Photo: Tanja Eloranta
Ari Sirén (isä) ja Elias Sirén (poika) osallistuivat tanssilliseen vanhempi-lapsi-työpajaan kesäkuussa 2016.

Tanssillinen vanhempi-lapsi-työpaja: ”Kokemus kuin valtamerilaiva”

|
Blogi

Tämän kirjoituksen ydin on koottu vanhempien ja lasten tanssillisen yhteistoiminnan kokemuksista. Fasilitoin osallistuvan tutkijan roolissa taiteellisia prosesseja Vapaassa Tanssikoulussa Itä-Helsingissä vuosina 2012–2016. Näistä prosesseista muodostui sarja, joiden osallisina olivat pääasiassa tanssin perusopetuksen poikaoppilaat.

Sarjaan osallistuivat poikien lisäksi erilaiset työpajat, joista yhden muodostivat oppilaiden vanhemmat. Kyseessä on omalla tavallaan matalan kynnyksen taiteellinen toiminta, jossa osallisuus on kevyttä vapaaehtoisuuden kautta. Talous ei tässä tapauksessa ole rajaava tekijä.

Sarjan osat ovat Pojat, pojat (Asseblage) (2012), Äiti ja poika (2013), Isät meidän (2015) ja Hei, isä, missä sä oot? (2016). Viimeiset kolme teosta olivat osa pienen itähelsinkiläisen tanssitapahtuman, Apinafest!’in, ohjelmistoa. Itä-Helsingin kulttuurikeskus STOA:n tapahtumassa toteutetaan nuorta, potentiaalista ja vikkelää tanssitaidetta.

Vanhempien ja lasten yhteinen tanssityöpaja tuo suhteeseen läheisyyttä. Työpajassa tanssi tarkoitti vastavuoroisen liiketyöstämisen lisäksi kontaktia, nojaamista, nostoja, kiipeilyä ja kannattelua. Äiti (40 v) puhui tästä läheisyydestä toiseuden kohtaamisena, jossa oma poika (12 v) kontaktin kautta osoittautui ”totaalisesti uudeksi, vieraaksi”, toiseksi. Tähän toiseuden tuntemiseen liitän Juha Varton ajatuksia yksittäisen ontologiasta, jossa ihmisten välisellä etäisyydellä on merkitystä. Mitä lähempänä olemme toista, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on ymmärtää. Parhaimmillaan tämä on aivan lähellä, kosketuksessa toiseen. Tällöin voimme olla hiljaa, ilman sanoja. Etäisyyden lisääntyessä tarvitsemme sanoja ja alamme huutaa, meluta. Lopulta kommunikoimme kirjoittamalla tekstejä (!). Etäisyyden lisääntyessä kehollinen olemisemme ja tietämisemme toisesta muuttuu epävarmemmaksi. Palaan mainittuun äitiin, joka teki poikansa kanssa keväällä 2016 dueton, jossa kontaktissa otettiin painoa vastaan, kannettiin ja kannateltiin toista. Osana duettoa on eräänlainen vetämisen ja työntämisen kamppailu, painia muistuttava voimien mittailu. Äidin ja pojan välisessä voimien koettelussa äidille nousi kuva pojasta, joka lähestyy murrosikää ja on ”silkkaa dynamiittia”. Poikaan liittyvä potentiaali sai toisen ilmaisun fyysisessä suorituskyvyssä, sanattomassa fyysisessä kohtaamisessa.

Isä (52 v) kuvasi työpajassa ja näyttämöllä poikansa kohtaamista ”asetelmien selventymisellä”. Hei, isä, … -teoksessa on rakentuneena kohtaus isän ja pojan (12 v) mittelöstä. Heidän duettoonsa liittyi teksti, jossa kuvataan kaatuvaa maitolasia ja sen tuottamia suhteita vanhempien ja lapsen välillä. Tässä asetelmassa on arkipäivään liittyvää kokemuksellisuutta. Rinnakkaisina ilmiöinä ovat poikien pelaaminen, arjen kotityöt tai esimerkiksi koulunkäynti. Isän mukaan tämä yhteisesti toteutettu fiktiivinen kohtaus purki hänen ja pojan välisiä asetelmia. Toiminnan rakentuminen asetelmien varaan nosti näkyviin heidän välissään olevaa ”mittaamista ja valtataistelujuttuja”. Taiteen keinoin ja yhteisen, vastavuoroisen fyysisen toiminnan tapahtuva kanssa käyminen oli heille antoisaa.

Näistä isien ja poikien välisistä ”neuvotteluista” nousi esiin aggressiivisuuden teema. Vanhempien kertomuksista löytyi isiä ja isoisiä, joiden temperamentti oli äkkipikainen, kiivas tai toisaalta etäinen, jopa kaikesta kommunikaatiosta luopuva. Kolmen eri mies- ja isäsukupolven jatkumo alkaa sodan runtelemista hiljaisista miehistä, jotka klassisesti ”ajavat perheen kirves kädessä ulos hankeen”. Seuraavana on äkkipikainen ja nopeasti suuttuva isä, jonka raivo saattaa nousta ”tuskin mistään”. Kolmannen polven ”passiivis-aggressiivinen”, väkivallaton isä tahtoo lapsen käytökseen muutosta. Kun tähän kehitykseen liitetään miesten ja lasten välisen läheisyyden puute, puhutaan esimerkiksi psykoterapeutti Terrense Realin mukaan vanhemmuuden tai tässä isyyden ja maskuliinisuuden esittämisestä kulttuurisen odotuksen mukaan. Miehen olemiseen vaikuttavat arvostukset, joissa mahdollisesti ongelmien salaaminen tai kieltäminen on normaalia. Rakkauden tai haavoittuvuuden osoittaminen on heikkoutta, joten mieluummin kannetaan urhoollisesti haavoja – kaukana omista lapsista. Real tarjoaa itsekkään maskuliinisuuden Mitä minä saan? -kysymyksen sijaan kypsää maskuliinisuutta: Mitä minä voin tarjota?

Näihin kysymyksiin isän suhteesta lapseensa (tässä: poikaan) työpaja näytti antavan pohjaa. Isät viittasivat tanssin kautta tapahtuvaan kohtaamiseen ”tasona”. Kyseessä oli muutos eli pääsy toiselle tasolle, joka oli toisella tavalla, kommunikaationa, enemmän kuin vaikkapa yhteisen viihteen kuluttaminen tai elokuvissa ja uimassa käyminen. Kosketuksissa oleminen, sen kautta luottaminen ja kommunikointi, nostattivat tuntemuksia, joita kuvattiin ”Hei, mä tajuun tän!” tai uutena luottamuksena vanhemman ja lapsen välillä.

Isä (35 v) kertoi déjà-vu-kokemuksesta, jonka pitkällinen pojan kannattelu näyttämöllä sai hänessä aikaan. Pojan sylissä oleminen oli, varsinkin alussa, aika raskasta, mutta pojan kehon painon lisäksi syntyi kosketusta. Tämä palautti mieleen ajan, jolloin poika vauvana oli ollut täysin riippuvainen vanhemmistaan. Vauvauinti yhtenä esimerkkinä oli toimintaa ”iholla”. Tämä aikaan liittyvä etäisyyden lisääntyminen asetti kysymyksen, miten ja milloin me alamme olla kaukana lapsistamme ja toisistamme. Eräs työpajan vanhempi viittasi omaan menneisyyteensä, jossa murrosikäisenä isään ei tullut oltua jossain vaiheessa kovin paljon yhteydessä. Ehkä molemmista alkoi tuntua, että ”kaipa se siellä pärjää, kun siitä ei mitään kuulu”.

Isät puhuivat tanssista omalta osaltaan hyvin moninaisesti. Ääripäässä oli isä, joka ilmoitti, että ”minä en tanssi”, mutta hän seurasi poikiensa tanssia enemmän kuin mitään muuta harrastusta. Toisessa päässä taas olivat isät, jotka harrastivat tanssin eri lajeja. Heille yhteinen ”harrastus” lapsen kanssa nosti mahdollisuuden uudenlaiseen kommunikointiin . Hyvänä esimerkkinä harrastuneisuudesta on erään pojan sairauspäivä, jolloin hän ei mennyt tanssitunnille. Kotona isän kanssa tehtiin videokuvauskokeiluja aiheena ”hyppy”. Kokeilujen seuraus oli teoskynnyksen ajatuksellinen ja ymmärtävä ylittäminen. Lopulta sairauspäivänä kuvattu hyppy oli osana näyttämökokonaisuutta keväällä 2016.

Yhteisten työpajojen kaareen on kuulunut toiminnan tuominen lopulta näyttämölle, sellaisina kuin miksi ne ovat fasilitoituina muodostuneet. Näyttämölle on noussut mikromaailmoja ja persoonia, jotka eivät esimerkiksi esitä vanhempia lavalla vaan ovat vanhempina siellä lavalla. Erään isän mukaan on ollut ”liikuttavaa nähdä isä (vertaiset) läsnä olevana” siellä lavalla ”yhteisen projektin kautta”. Ja vaikka joillekin vanhemmille ”mikään esteettinen liike ei tartu mun kehon kieleen”, on ollut vapauttavaa ymmärtää, että ”minä teen sen tätä kautta”. Tällöin on syntynyt oivallus fyysisestä uudesta ja samalla kuitenkin omasta kokemuksesta. Kokija-isän poika kommentoi puolestaan, että ”mä hämmästyin, miten hyvin mun isä lopulta liikkui”. Pojille isän tai äidin liikkuminen tanssien oli usein aivan uusi näkökulma omaan vanhempaan. Tämän koettelun vieminen esitykseksi asti koettiin poikien ja vanhempien kannalta hyvänä kokemuksena. Työpajassa toimineen äidin mukaan tanssipaja itsessään toi hänelle uutta ulottuvuutta liikkumiseen ja keholliseen kokemusmaailmaan. Hän tiivisti asian, tanssillisen työpajan prosessina, yhteen lauseeseen, että tämä oli ”kokemus kuin valtamerilaiva, johon pääsee hetkeksi mukaan”.

Isto Turpeinen (56) on tanssitaiteen tohtori, joka toimii osa-aikaisena tutkijatohtorina ArtsEqual-hankeessa. Lisäksi hän toimii valtakunnallisena tanssin läänintaiteilijana Taiteen edistämiskeskuksessa (Taike) ja on tanssinopetuksen praktikko.

Isto Turpeisen blogikirjoitus: Suomen suurin kulttuurikeskus – peruskoulu

Isto Turpeisen ja Anna Kuoppamäen blogikirjoitus: Sukupuolisensitiivisellä [taide]kasvatuksella on väliä