Photo: Tuukka Salonen

Minna-Kaisa Kallinen - Herkistymisestä

|
Blogi

Otin Kymppikirjaston vaihtohyllystä taukolukemista töihin. Kirja oli nimeltään Taide vai yhteiskunta ja se oli vuodelta 1970. Kirja koostuu artikkeleista ja niiden vierellä kulkevista muiden kirjan kirjoittajien kommenteista. En ole päässyt kirjassa vielä kovin pitkälle, mutta sen mitä luin vaikutti kiinnostavalta ja edelleen ajankohtaiselta. Carl Gustaf Liliuksen artikkelissa Ikään kuin maailma säästyisi hän puhuu muun muassa siitä kuinka taide täyttää taiteilijan maailman ja ”siksi he saattavat tuijottaa silmänsä sokeiksi taiteesta ”.[1] Hän puhuu myös ristiriitaisten odotusten ja vaatimusten aiheuttamista pettymyksistä ja konflikteista taiteilijan ja hänen ympäristönsä (yksityishenkilö, yhteisö, yhteiskunta) välillä.[2] Kommenttiosiossa Erik Kruskopf huomauttaa, että taiteilijat tuntuvat joskus ”puuhailevan liikaa taiteen parissa”, jolloin heistä tulee eräänlaisia spesialisteja ja yleisöstä alkaa tuntua, etteivät he pysty ymmärtämään taidetta jollei itse ole spesialisti. ”Tämän päivän taide on myös täynnä viittauksia muuhun taiteeseen. Tämä niin kuin monet muutkin piirteet on merkki siitä, että taide on menettämässä yhteyden yleisönsä kokemaan todellisuuteen.”[3]

40 vuoden jälkeen voisi kysyä kysymyksen: onko tämä yhteys siis menetetty? Tekevätkö taiteilijat taidetta vain itselleen, kuten Kruskopf ehdottaa, vai kaikille niille, jotka sitä haluavat ottaa vastaan, niin kuin taas hänelle vastaa Lilius?
Ei varmastikaan ole olemassa sellaista taideteosta, jonka kaikki voisivat ymmärtää tai ottaa vastaan. Mutta taideteoksen olemassa olon oikeutus ei voi olla riippuvainen sen katsojamäärästä, eikä mielestäni myöskään sen ymmärtämismäärästä. Kaikkien ei tarvitse ymmärtää kaikkea, mutta en usko, että kenenkään taiteilijan tavoitteena on jäädä ymmärtämistä vaille. Jokainen taiteilija varmasti toivoo, että yhteinen todellisuus todella jaettaisiin taiteen ja katsojan välillä, ainakin itse toivon sitä.

Ymmärtäminen on sanana kuitenkin lataantunut. Onko tyhmä tai sivistymätön, jos jotain ei ymmärrä? Tämä Liliuksen esittämä ajatus taas taiteen vastaanottamisesta on mielestäni paljon viehättävämpi. Minulle se tarkoittaa ennemminkin jollekin asialle herkistymistä. Herkistyminen taas täytyy tapahtua sekä tekijässä, että kokijassa. Ja tarkemmin ajatellen sitähän taide loppujen lopuksi on: sitä, että on valmis antamaan ja vastaanottamaan – herkistymään.

Kuuntelin tänään opiskelijakavereitani, kun he olivat puhumassa Kuvan Keväästä Radio Helsingissä. Sitä kuunnellessa minusta tuntui, että toinen toimittajista ei herkistynyt tai ollut valmis vastaanottamaan sitä, mitä taideopiskelijoilla oli kerrottavana. Hän ei jakanut sitä yhteistä todellisuutta. Loppupuolella hän sanoi myös lukevansa Art for Dummies –kirjaa. Kuuntelijana minusta tuntui siltä, että hän heittäytyi tyhmemmäksi, kuin oikeasti olikaan. Eräs tuttavani taas sanoi, että hänen käsityksensä performanssitaiteesta on se, että joku heiluu valkoisten huivien kanssa. Mutta onko näissä esimerkeissä kyse ymmärtämisestä? Mielestäni ei. Kysymys on enemmänkin kokemuksen kautta saadusta tiedosta. Jos tuttavani olisi käynyt katsomassa performansseja, hän ei olisi sanonut tuota kommenttia.

Miksi taiteesta kuitenkin usein puhutaan siihen tiettyyn sävyyn, että se olisi jotain erikoista ja outoa? Siisteintähän taiteessa juuri on, ettei siinä ole olemassa oikeita vastauksia (tai jos on, se ei ole mielestäni kovin mielenkiintoista). Ehkä meidän kaikkien pitäisi vain herkistyä enemmän, niin taiteilijoiden kuin taiteen kokijoiden. Taide ei ole monimutkaista, eikä siitä sellaista mielestäni pitäisi tehdäkään. Sen pitäisi ennemminkin olla yhdistävä, kuin erottava asia elämässä.

P.S. Ihana toi aurinko!

 


[1] Lilius, s.13, 1970

[2] Ibid, s. 15

[3] Ibid, s.12