Isänpäivän urkumaraton: Pekka Piironen
Ohjelma
Marcel Dupré: Suite Bretonne, op. 21 (1924)
I Berceuse
II Fileuse
III Les cloches de Perros-Guirrec
Jean-Jacques Grunenwald: Première suite pour orgue (1937)
I Nativité
IV Les divins espoirs
V Allégresse
Marcel Dupré: Évocation, op. 37 (1941)
I Moderato
II Adagio con tenerezza
III Allegro deciso
Dupré, Grunenwald et l’orgue demain
Konsertin nimi Dupré, Grunenwald ja huomisen urut juontuu Marcel Duprén (1886–1971) eräästä kirjoituksesta urkujen tulevaisuuden kehitykseen liittyen. Dupréta pidetään opettajiensa Charles-Marie Widorin ja Alexandre Guilmant’n ohella ranskalaisen urkukoulun ruumiillistumana. Dupré toimi keskeisissä viroissaan sekä Pariisin konservatorion professorina että Saint-Sulpicen kirkon urkurina. Hänen kansainvälinen uransa urkurina oli aikanaan ennennäkemätön – yli 2 000 konserttia neljässä maanosassa.
Konsertti on ensimmäinen taiteellinen osio Pekka Piirosen jatkotutkinnosta aiheeltaan ”liturginen improvisaatio 1900-luvun ranskalaisen urkukoulun mallin mukaan”. Tutkinto sisältää neljä taiteellista opinnäytettä ja tutkielman. Kolmessa ensimmäisessä konsertissa luodataan ranskalaisen urkukoulun teoksia 1920-luvulta 1960-luvulle. Dupré ja hänen kolme opiskelijaansa, Jean-Jacques Grunenwald, Jeanne Demessieux ja Jean Guillou tähdittävät opinnäytekonsertteja sävellyksillään. Toisinaan he ovat Duprén vaikutuksen alaisia, toisinaan he kulkevat omaperäiseen ja persoonalliseen suuntaan säveltäessään. Neljännessä konsertissa tutkitaan, kuinka tuon neljänkymmenen vuoden mittaisen ajanjakson kehityskulkua voidaan jatkaa liturgisen improvisaation keinoin.
Ensimmäisessä konsertissa ollaan niin ranskalaisen 1900-luvun urkukoulun kuin oman tutkimuksen alkutaipaleella. Dupré on vakiinnuttanut uransa kansainvälisenä urkurina 1920-luvun alussa ja hän poimii ensimmäisiä vuonna 1926 alkaneen professuurinsa kypsiä hedelmiä. Myös hänen kypsä kautensa säveltäjänä alkaa 1940-luvun alussa. Jean-Jacques Grunenwald (1911–1982) opiskelee urkujensoittoa Duprén johdolla 1930-luvulla ja voittaa Pariisin konservatorion premier prix’n urkujensoitossa vuonna 1935. Hänen ensimmäinen julkaistu sävellyksensä uruille, Première suite (ensimmäinen sarja), syntyy vuonna 1937. Grunenwald seuraa Dupréta aikanaan Saint-Sulpicen urkurina ja tekee niin ikään mittavan kansainvälisen uran. Saatettuaan urkujensoiton ja sävellyksen opintonsa päätökseen Pariisin konservatoriossa Grunenwald valmistuu myös arkkitehdiksi 1940-luvun alussa École des Beaux Arts -oppilaitoksesta.
Duprén bretagnelaisen sarjan kolmea osaa on kuvailtu kuin akvarelleiksi. Sarja sisältää säveltäjän muistikuvia maakunnasta. Ensimmäisessä keinutetaan kehtoa, toisessa kehrääjä antaa vauhtia rukin pyörälle ja kolmannessa heilahtelevat erään bretagnelaisen merenrantakunnan kirkonkellot seurakuntalaisten kävellessä kirkkoon. Rytmi oli Duprén omien sanojen mukaan hänelle sävellystyössä tärkein elementti. Rytmiset ostinatot muotoilevatkin bretagnelaisen sarjaa kauttaaltaan. Osien nimet viittaavat vastaavasti jatkuvaan liikkeeseen.
Grunenwaldin sarjan ensimmäisessä Nativité-osassa (Jeesuksen syntymä) kaksi melodista taitetta vuorottelevat ja lopulta yhdistyvät. Osa on omistettu Noël Gallonille, säveltäjän fuugan ja kontrapunktin opettajalle. Nativitén voi yhdistää ranskalaisen joululauluperinteen musette-tyyppiin, jonka esikuvana on säkkipillin soitto. Neljäs osa, Les divins espoirs (jumalallisia odotuksia), kohoaa melodisen alun jälkeen korkeuksiin ja on puolestaan omistettu säveltäjän äidille. Allégressen (ilo, riemu) myötä sarja saa päätöksensä rapsodisella ja jopa kiihkeällä tavalla. Finaalin Grunenwald on omistanut sävellyksen opettajalleen Henri Busserille.
Évocationissa (menneiden tapahtumien ja kokemusten mieleen palauttaminen)säveltäjä muistelee edesmennyttä isäänsä Albert Dupréta, Rouenin Saint-Ouenin kirkon urkuria. Tämän pyhäkön maineikkaan soittimen rakennustöitä 1800-luvun lopulla Marcel-poika seurasi nelivuotiaana. Albert Dupré tilasi samalta rakentajalta eli Aristide Cavaillé-Collilta hieman myöhemmin urut myös kotiinsa. Tällöin Marcel osallistui alle kymmenvuotiaana urkujen suunnitteluun isänsä ja urkurakentajan kanssa. Dupré on todennut, että kirkon soittimen parissa hänestä kasvoi urkuri ja säveltäjä. Hän esitti teoksensa ensimmäistä kertaa julkisesti vuonna 1941 lapsuutensa pyhäkössä, kun Cavaillé-Collin myöhäinen mestariteos vihittiin uudelleen käyttöön laajojen korjaustöiden jälkeen.
Dupré on todennut eräässä keskustelussa Évocationin ensimmäisen osan sisältävän muistelua hänen lapsuus- ja nuoruusvuosiltaan Rouenissa. Nämä muistot rikkoutuivat vuosien 1914 ja 1940 sotatapahtumien myötä. Aivan kuin osan lopussa soisi surumarssi, joka kunnioittaa säveltäjän isän muistoa ja jättää jäähyväiset muinaiselle Ranskalle. Dupré piti toista osaa sekä sielunmessuna että rukouksena rauhan puolesta keskellä toisen maailmansodan melskeitä. Nouseva puolisävelaskelkulku on kuin rukous, laskeva taas lohdutus. Dupré hyväksyi myös hänelle esitetyn näkemyksen, että finaalissa kutsuttaisiin aseisiin Jeanne d’Arcin hengessä ja nähtäisiin lopulta uuden Ranskan synty.
Évocation kuullaan Musiikkitalossa tulevaisuuden tai Dupréta lainaten ”huomisen soittimella”. Säveltäjä oli todennut kerran, ettei hänellä ollut mitään lisättävää teokseen tekemiinsä rekisteröintiohjeisiin. Saako sävellys nyt Musiikkitalon instrumentin kautta uusia piirteitä vai tuleeko siitä säveltäjän merkintöjä seuraava reproduktio?
Pekka Piironen
Pekka Piironen valmistui ensimmäisen kerran musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiasta vuonna 1995 pääaineenaan piano. Kirkkomusiikin koulutusohjelmasta hän valmistui maisteriksi vuonna 2021 urkujensoiton opettajanaan Jan Lehtola. Opiskelun Sibelius-Akatemian DocMus-yksikössä Piironen aloitti vuonna 2022 samoin kuin työt vakituisessa kanttorin virassa Kontiolahden seurakunnassa.