Kaarlo Hildén lukuvuoden 2025–2026 avajaisissa: ”Ilman taiteen vapautta ei ole toimivaa demokratiaa”
Kaarlo Hildén muistutti avajaispuheessaan 11.9.2025, että taiteen vapaus merkitsee myös vastuuta sekä rohkeutta kyseenalaistaa, tuoda esiin erilaisia näkökulmia ja puolustaa ihmisyyden arvoa. Ilman tätä vapautta ei ole merkityksellistä taidetta – eikä toimivaa demokratiaa.
Arvoisat avajaisvieraat ja taideyliopistolaiset, bästa publik, dear guests,
Kolme viikkoa sitten tässä salissa istuivat Taideyliopiston uudet opiskelijat orientaatiojaksonsa aloitustilaisuudessa. 364 onnekasta oli valittu 3600 hakijan joukosta. Salissa oli sama ilon ja jännittyneen odotuksen tunnelma, jonka muistan omien opintojen alusta.
Kun istuin täällä uutena Sibelius-Akatemian opiskelijana elokuussa 1989, eli maailma silloinkin suurta murrosta. Iltauutisista seurattiin kommunistihallintojen kaatumista: Puolan solidaarisuusliikkeen vaalivoitto, vallankumoukset Romaniassa ja Tšekkoslovakiassa, Latinalaisen Amerikan diktatuurit ja Berliinin muuri murtuivat. Vaikken tuolloin tiennyt paljoakaan tapahtumien historiallisista taustoista, tunsin, että elimme yhden aikakauden loppua. Kehitys kohti parempaa tuntui vääjäämättömältä.
Samana vuonna Francis Fukuyama julkaisi kuuluisan esseensä The End of History. Sen ydinväite oli, että kylmän sodan päättyminen sinetöi liberaalin demokratian lopullisen voiton. Hän ajatteli, että ihmiskunnan suurimmat ideologiset kysymykset olivat nyt ratkaistu ja liberaalidemokratia jäisi ihmiskunnan kehityksen lopulliseksi viitekehykseksi.
Ennustus oli ymmärrettävä. Taustalla oli liberalismin pitkä kehityskaari, joka alkoi Ranskan vallankumouksesta ja kulki väkivallan, sotien ja holokaustin halki kohti fasismin kaatumista ja maailmanlaajuista havahtumista – ei koskaan enää! Syntyivät Yhdistyneet kansakunnat, Ihmisoikeuksien julistus, Geneven sopimukset sekä pakolaisuuden ja kansanmurhan vastaiset sopimukset. Ideologinen taistelu jatkui kylmän sodan leireissä, kunnes Neuvostoliiton romahtaminen mursi viimeisen suuren esteen. Hetken näytti siltä, että historian kulku kohti vapautta, kansanvaltaa ja ihmisoikeuksia oli nyt saavuttanut kehityskaaren pään.
Myös tänä lukuvuonna opiskelijat aloittavat opintonsa keskellä murrosta. Mutta nyt tuskin kukaan ajattelee, että kehitys kohti parempaa on vääjäämätöntä. Moni katsoo meihin vanhempiin sukupolviin ja kansainväliseen yhteisöön pettyneenä, eikä syyttä. Emme toimi parhaan saatavissa olevan tiedon emmekä ikuisiksi kuviteltujen oikeusvaltioperiaatteiden ja kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Tieto ympäristökatastrofien uhan vakavuudesta ei saa meitä yksituumaisiin ratkaisuihin. Eivätkä räikeät ihmisoikeusloukkaukset saa kansainvälistä yhteisöä toimimaan. Ainoa asia, josta näytetään laajalti olevan yhtä mieltä, on kiihdyttää asevarustelua. Lyhyessä ajassa olemme luisuneet pois yhteisestä arvopohjasta kohti etupiiriajattelua ja kylmää oman edun tavoittelua.
Tämän hämmennyksen keskellä nousee kysymys kaiken mielekkyydestä. Onko meillä oikeutusta keskittyä taiteeseen maailmassa, joka palaa?
Historiantutkija Jenni Kirves sanoi eräässä radiohaastattelussa oivaltaneensa, ettemme löydä elämälle mieltä ja merkitystä etsimällä itseämme, vaan etsimällä toista. Minäkeskeisessä maailmassamme pyrkimys kurkottaa kohti toista ihmistä on radikaali muutosvoima.
Teillä, hyvät opiskelijat, opettajat ja tutkijat, on taiteenne kautta erityinen kyky luoda yhteyksiä välillemme ja ihmisyyden peruskysymyksiin.
Toista ihmistä ei voi koskaan täysin ymmärtää, mutta tähän mysteeriin sisältyy myös suuri oman kasvumme mahdollisuus. Taiteenne avulla voimme eläytyä elämäntarinoihin, joiden reunaehdot poikkeavat rajustikin omistamme. Ilman tällaisia omaa välittämisen kehää laajentavia kokemuksia on yhdenvertaisuutta vaikea edistää. Mitä laajemmalle onnistumme ulottamaan myötäntuntoamme ja lojaliteettimme piiriä, sitä helpompaa meidän on tunnistaa ja hyväksyä tarve muutokselle omassa toiminnassamme.
Kysymystä taiteen oikeutuksesta voisi pohtia myös suhteessa aikaamme, joka elää keinotodellisuudessa, pakenee haavoittuvuutta ja epäilee inhimillistä epätäydellisyyttä.
Taide tekee juuri päinvastoin ja nostaa esiin haurauden arvon. Haavoittuvuuden, kehollisuuden, epätäydellisyyden ja haurauden estetiikka on syvimmillään myös eettinen kannanotto. Se sanoo, että ihmisenä oleminen on keskeneräisyyden ja erehtymisen hyväksymistä. Uskallus olla haavoittuva yhdessä on radikaalia ajassa, jossa monet yhteiskunnallisista kriiseistämme liittyvät pelkoon ja suojamuurien rakentamiseen.
Mutta vastaus voisi liittyä myös siihen, mikä on ihmislajin oikeutus ylipäätään olla tällä planeetalla. Ilman taidetta, sivistystä ja hengen viljelyä olemme vain talousjärjestelmän tuotantoeläimiä, jotka jättävät jälkeensä autioituvan planeetan ja loputtoman määrän muoviroskaa. Taiteessa tuomme esille ihmisyyden ydintä, niitä puolia lajistamme, jotka tekevät siitä ihmeellisen, erityisen ja arvokkaan osa elonkehää.
Ja ainakin vastaus liittyy siihen, että tarvitsemme tällaisten viisastelevien ja ylevien puheiden sijaan enemmän elämänilon ilmauksia, rosoista ja elämänmakuista taidetta, joka auttaa meitä nauramaan itsellemme, itkemään yhdessä ja kokemaan olevamme elossa.
Hyvät kuulijat,
Francis Fukuyama uskoi, että ihmiskunnan ideologinen kehitys oli saavuttanut päätepisteen. Nyt tiedämme, ettei mikään arvo, sopimus tai instituutio pysy hengissä itsestään, ne pitää luoda ajassa aina uudelleen. Tämä aika vaatii meitä ottamaan uudelleen kantaa siihen, miksi olemme olemassa, yliopistona ja yhteisönä, taiteilijoina, tutkijoina ja opettajina, taiteen, tieteen, ihmisyyden ja luonnon puolustajina.
Kaikkea tätä pohdimme tänä syksynä, kun luomme uutta visiota Taideyliopistolle, jonka tarkoituksena on sanoittaa olemassaolomme syvimpiä merkityksiä muuttuvassa maailmassa. Toivon, että jokainen teistä osallistuu tähän työhön.
Työstämme ei puutu tarkoitusta eikä merkitystä, mutta moni asia hapertaa taiteilijan työn edellytyksiä. Yhdysvalloissa kulttuurilaitosten johtoa vaihdetaan poliittisin perustein ja museoita valjastetaan vallan välineiksi. Puolassa Toisen maailmansodan museota on otettu tiukempaan valtion ohjaukseen sisällön “korjaamiseksi”. Saksassa AfD:n nousu on lisännyt hyökkäyksiä taiteen ja yliopistojen ”ideologisuutta” vastaan – ja kulttuuribudjetti on puolittunut. Serbiassa määrärahoja on leikattu erityisesti humanistisilta ja yhteiskuntatieteellisiltä aloilta, ja kumppaniyliopistossamme opettajien palkanmaksu on keskeytetty opiskelijamielenosoitusten lopettamiseksi.
Taiteen ja tieteen vapaus ei ole itsestäänselvyys, vaan sitä on puolustettava. Meille taiteen vapaus ei merkitse etuoikeutta vaan vastuuta: rohkeutta kyseenalaistaa, tuoda esiin erilaisia näkökulmia ja puolustaa ihmisyyden arvoa. Ilman tätä vapautta ei ole merkityksellistä taidetta – eikä toimivaa demokratiaa.
Dear audience,
We are joined in the passion we feel for art and academia. The passion is stengthened by the conviction that our work has a purpose. When we as a society fail to act on the knowledge and values we already share, it is not ignorance that holds us back but inertia – our culture clinging to worn-out paradigms that no longer serve us. And as we hesitate, we slip into collective amnesia, forgetting history’s hard-won lessons and thus condemning ourselves to repeat its mistakes in new disguises. But art carries within it the power to shatter these chains of forgetting and stagnation. It calls us to remember, to imagine, and above all, to act. If we have the courage to embrace it, art can lead us beyond inertia and amnesia – toward the futures we so urgently need to create.
Ruotsalaisen filosofi Sharon Riderin sanoin: konstens funktion är att göra vår verklighet verklig för oss – att ge oss en ärligare blick på oss själva och våra liv, genom att tvinga oss att tänka en gång till, tveka på det vi ser och bli osäkra. Taide pakottaa katsomaan uudelleen. Se tekee näkyväksi näkymätöntä, antaa äänen äänettömille ja rohkaisee meitä sietämään sitä hämmennystä, joka syvemmästä ymmärryksestä seuraa.
Bästa vänner, studerande och kolleger,
Framtiden är inte given. Tulevaisuus avautuu vähin erin, ajatusten ja tekojen ohjaamana, yhtä hyvin arjen kohtaamisten ja oivallusten kuin tietoisten valintojen kautta. Edessämme on loputtomien vaihtoehtoisten tulevaisuuksien verkko, jossa perhosen siiven iskulla ja omilla valinnoillamme on oma, ehkä yllättäväkin vaikutuksensa.
Toivotan kaikille taideyliopistolaisille hyvää lukuvuotta. Vaikuttukaa toisistanne, luokaa uusia yhteyksiä ja tehkää viisaita valintoja.