Taide on tapa elää tuhon kanssa
Filosofi ja kirjailija Pontus Purokuru pohtii Kuvan Kevät 2025 -näyttelyn avajaispuheessaan, millainen mahdollisuus tuho voi olla taiteelle. Voiko taide toimia vastavoimana hallinnan pakolle ja luoda tilaa herkkyydelle, merkitykselle ja elämälle tuhon keskellä?
Minua pyydettiin puhumaan lyhyesti teille, jotka näyttelyn myötä astutte “taidemaailmaan taiteilijan roolissa tässä hyvin haastavassa ajassa”. Miksi tämä aika on haastava? Tuntuu, että jopa ihmisten yhteentulemisesta syntyvää nautintoa varjostaa nykyisin pilvi. Itselleni se on rikki myllerretyn maaperän pölypilvi ja kuumentuvan ilmaston sadepilvi talven lumipilvien tilalla. Se on pilvi, josta käsin arkeamme pyörittäviä internet-palveluja etäohjataan, pilvi, josta sataa niskaamme algoritmista kiihdytystä ja tappouhkauksia. Se on pelätyn ydinsodan sienipilvi. Se on tekoälyn ohjaamien tuhannen kilon painoisten pommien kansanmurhan tomupilvi.
Tämä on tuhon aikaa, nopean ja hitaan tuhon, eriparisen ja epäsymmetrisen tuhon. Taide ei voi olla osallistumatta tuhoon ja tuhoutumiseen tässä ajassa. Entä osallistuuko taide tuhoamiseen? Täytyykö taiteilijan, esimerkiksi, tuhota itsensä?
Itsetuhoisan taiteen sijaan nykyään puhutaan paljon taiteilijoiden hyvinvoinnista. Puhutaan myös hoivaamisesta ja siitä, miten taide voisi huolehtia ihmisistä, myös tekijöistään. Se on hyvä. Ei tarvitse olla hajalla, traumatisoitunut, päihderiippuvainen tai uhri tehdäkseen taidetta. Tämä on tärkeää: taiteellinen elämä voi olla mielekästä, jopa onnellista.
Otan silti aiheeseen tänään toisenlaisen näkökulman. Siihen johdattaa sitaatti kirjallisuudentutkija ja kustannustoimittaja Taija Roihalta, esseestä Miten mennä yli:
”Mutta miksi kiinnostua hyvinvoinnista, kun myös tuho on mahdollisuus? Voisimmeko saada siitä jopa suurempaa merkityksellisyyttä, oppia suorittavan hyvinvoinnin sijasta nauttimaan keskeneräisyydestä?”
Kysymys siis kuuluu: miten tuho voisi olla mahdollisuus taiteelle?
Tuhon iloinen puoli on siinä, että lopulta asioita ei voi hallita. Tuhoa ei voi ratkaista. Se on voima, joka on vain kohdattava.
Tuho asettaa rajan hyödyllisyydelle, järkevyydelle ja lopulta elämälle. Siinä mielessä se on elämää suurempaa. Tai voidaan sanoa, että elämä on suurinta tuhoa: elämän virta on niin voimakas, että se on jo tuhoisa. Ihmiset yrittävät padota tuhoutumista keskittymällä terveyteen, suorituskykyyn, työntekoon, kaikkeen vakavaan, raskaaseen ja kaunaiseen. Nämä yritykset osoittautuvat illuusioiksi.
Kysyn uudestaan: millainen mahdollisuus tuho on taiteelle? Mitä tekemistä taiteella on tuhon kanssa?
Olen huomannut, että on olemassa ainakin kolme yleistä tapaa puhua taiteesta.
Ensimmäistä puhetapaa näkee erityisesti museoissa. Siinä yritetään analysoida teosta epätoivoon asti. Seistään kädet puuskassa taiteen edessä ja yritetään keksiä jotakin sanottavaa. Kun taidetta lähestyy näin, siitä uhkaa tulla raskas asia ja arvoitus, joka kokijan pitäisi kovalla työllä ronkkia ilmeiseksi.
Toinen tapa on yleinen taidepiireissä ja taidekouluissa. Siinä teokset ja niiden tekijöiden eleet tulkitaan siirroiksi sosiaalisessa pelissä ja taiteilijoiden välisessä kilpailussa. Teosta arvioidaan sen mukaan, onko se jo “nähty”, ovatko sen keinot, materiaalit ja teemat trendaamassa, menossa pois muodista vai peräti noloja. Tämä lähestymistapa tekee taiteesta vertailua ja nokittelua.
Kolmas tapa on käytännönläheinen ja suoraviivainen. Siinä puhutaan taiteesta kuin mistä tahansa työstä: onko ompelujälki tasaista vai rosoista, ovatko kollaasin elementit vierekkäin vai limikkäin, katsooko esiintyjä kohti vai yläviistoon, miten parantaa repliikin ajoitusta ja vitsin punchlinea. Tämä on hyvä tapa puhua taiteesta, koska se on konkreettinen ja sillä pääsee käsiksi itse asiaan.
Ehdotan vielä neljättä puhetapaa. Sen äärellä ollaan silloin, kun joku sanoo, että taideteoksessa on “vaaran tuntua”. Vaaran tuntu: hyvinvoinnin ja hoivan lisäksi ihmiset ovat aina etsineet taiteesta juuri vaaran tuntua, eli sitä, että asioiden hirvittävä, tylsä, ehkä haitallinenkin tavanmukaisuus tuhoutuu. Tämä voi tarkoittaa taiteen aiheuttamaa jännitettä, madonreikää, taikuutta, yllättymistä tai ällöttymistä. Myös hyvinvointia ja hoivaa voi käsitellä tavalla, jossa on vaaran tuntua. Sitä paitsi oikein käytettynä hoiva voi olla työkaluista vaarallisin, ainakin hallitsijoiden näkökulmasta, sillä hallitakseen tyrannit tarvitsevat murtuneita sieluja.
Palataan tuhoon. Taiteessa on vaaran tuntua silloin, kun taide kohtaa tuhon silmästä silmään. Maailmassa, joka on muuttunut joukoksi käytöskäskyjä ja suorituspaineita, tuho on joskus helpotus, koska se avaa asioita, koska se osoittaa maailman ikuisen keskeneräisyyden, koska se todistaa, että nykyisyys on niin sietämätöntä, että meidän on pakko muuttaa se.
Taide on pitkälle kehittynyt tapa kohdata tuho. Se on tapa työstää ja annostella tuhoa niin, että tuho antaa elämälle sen verran mielekkyyttä ja voimaa, että sitä kykenee elämään. Taide on tapa elää tuhon kanssa.
Kuvan kevään esittelytekstissä kerrotaan, että tämänvuotisen näyttelyn teoksia yhdistävät toisiinsa teemat, kuten memento mori, lahja ja uhrilahja. Nämäkin liittyvät tuhoon. Kuolevaisuus on meihin kaikkiin sisäänrakennettua tuhoutumista. Lahja on oman tuhoamista toisen hyväksi. Uhrilahja on tuhlaamisen äärimmäinen muoto.
Parhaimmillaan taide toimii tuhon hedelmällisyyttä vaalivana uhrilahjana, mutta ei sellaisena uhraamisena, joka saa meidät kärsimään, luopumaan ainutlaatuisesta tai alistumaan, vaan uhraamisena, joka vie meidät kilpailun ja niukkuuden ja typeryyden talouden tuolle puolen ja antaa meille voimaa, voimaa joka on herkkyyttä, ja herkkyyttä, joka on kykyä tulla vaikutetuksi. Kun pysyy herkkänä, kaikki elää, everything is alive. Pysykää herkkinä ja elossa, tuhosta huolimatta ja tuhon kanssa!