Käsiohjelma: maailma meissä

Julkaistu 18.3.2022 | Päivitetty 11.4.2022

• Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri
• Aliisa Neige Barrière, kapellimestari
• Antti Tikkanen, viulu 

• Samuel Barber: Viulukonsertto op. 14
• Louise Farrenc: 2. Sinfonia op. 35
• Jean Sibelius: Pohjolan tytär op. 49

Diplomikonsertin ohjelmasuunnittelu on mahdollisuus miettiä sulkeutuvaa elämän kappaletta, ajatella elämän kaarta siihen pisteeseen asti. Olen ollut erittäin onnekas; opiskeluni ovat antaneet minulle mahdollisuuden matkustaa. Aloitin opintoni Pariisissa, jossa vartuin aikuiseksi, muutin sitten New Yorkiin neljäksi vuodeksi, josta jatkoin edelleen neljäksi vuodeksi Osloon, ennen päätymistäni tänne Helsinkiin. Jokainen uusi askel muutti ja rikasti minua muusikkona, ihmisenä. Uuteen paikkaan muuttaminen opettaa paljon myötätunnosta. Silloin tarkkaillaan uutta kulttuuria, ihmisten tapaa elää, opitaan tapoja kuulua joukkoon kadottamatta itseään. Lopulta se kuka olemme, on monien vaikutteiden ja asioiden summa; kasvatuksen ja koulutuksen, jos on ollut onnea saada sellainen. Ympäristömme opettaa meille aina jotakin uutta. Tämän konsertin ohjelmisto on oodi kaikille paikoille, joissa olen opiskellut, mutta myös kaikille niille ihmisille, ketkä olen tavannut tällä polulla. Heille, jotka osallistuivat elämääni, ja jotka ovat tehneet minusta sen ihmisen ja muusikon, joka olen tänään. Näitä kaikkia kappaleita yhdistää harvinaisen laaja tunne- ja väriskaala. Kaikki kolme säveltäjää hyödyntävät sointivärejä orkestroinnissaan persoonallisesti ja tunnistettavasti, ja yhdessä esittävät sinfoniaorkesterin erilaiset mahdollisuudet kaikessa laajuudessaan. Kaikkien näiden teosten huipennukset antavat mielikuvan melko romantisoidusta, suuresta orkesterista – silti, nämä säveltäjät näyttävät myös kirjon toisen puolen, etsivät orkesterista intiimiä sointia ja herkkyyttä, jota haluan myös tuoda esille.

Jokainen tämän ohjelman teos on lähellä sydäntäni ja minulle rakas, ja liittyy elämäni eri vaiheeseen. Teoksia valitessani, mielessäni olivat kuitenkin myös puhtaasti musiikilliset, harmoniset siirtymät, samoin kuin toiveikkaat ajatukset klassisen konsertin rituaalien uudistamisesta – tämä on tietenkin ollut ylimääräinen haaste keskellä pandemiaa ja sen tuottamia rajoituksia.

Tämän hetken ahdistus on tuonut esille tärkeyden arvostaa maailmastamme erilaisuutta. Nyt on se hetki juhlistaa kuinka paljon meitä ympäröivät ihmiset tuovat elämäämme. Ja kuinka täydellinen metafora onkaan soittaa tänään näin kansainvälisen orkesterin kanssa, kokoontua yhden tehtävän ympärille: tuoda musiikki eloon, yhdessä.

samuel barber – konsertto viululle ja orkesterille

Olin teini-ikäinen pariisilainen, kun tutustuin Barberin viulukonserttoon. Ihastuin nopeasti tähän uniikkiin teokseen. Minulle oli aivan uutta, että viulukonsertossa voi olla sekä (tyypillisesti) sankarillisia että myös puhtaan haavoittuvia aineksia.

Musiikin hyvin laajana avautuva tunneskaala puhutteli sitä elämäänsä astuvaa nuorta, joka olin. Mikään ei ole tässä musiikissa mustavalkoista: se hengittää moniselitteisiä tunnelmia, jokaista hymyä varjostaa tumma pilvi, mutta kuitenkin toivo ja tahdonvoima ovat jatkuvasti läsnä. Kappaleen orkestrointi on mielestäni myös erittäin kekseliäs; usein (viulu)konsertoissa orkesteriosuus rajoittuu säestäjän rooliin, joka tarjoaa solistille harmonisen tuen ja välisoittoja, jotka antavat hänelle mahdollisuuden aika ajoin hengähtää.

Mutta tässä teoksessa on paljon kamarimusiikillisia hetkiä, joissa viulu ja orkesteri ovat oikeasti vuoropuhelussa. Orkesteri toimii tässä konsertossa myös viulun vahvistimena silloin kun se tarvitsee lisävoimaa, ja se tukee sitä myös luomalla ympäröivää lisäresonanssia.

Samuel Barber (1910-1981) on ehkä kansainvälisesti katsoen Yhdysvaltojen maineikkain säveltäjä 1900-luvulta, vaikkakin vain harvat hänen teoksistaan ovat päässeet vakio-ohjelmistoon. Kun monet hänen säveltäjäkollegat lähestyivät modernismia, Barber kehitti omaa sävelkieltään kauniiden harmonioiden kautta, ja löysi siten persoonallisen musiikillisen kielensä, ennen kuin siirtyi itsekin hieman modernistisempaan tyyliin.

Hän sävelsi viulukonserttonsa vuonna 1939, juuri niihin aikoihin, jolloin hänen sävelkielensä alkoi muuttua – tämä kuuluu selkeästi tässä teoksessa. Kaksi ensimmäistä osaa hän sävelsi Sveitsissä, jonne hän päätti lähteä kesällä säveltämään tilausteostaan. Elokuussa häntä neuvottiin jättämään maa, koska toinen maailmansota oli syttymässä. Barber viimeisteli kappaleen joitakin kuukausia myöhemmin, palattuaan turvallisesti Yhdysvaltoihin.

Konserttoa kuunnellessa tuntuu ilmeiseltä, että tämä ajoitus ja tapahtumat sävellysjaksojen välissä – sodan syttyminen ja sitä pakeneminen -vaikuttivat suuresti Barberin kirjoittaman musiikin luonteeseen. Tämänhetkisessä tilanteessa, ajatellen Ukrainan sotaa, teos on surullisen ajankohtainen. Ensimmäinen osa alkaa upealla avauksella, solisti aloittaa konserton yksin ilman orkesterin esittelyä. Viulua tukee lämmin ja kutsuva sointu, josta puhkeaa etsivä, mutta toiveikas, teema.

Nostalgia on alati läsnä, kun jatkuva etsintä vie meidät toivosta leikkisyyteen ja tuskallisiin hetkiin… mutta nämä vaihtelevat tunnelmat päätyvät aina sankarillisiin korkeuksiin. Uhka häämöttää selkeästi läpi tämän ensimmäisen osan, mutta se loppuu lämpimään ja positiiviseen henkeen.

Toinen osa vie meidät heti synkempään maailmaan, jonka kyseenalaistaa soolo-oboen lyyrinen melodia, joka huojuu toivon ja luopumisen välillä. Viulun sisääntulo, vaikkakin aurinkoinen ja toiveikas, johdattaa meidät kuitenkin suoraan tuskaiseen orkesterituttiin. Viulun ja trumpetin mietteliäs duetto (mielestäni tämän teoksen ydin) tuntuu kertovan, että toivo on menetetty, kunnes improvisatorisluonteinen aihe saa tukea fagotilta, kuin kaikuna, samalla kun viulu toivottomana laskeutuu yhä matalampaan rekisteriin, ikään kuin etsien oikeaa säveltä, saadakseen uuden voimaa antavan sysäyksen jatkaa

Orkesterin jouset elvyttävät tämän voiman, ja oboen melodia osan alusta palautuu kollektiivisena hymninä. Toinen osa loppuu kysymysmerkkiin: sankarimme kohtalo on epäselvä, mutta horisontti siintää synkkänä.

Sitten kolmas osa tulee yllätyksenä. Kun tyylillisesti kaksi ensimmäistä osaa ovat monessa mielessä samankaltaisia, kolmas osa erottuu niistä hyvin selkeästi. Yhtäkkiä ollaan keskellä taistelua pyörremyrskymäisen viuluosuuden ja orkesterin kesken, joka yrittää häiritä viulun etenemistä.

Soolostemman virtuositeetti saa musiikin heilahtelemaan jääräpäisen päättäväisyyden ja leikkivän kiusoittelun välillä. Erityisesti tässä hyvin lyhyessä osassa kuulemme selvästi ituja modernistisesta sävelkielestä, varsinkin puupuhaltimissa – ehkäpä ironisia kaikuja Stravinskin maailmasta.

Orkesteri on hetkeksi voitettu, kun jouset tarttuvat viulun virtuoosiseen avaukseen ennen viimeistä sotaisaa episodia -vasket julistavat teoksen lopun olevan lähellä ja viulu nousee esiin taistelun voittajana.

louise farrenc – sinfonia nro 2

Huomasin varhain musiikkia opiskellessani, kuinka vähän naisten säveltämää orkesterimusiikkia tunsin – en lähes mitään. Nopeasti eteeni osui Louise Farrencin musiikki ja se vei minut sanattomaksi.

Miksen ollut koskaan aikaisemmin kuullut tätä musiikkia? Miksei häntä oltu koskaan mainittu yhdessäkään musiikinhistorian kirjassa, erityisesti Ranskassa? Monien pianokappaleiden ja kamarimusiikin lisäksi hän sävelsi kolme sinfoniaa ja kaksi orkesteri-alkusoittoa, ja kaikki tämä upea musiikki on löydetty vasta nyt!

Louise Farrenc, os. Dumont (1804-1875) syntyi pariisilaiseen taiteilijaperheeseen, joka oli usean sukupolven ajan toiminut Ranskan hovin kuvanveistäjinä ja maalareina.

Farrencin perhe kannusti häntä musiikkiopintoihin, ja rohkaisi hänen intoaan pianonsoittoon ja säveltämiseen ammattilaiseksi asti. Ajalle vielä edellistäkin epätavallisempaa oli, että myöhemmin hänen huilistimiehensä Aristide Farrenc tuki hänen säveltämistään ja perusti Éditions Farrenc musiikkikustantamon julkaisemaan ja jakamaan vaimonsa musiikkia. Hänen pianoetydinsä levisivät laajasti kuuluisille säveltäjille ja pianisteille kuten Robert Schumann, Hector Berlioz, Joseph Joachim, Johann Nepomuk Hummel, ja hänen oma sävellyksen opettajansa Anton Reicha. Näiltä kaikilta hän sai ihailua ja kannustusta.

Vuonna 1842 Louise Farrenc valittiin ensimmäisenä naisena vakituiseksi pianonsoiton professoriksi Pariisin konservatorioon. Hän pysyi tässä virassa yli 30 vuotta, melkein kuolemaansa asti. Hänen musiikkiansa soitettiin ja ylistettiin sekä Ranskassa että muualla Euroopassa. Hänen sävellystyönsä kuitenkin väheni hänen pianisti- ja säveltäjätyttärensä Victorine Farrencin kuoleman jälkeen.

Louise Farrencin kuoltua tietosanakirjassa hänen ammateikseen mainittiin ‘säveltäjä ja pianonsoiton professori’. Ihmeellisesti kuitenkin 8 vuotta kuoleman jälkeen säveltäjän ammatti oli poistettu kirjasta. Miksi? Kun kuuntelen ja soitan hänen musiikkiaan, mietin sitä yhä. Tämä musiikki on täynnä elämää, värejä ja draamaa. Ollakseen varhaista romantiikan ajan musiikkia se on muodoltaan melko klassista, ja silti motiiviset ajatukset ja harmonia ovat yllättäviä ja tuoreita.

Kun kuulin näitä teoksia ensi kertaa, lupasin itselleni, että mahdollisuuden tullen haluan niitä esittää. Olen todella iloinen nähdessäni Farrencin musiikkia nyt enemmän konserttiohjelmissa. Arkistotietojen mukaan toinen sinfonia kantaesitettiin vuonna 1845 Pariisin konservatoriossa. Konsertin oli järjestänyt Farrencin perhe. Ranskassa 1800-luvun puolivälissä ooppera oli johtava laji, ja sinfonioiden säveltämistä pidettiin ehkä vanhentuneena. Mutta yleisö ja arvostelijat ottivat teoksen lämpimästi vastaan. Sinfonian ensimmäinen osa alkaa, melko tyypillisesti myöhäisklassiselle tai varhaisromanttiselle sinfonialle, leveällä hitaalla avauksella.

Teoksen tyylistä voi aistia kaikuja klassisesta Sturm und Drang (’myrsky ja kiihko’) – liikkeestä. Myrskyisä alku todellakin, johtaa meidät levottomaan Allegroon. Kaksi teemaa vuorottelee, kirpeä ensimmäinen teema, josta kehittyy sankarillinen aihe, ja sitten perinteinen kevyempi ja laulava sivuteema, joka maalautuu pastoraalisävyin, ennen kuin palaamme alkuperäiseen sankariaiheeseen. Näitä kahta teemaa kehitellään läpi ensimmäisen osan harmonisesti taivutellen ja dynamiikka ja erilaiset fraasirakenteet tuovat yllätyksiä haastamalla odotuksiamme.

Toinen osa alkaa odottamattomasti yksin patarummulla. Koska soitinta käytetään useimmiten painottamaan kahta klassisen musiikin pilaria – toonikaa ja dominanttia – tämä aloitus antaa soittimelle uudenlaisen, melodisen roolin. Farrencin tapa käyttää patarumpua onkin erittäin dramaattinen, ja erityinen osa hänen orkestrointiansa.

Hän ei käytä soitinta vain edellä mainitulla perinteisellä tavalla, mutta myös värinä, joka tekee sen vuoropuheista huikean jännittäviä, ja ennustaa ranskalaista impressionismia.

Tämä osa koostuu teemasta ja sen variaatioista. Farrenc vie meidät läpi dramaattisen matkan, muuntaen melko yksinkertaisen teeman viulujen leikkisäksi motiiviksi tai sotaisaksi julistukseksi – joka puolestaan vaihtaa dramaattisesti väriä duurista molliin – tai vielä hennoksi puhallinkoraaliksi.

Kolmas osa on, traditiota kunnioittaen, leikillinen scherzo. Sen pääjaksossa esittäytyy ilkikurinen teema, joka johtaa ylevään mutta iloiseen pääteemaan. Välillä etsitään uusia teitä, mutta pääteemaan aina palataan.

Toinen jakso, tai trio, esittelee pastoraaliteeman. Mukana on kuitenkin myös koko ajan veitikkamaisuutta. Kun kuulin tämän osan ensi kertaa mieleeni tuli heti Sibeliuksen Pelleas et Melisande. Se yllättäen kuulosti korvilleni teoksen ‘Pastorale’ ja ‘Entr’acte’-osien yhdistelmältä. Palattuaan lyhyesti scherzoon, trio jatkaa taas energisempänä kiiruhtaakseen meidät osan loppuun.

Sinfonian viimeinen osa alkaa suurella julistuksella. Pian jouset esittelevät leikkisän teeman, kuin kutsuakseen koko orkesterin tähän riemukkaaseen päätösosaan. Puhdas ilo, pastoraalisuus ja leikkisyys ylläpitävät tätä osaa ja kuljettavat kohti fuugaa. Ensimmäisen osan myrskyisyys palaa ja saavuttaa pian katkeamispisteen, joka hajoaa kamarimusiikilliseksi puupuhallinjaksoksi. Siinä klarinetit, fagotti ja huilu kirjailevat lempeän version oboen esittelemästä pääteemasta. Kiihkeä muunnos avauksesta taipuilee alun erilaisiin karaktääreihin. Epäröivä klarinettiduo johdattaa meidät, melkein kuin vahingossa, kohti teoksen yllättävää suurta päätöstä.

jean sibelius – pohjolan tytär

Koska olen viulisti, Sibeliuksen viulukonsertto on aina ollut teos, jota ihailin, ja jota toivoin jonakin päivänä itsekin soittavani. Myöhemmin löysin hänen kappaleensa viululle ja pianolle, joita kuulee liian harvoin, ja jotka myös ovat lähellä sydäntäni. Mutta vaikka olin sitä usein kuullut, löysin vasta myöhemmin oma suhteeni hänen sinfoniseen musiikkiinsa. Olin juuri muuttanut New Yorkiin, kun eteeni sattui Paavo Berglundin ja Euroopan Kamariorkesterin levytys Sibeliuksen sinfonioista.

Ensimmäinen – ja sattumoisin ehkä paras kun haluaa päästä sisään Sibeliuksen orkesterimusiikkiin – jonka kuuntelin, oli toinen sinfonia. Olin kuin transsissa musiikista. Saapuminen finaaliin on huumaava musiikillinen hetki, joka vie mukanaan.

Ymmärsin sillä hetkellä jotakin uutta itsestäni. Edellinen ehkä tarpeettomalta tuntuva anekdootti on merkittävä, koska toinen sinfonia, viulukonsertto ja Pelleas ja Mélisande, jotka mainitsin aiemmin, ovat kaikki teoksia, jotka Sibelius sävelsi juuri ennen Pohjolan tytärtä. Mutta tutustuin tähän teokseen todella vasta viime keväänä toimiessani kapellimestarin assistenttina, ja valmistaessani sitä työtäni varten.

Ihastuin heti valtavasti teokseen, koska minusta tuntui, että siinä oli kaikki: Sibeliaaninen melankolia, mutta myös energiaa, upeita teemoja, hieno orkestraatio… niin paljon tapahtuu 12 minuutissa tätä osuvasti kutsuttua ’sinfonista fantasiaa’.

Tässä 1906 sävelletyssä sinfonisessa runossa Väinämöinen on palaamassa kotiin reellään, kun hän katsahtaa taivaalle ja näkee siellä yhden Pohjolan tyttäristä istumassa sateenkaaren reunalla. Tyttö kehrää lankaa yössä loistaen. Väinämöinen on kuin hypnotisoitu tytön kauneudesta, ja kosii häntä. Tyttö vastaa myöntyvänsä, jos Väinämöinen onnistuu tehtävissä, jotka hänelle annetaan.

Onnistuttuaan kahdessa ensimmäisessä, hän epäonnistuu viimeisessä: tehdä vene Pohjolan tyttären kehräävästä rukista. Lannistettuna hän luopuu ja jatkaa matkaansa. Sävellys alkaa yöllä, jota Sibelius kuvailee pitkällä soinnulla matalassa rekisterissä. Soolosello vaeltelee soinnun sävelillä: vanha Väinämöinen on aloittelemassa kotimatkaansa.

Vähitellen musiikki nopeutuu ja soittimet yhtyvät siihen yksitellen nyt kun sankari on päässyt luottavaisesti matkantekoon. Hänen kuvauksensa keskeytyy harpun sisääntuloon, Pohjolan tyttären maagiseen ilmestymiseen. Yhä kiihkeämmin toistuvat, vaativat fraasit kuvaavat Väinämöisen pyyntöjä tyttären laskeutumiseksi hänen luokseen. Tytön naurua Väinämöiselle kuvaa huilun, oboen ja klarinetin kimeä ääni, ja hän kertoo Väinämöiselle tehtävistä. Väinämöinen innostuu, tekee kaksi tehtävää, luulee jo saaneensa tytön omakseen, ja tyttö nauraa jälleen, tällä kertaa vielä kovempaa, kertoessaan kolmannesta tehtävästä. Väinämöinen ryhtyy taas sankarilliseen työhön, jota kiireiset jouset kuvaavat, ja kun vaskien kutsut jo enteilevät hänen voittoaan, musiikki hidastuu ikään kuin nautiskellakseen jo voitosta. Mitä todella tapahtui, sen me jo tiedämme: sankari epäonnistui. Korkeampien jousten viimeisen intohimoisen, anovan eleen jälkeen hänen on pakko luopua. Orkesteritekstuuri ohenee Väinämöisen lähtiessä, ja palaamme tummaan yöhön.

– – – – –

Konsertti päättyy norjalaiseen kansansävelmään, vanhaan reinlenderiin Sønndalasta. Sain ystävällisesti luvan Danish String Quartetilta käyttää heidän sovitustaan kansanlaulusta tämän uuden orkestraation pohjana. Kvartetin sovitus löytyy Woodworks-kokoelmastaan.

Aliisa Neige Barrière, maaliskuussa 2022

Kompostimodernismi

Elämä kiertää murtaen elämää palasiksi
ja tehden niistä uutta elämää.
Jotkut kutsuvat tätä kuolemaksi. Jotkut sulattamiseksi. Kyse on näkökulmasta.
Siitä, oletko syöjä vai syötävä.
Minun isäni ja äitini lahjoittivat minulle vain kaksi solua,
mutta ennen kaikkea he opettivat minulle (siis välittivät minulle) sulattamisen taidetta.
Ensimmäinen asia jonka opin, kun olin vain solumassaa kohdussa,
oli kuinka tuottaa entsyymejä, joiden avulla murtaa ja imeä ravinteita
joita käyttäisin rakennusaineina kasvaakseni tällaiseksi ihmiseksi.
Kun kävelen tässä metsässä, metsä on minussa.
Kuten entsyymit ruuansulatusjärjestelmässämme,
jotka pilkkovat ruokaa kehomme tarpeisiin,
jokaisessa ekosysteemissä kemikaalit hajottavat elämää muiden elämien ravinnoksi.
Pehmeässä, rusahtelevassa, lehtien ja oksien peittämässä maassa jalkojeni alla,
bakteerit, sienet, madot, muut selkärangattomat
ravitsevat metsää, saavat sen kukoistamaan, puiden suuruuden arkkitehtuuria ruokkien.
Niitä kutsutaan hajottajiksi.
Huomaathan, tällä parketilla ei ole koostajia, säveltäjiä,
Soittajat ja kaikki te kuulijat,
yhdessä me olemme hajottajia.
Tämä rasia, jossa istumme, on aktiivinen komposti.
Voi tämä voimakas, elinvoimainen lemu, te haistatte sen myös.
Kuinka lämmin on se pyrkimys, se silkka työ,
kuinka nälkäinen, rakastava, intohimoinen,
tämän kaiken hajottaminen, jotta se voisi tulla osaksi meitä.
Luomalla kemiallisia siteitä voimme murtautua elottomien
teosten pintaan ja tehdä niistä taas elämää.
Ja meissä itsessämme, meinä itsenämme, aineena josta koostumme, ne todella ovat eläviä.
Kuinka vihreät sen varjot,
kuinka tiheä hiilen ja sateen tuoksua,
metsä meissä
joka on metsä ympärillämme,
jonka jaamme, me tuhannen kielen joukko
hedelmät tuhannen vuodenkierron,
kypsiä sisällemme imeytyneestä
yksittäisillä tavoilla, jotka määrittelevät keitä me olemme.
Meillä on juuremme ja ne juuret ovat janoisia.
Me kaappaajat, me parasiitit.
Me jotka yhdessä opiskelemme hajottamista.

Aleksi Barriére

Taiteilijat

Aliisa Neige Barriére, kapellimestari

Aliisa Neige Barrière syntyi ranskalaissuomalaiseen perheeseen Pariisissa, jossa hän opiskeli viulun- ja
pianonsoittoa, kamarimusiikkia sekä kuoron- ja orkesterijohtoa. Hänellä on takanaan laajat kansainväliset viuluopinnot, jotka hän päätti 2019 Norjan musiikkiakatemiassa Maisterintutkintoon.

Barrière asui Norjassa vuosina 2015-2019, ja esiintyi siellä laajasti, sekä perusti Osloon mm. nykymusiikkiin keskittyvät Ensemble Temporum- ja Ensemble +47 -yhtyeet. Vuodesta 2018 Barrière on myös ollut helsinkiläisen ÄÄNI-kollektiivin jäsen. Vuonna 2019 Barrière käynnisti Oslossa myös oman festivaalin Janne Valkeajoen kanssa. Kyseinen Nordlyd-festivaali on kohtaamispaikka niin yleisölle ja esiintyjille, erilaisille musiikkityyleille barokista nykymusiikkiin kuin kokeileville konserttimuodoillekin. Festivaali joka suunniteltiin alkuperin Oslon Kulturhusetiin tulee keväällä 2022 Helsingin Keskustakirjasto Oodiin nimellä MAJAKKA.

Barrièren laaja osaaminen on poikinut kutsuja konserttimestariksi ja äänenjohtaksi moniin maineikkaisiin yhtyeisiin kuten Barokksolistene, Ensemble Intercontemporain tai pariisilainen Secession Orchestra. Vuodesta 2018 Barrière palasi aktiivisesti myös johtamisopintojen pariin osallistumalla Jorma Panulan ja Atso Almilan mestarikursseille. Syksystä 2019 Barrière opiskelee Sakari Oramon kapellimestariluokalla Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Hän on toiminut mm. Susanna Mälkin, Sakari Oramon, Pekka Kuusiston ja Ernest Martínez-Izquierdon assistenttina, ja syksystä 2021 lähtien Dalia Stasevskan assistenttina Sinfonia Lahden kanssa. Hän debytoi kapellimestarina syksyllä 2020 Joensuun Kaupunginorkesterin kanssa, jota seurasi debyytit Jyväskylän ja Vaasan Kaupunginorkestereiden kanssa ja pohjoismaissa Danish Chamber Playersin ja Århus Sinfoniettan kanssa. Vuonna 2022 seuraavat monet suomalaiset ja pohjoismaiset debyytit. Syksyllä 2021, Århus Sinfonietta nimitti Barrièren Young Conductor in Residence -tittelillä kolmen vuoden residenssiin.

Antti Tikkanen, viulu

Pohjois-Pohjanmaalta Oulaisista mutkien kautta Helsinkiin tiensä löytänyt Antti Tikkanen on avarakatseinen viulisti, joka esiintyy niin liiderinä, kamarimuusikkona, solistina kuin opettajanakin aina siellä missä tarvitaan. Kotioloissa katse ja ajatukset pysyvät avarina kahden tyttären ja kahden kissan avustuksella. Antti Tikkanen on kansainvälisesti kysytyn ja arvostetun jousikvartetti Meta4:n jäsen. Kvartetti esiintyy eurooppalaisissa musiikkikeskuksissa ja festivaaleilla omilla resitaaleillaan sekä orkesterinjohtajana ns. nelivetotyylillä, ilman kapellimestaria.

Menestyksekäs periodi Suomalaisen barokkiorkesterin taiteellisena johtajana 2014‒ 2017 toi Antti Tikkaselle mukanaan kutsuja muidenkin orkestereiden luo solistiksi, johtajaksi tai vierailevaksi konserttimestariksi; viime aikoina tutuiksi ovat tulleet mm. Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri, Tampere Filharmonia, EUYO sekä Deutsche Kammerphilharmonie Bremen. Kausina 2022-2024 Tikkanen on Joensuun Kaupunginorkesterin taiteellinen partneri. Antti Tikkanen on levyttänyt kamarimusiikkia ja soolorepertuaaria, solistina sekä johtajana (ECM, BIS, Ondine, Hänssler Classics, ALBA, FiBO Records), tuoreimpana yhdessä Iiro Rantalan ja Deutsche Kammerphilharmonien kanssa julkaistulla Gershwin-levyllä (ACT). Tikkanen on perustanut Helsingissä toimivan PuKamaChamber-konserttisarjan yhdessä puolisonsa, viulisti Minna Pensolan kanssa. Lokakuussa 2021 heidät valittiin yhdessä Kuhmon Kamarimusiikin uusiksi taiteellisiksi johtajiksi. Antti Tikkasella on käytössään Suomen Kulttuurirahaston omistama Stradivariusviulu ”ex-Berglund” vuodelta 1699.

Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri

Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri on ollut jo vuodesta 1916 suomalaisten orkesterimuusikoiden koulutuksen selkäranka. Näyttävissä produktioissa myös akatemian nuoret kapellimestarit ja solistit saavat usein tilaisuuden esitellä taitojaan. Orkesterin taiteellinen johtaja ja koulutuksellisesta sisällöstä vastaava on orkesterikoulutuksen professori Sakari Oramo. Sinfoniaorkesterin lisäksi opiskelijat kartuttavat orkesterisoittotaitojaan monipuolisesti osallistumalla oopperatuotantoihin ja oman soitinryhmänsä erikoiskokoonpanoihin, kuten Academy Winds -puhallinorkesteriin ja jousikamariorkesteriin. Orkesterin kotisali on Musiikkitalon konserttisali, mutta se vierailee säännöllisesti myös muissa saleissa sekä kotimaassa että ulkomailla.

Viulu 1

• Marie Stolt, konserttimestari
• Onni Kunnola
• Katariina Lankinen
• Juliana Pöyry
• Joosep Reimaa
• Hanna-Maria Tikka
• Lina Leikola

Viulu 2

• Aada Kuoppa, äänenjohtaja
• Iidamari Ahonen
• Neea-Noora Piispa
• Essi Kettunen
• Tuomas Rousi (vier)

Alttoviulu

• Jussi-Jaakko Mankki, äänenjohtaja
• Anthony Hall
• Ada Koivukangas
• Antti Niemistö

Sello

• Tatu Kauppinen, äänenjohtaja
• Smaranda Iftime
• Anna Paukšena
• Matti Skyttä
• Janne Järvinen

Kontrabasso

• Jasu Aalto, äänenjohtaja
• Joonas Korjus
• Kaapo Kangas

Huilu

• Kanon Honda
• Jemina Manssila
• Henna Nieminen
• Olivia Oksanen

Oboe

• Leonardo Cubillo Carrillo
• Gabriela Dogaru
• Inka Kuokkaniemi
• Michael Lawrenson

Klarinetti

• Yung Yuan Chiang
• Tal Gottdiner
• Klaara Vasara

Fagotti

• Emily Dore
• Matthew Pauls
• Samuel Rouleau

Käyrätorvi

• Péter Jánosi (vier)
• Iida Ranta-Nilkku
• Marian Strandenius
• Erno Toikka

Trumpetti

• Moritz Eckert
• Mikko Mikkola
• Valtteri Saarola
• Tuomas Salo

Pasuuna

• Aksel Kiviniemi
• Mait Peterson
• Topias Tikkanen

Tuuba

• Aapeli Mattila

Timpani ja lyömäsoittimet

• Tommi Kiiski
• Trym Nyheim

Harppu

• Anni Kuusimäki (vier)

Piano

• Tanja Niiranen

Sinfoniaorkesterin sektiovalmentajat

• Aliisa Neige Barriére, viulut
• Atso Lehto, alttoviulut
• Lauri Kankkunen, sellot
• Maria Krykov, kontrabassot
• Christoffer Sundqvist, puupuhaltajat
• Tommi Hyytinen, vasket
• Antti Rislakki, lyömäsoittimet

Tuotantotiimi

• Orkesteritoimintapäällikkö: Nina Lackman
• Vastaava suunnittelija: Anna Rombach
• Suunnittelijat: Márta Schmidt, Susanna Brandt
• Orkesterijärjestäjät: Jani Roppola, David Claudio, Panu Räisänen
• Nuotistonhoitaja: David Claudio