Photo: Virpi Stjerna

Minna-Kaisa Kallinen - Maailman kauheinta ja maailman ihaninta

|
Blogi

Kuvan Kevään avajaisista on nyt viikko, samoin ensimmäisestä esityksestäni. Taiteen tekeminen on maailman ihaninta ja maailman kauheinta. Ainakin minun mielestäni. Jännitys on melkein ylitsepääsemätöntä, ja silti sitä vain aina jatkaa, tekemistä ja esittämistä nimittäin.

Ennen avajaisia yritin kuvitella sitä hetkeä, kun esitän teoksen ensimmäistä kertaa - paikalla olevat ihmiset, tilan ja tunnelman, mutta en päässyt kuvitelmassani kovin pitkälle. Se ikään kuin pysähtyi tai sitten pysäytin sen. Toisaalta halusin tietää miten kaikki menee ja toisaalta taas en. Eniten minua pelotti se, miltä minusta tuntuu sen jälkeen. Helpottuneelta, iloiselta, surulliselta? Jännitys voi purkautua monilla tavoin, myös alakuloisuutena.

Astuin lavalle jännittyneenä ja minua jännitti oikeastaan koko esityksen ajan, mutta pystyin hallitsemaan sen. Joissain kohdissa koin jopa nauttivani. Esitys meni hyvin, tai se on päällimmäinen tunteeni, ja tarkoitan tällä sitä, että tunnetilani sen jälkeen oli hyvä, ei alakuloinen. En muista kovin paljoa itse esityksestä, mutta jossain vaiheessa huomasin, että yleisö on edelleen paikallaan, se tuntui hyvältä.

Yleisöllä on suuri merkitys, enkä tarkoita tällä yleisön määrää, vaan sitä, miten he kiinnittyvät esitykseen. Esiintyminen on niin henkilökohtaista, siinä jaetaan osa itsestä ja tietenkin toivotaan vastaanottajia. Tuntui, että esitykseni jälkeen tärisin pitkään, enkä oikein tiennyt miten olla. Jännitys purkaantui hiljalleen ja sen jälkeen iski väsymys, joka oikeastaan on ohi vasta nyt.

Koko viime viikko on mennyt palautumisessa. Koko menneen viikon olen käynyt ylikierroksilla ja nukkunut huonosti. Stressi kai purkautuu. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun en tuntenut itseäni todella uupuneeksi. Vaikka minulla on vielä esityksiä jäljellä, olen silti päässyt suurimman jännityksen yli. Teokseni on tullut ”eloon”. Viimeisen viikon aikana olen myös paljon kuluttanut energiaa miettimällä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Vaikka olen tehnyt valintani tietoisesti, on se eri asia nähdä tai tuoda ne yleisön eteen. Mutta niin, vaikka pyörittelen näitä asioita mielessäni olen kuitenkin tyytyväinen.

 Kuten olen tässä blogissani sanonut useasti, viimeisten kuukausien ajan pääni on ollut täynnä tätä näyttelyä ja omaa teosta. Miten suhtautua siihen, että kohta sitä ei enää tarvitse ajatella? On kai normaalia tuntea tyhjyyttä tai jopa masennusta, kun jotain johon on keskittynyt ja keskittänyt kaiken energian pitkään. Tyhjyys, joka valtaa pään ja ruumiin on ihan nurkan takana.