Photo: Okko Oinonen

Hei, me kuollaan taas!

|
Blogi

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian klassisen musiikin osasto järjestää lokakuussa kaksipäiväisen seminaarin otsikolla Onko klassinen musiikki kriisissä. Tässä blogissa seminaarin järjestäjät ja kutsutut puhujat pohtivat aihetta etukäteen. Omia näkemyksiään aiheesta valottaa säveltäjä Pasi Lyytikäinen. Lisätietoja seminaarista löydät osoitteesta www.uniarts.fi/klassinenkriisissa.

Klassisella musiikilla menee Suomessa paremmin kuin koskaan. Meillä on häkellyttävän upeita esittäjiä ja säveltäjiä, paljon hyviä saleja ja tiukoista ajoista huolimatta hyvät resurssit toimia. Jatkuvasti esiin nousee uusia lahjakkaita tekijöitä. Klassinen musiikki on myös arvostettu akateemisen tutkimuksen kohde. Vaikka sanomalehtien resurssit kulttuuriuutisointiin ovat pienentyneet, klassinen musiikki on kohtalaisen hyvin esillä myös mediassa. Meillä on myös oma asialleen omistautunut yleisö. Pelkästään sinfoniaorkestereiden konserteissa käy yli miljoona ihmistä vuodessa. Mutta klassisella musiikilla on iso pino ongelmia, myönnettäköön. Siispä ota nyt hieman happea ja lue, mitkä asiat minusta ovat pielessä klassisessa musiikissa.

Ensimmäiseksi ongelmaksi voisin mainita klassisen musiikin suhteen muihin taiteisiin. Klassisen musiikin säveltäjät ja esittäjät ovat pääsääntöisesti täysin kuutamolla siitä, mitä esimerkiksi teatterissa, kuvataiteessa, esitystaiteessa ja runoudessa tapahtuu juuri nyt. Minusta tämä on suuri ja nolo ongelma. Klassis-romanttisen museo-osaston vetämä kulttuurimme eristäytyy helposti omaksi, 40–250 vuotta ajastaan jäljessä hiihtäväksi saarekkeekseen taiteen kentässä.

Toinen klassisen musiikin mätäpaise on suhde rytmimusiikkiin. Rytmimusiikkia vähätellään edelleen joka mutkassa ja edelleen säveltäjä, joka käyttää populaarimusiikkia osana musiikillista kieltään, ei ole vakavasti otettava säveltäjä. Samoin monessa soitinryhmässä katsotaan karvaasti edelleen populaarimusiikin suuntaan. En ole koskaan kuullut konserttia, jossa soitettaisiin rinnakkain vaikkapa punkia ja nykymusiikkia tai death metalia ja barokkia. Ei siis minään surkeina crossover-jousimatto -virityksinä, vaan kunnollisina, tosissaan, asiansa osaavien käsissä tehtyinä vetoina.

Kolmanneksi, me säveltäjät voisimme olla ylipäätään rohkeampia, vähän joka suuntaan ja kukin omalla tavallaan. Lisää uusia aidosti rohkeita teoksia! Lisää ideoita uusien soittimien kehittämiseksi! Lisää musiikkia, jota pienet lapset osaavat laulaa! Lisää musiikkia, jota osaa esittää vain pari ihmistä maailmassa! Kaikkien klassisen musiikin säveltäjien ei tarvitse suunnata mielestäni uraansa saman suuntaisesti. Älä sävellä niin kuin kaveri säveltää tai kuten kuuluu säveltää. Ole intohimoinen ja sävellä oma hullu maailmasi! Innosta ihmiset musisoimaan! Ei haittaa, vaikka joku muukin innostuu tekemisistäsi.

Neljänneksi, klassisen musiikin suhde ympäröivään kulttuuriin yleensäkin on vääristynyt. Kulttuuri muuttuu, mutta klassinen musiikki elää omilla ehdoillaan, jotka eivät taivu ajan muutoksiin. Siinä on paljon tietysti hyvääkin. Mutta kannattaa ajatella, että mitä tapahtuisi jos samaa muuttumattomuuden ideaa käytettäisiin vaikkapa yrityksissä, sairaaloissa tai tieteessä. Voisiko esimerkiksi joskus rakentaa konserttitilan joka ei näytä kirkkosalilta ja jossa ei olisi kiinteitä istuimia, vaan konsertista riippuen voisi pötköttää vaikka patjoilla? Voisiko joskus pitää härskisti konsertteja, vaikkapa äänentoiston kera, joissa saa lukea samalla Aku Ankkaa, jossa saa rupatella päivän asioita, tehdä töitä ja tilata vaikka kaljat, jonne voisi tulla milloin lystää ja lähteä pois kun huvittaa. Kaikkien konserttien ei tietenkään tarvitsisi olla tällaisia, mutta matalan kynnyksen konsertit voisivat tuoda klassisen musiikin äärelle väkeä, jotka vierastavat konserttien hautajaistunnelmaa. Voisimme myös esiintyä enemmän instituutioiden ulkopuolella. Vaikkapa sitten siellä toreilla, kauppakeskuksissa, metrossa, kouluissa, yökerhoissa, sairaaloissa ja päiväkodeissa.

Yksi syy väen vähyyteen on se, että klassisen musiikin kenttä on kokonaisuudessaan hävettävän surkea tekemään markkinointia. Konsertti-ilmoitukset ja julisteet kilpailevat vetävyydessään hautaustoimiston mainoksien kanssa tai sitten yritetään matkia nololla tavalla show-tyyliä. Mitään omaperäistä ei vahingossakaan keksitä. Sosiaalisesta mediasta valtaosa klassisen musiikin kentästä on tippunut täysin kärryiltä.

Jos konsertteihin halutaan oikeasti yleisöä, tarvitaan mittavia satsauksia konserttien tiedottamiseen ja markkinointiin. Ne muutamat huonosti taitetut julisteet seinällä ja postimerkin kokoinen mainos lehdessä eivät riitä mihinkään. Herätys! Me ei eletä enää 70-luvulla. Tarvitaan myös edes alkeellista ymmärrystä siihen, että musiikin lisäksi ihmisiä kiinnostaa kaikki muukin klassiseen musiikkiin liittyvä kulttuurinen aines.

Peruskoulun musiikin opetuksen ja klassisen musiikin suhteesta en edes viitsi sanoa mitään.

Klassinen musiikki on hukannut ihmisen, ja se on pahinta mitä voi tapahtua.

Itse asiassa ihmettelen kovasti, ettei klassinen musiikki ole kuollut jo aikoja sitten. Sen verran kauan olemme kusseet omiin muroihimme.

No, tämän ripitysosaston päätteeksi täytyy todeta, että klassisen musiikin kuolemaa on pelätty pitkään. Ainakin vuodesta 1324, jolloin Paavi Johannes XXII otti bullassaan rajusti kantaa musiikin uudistumista vastaan. Hän varoitteli musiikin tuhosta tekijöitä, jotka saastuttavat musiikin viljelemällä nopeita aika-arvoja, uusia rytmejä ja täyteen ahdettuja ylä-ääniä, joissa on populaarimusiikin vaikutteita.

Kysymykseen onko klassinen musiikki kriisissä, voi vastata vain yhdellä tavalla:

Kyllä on.

Lohdullisena seikkana todettakoon, että klassinen musiikki on ollut kriisissä aina. Ehkä sen pitääkin olla.

 

Pasi Lyytikäinen