuhaan tai vain kadottaa kaiken. Silti esittäminen kiinnostaa. Siinä on täysin eri lailla kontaktissa itsensä kanssa. Yleisö luo jännitteen ja kokemus on yhteinen. Myös palaute on välitöntä.

Vaikka esitykseni ei ole vielä läheskään valmis, minusta tuntuu silti hyvältä ja innostuneen odottavaiselta. Se johtuu siitä, että päätin pyytää kahta henkilöä, Juuso Paasoa ja Samuli Kytöä, tekemään esitykseeni live-äänimaiseman ja tulemme tekemään ensimmäisiä kokeiluja tulevana sunnuntaina. Alun perin olin ajatellut tehdä kaiken esityksessä itse, mutta mitä enemmän mietin Juuson ja Samulin mukaantuloa, sitä paremmalta idealta se minusta tuntuu. Vaikka odotan sunnuntaita, myös pelkään sitä. Tuntuu pelottavalta näyttää keskeneräistä prosessia, olla avoimena ja vastaanottaa muilta ihmisiltä heidän kommenttejaan ja ideoitaan. Entä jos ajatuksemme äänellisestä maailmasta ei kohtaakaan? Luulen, että heitä jännittää myös ja luulen, että maailmamme kohtaavat. Sunnuntaina esitykseni on siis taas jonkin verran lähempänä lopullista hahmoaan.