Kuka rakentaisi siltoja?
Taiteella on valtava potentiaali jarruttaa ja kääntää syvenevän polarisoitumisen kehityskulkua, kirjoittaa opiskelijamme ja ylioppilaskuntamme hallituksen puheenjohtaja Anna Kirvesniemi.
“Sanat ovat romahtamisalttiita siltoja”, kirjoittaa Miki Liukkonen romaanissaan Hiljaisuuden mestari (2019).
Olen viime aikoina miettinyt sitä, miten erottamattomasti ajattelu on kytkeytynyt kieleen. Samalla olen huomannut, kuinka helppoa tässä ajassa on kielen avulla raivata tilaa vihalle, ja toisaalta, kuinka vaivatonta on nostaa kädet pystyyn ja sanoa käyttäneensä vain sanoja hiukan harkitsemattomasti. Ilmiö näkyy monessa: politiikan kieli on koventunut ja internetin keskustelukulttuurissa vihapuhe rehottaa. Ihmiset kokevat perustavanlaatuista erillisyyttä toisistaan.
Helsingin Yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisema raportti “Tunteiden viemää – affektiivinen polarisaatio ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset“ (2024) käsittelee affektiivista polarisaatiota ja valottaa Suomen tilannetta viime vuosilta. Affektiivisen polarisaation voimistuminen tarkoittaa sitä, että itse mielipide-erot esimerkiksi poliittisiin kysymyksiin eivät juurikaan ole kasvaneet, mutta tunnetasolla koettu vastakkaisuus toisiin on. Mielipide- ja arvopohjaisiin eroihin perustuva polarisaatio on yleensä demokratian kannalta toivottavaakin, mutta voimakkaasti polarisoituneessa yhteiskunnassa vastakkaista näkökulmaa kannattava näyttäytyy vihollisena sen sijaan, että oltaisiin vain eri mieltä. Maailmassa, jossa kaikki niputetaan hyviin ja pahoihin, ei rakenneta siltoja.
Tutkijoiden mukaan juuri affektiivinen – eli tunnepohjainen – polarisaatio horjuttaa demokratian perustuksia, sillä se heikentää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luottamusta yhteiskuntaan. Koska taide tutkitusti herättää tuntemaan (Aalto-yliopisto 2023), näen alallamme valtavan potentiaalin jarruttaa ja kääntää syvenevän polarisoitumisen kehityskulkua.
Taide voi esittää jyrkkiäkin väitteitä maailmasta, mutta parhaimmillaan se on kysymys, joka kääntyy kohti toista. Meidän pitäisi väittää vähemmän ja kysyä enemmän.
Yhteiskunta, jonka perusasento ei ole empatia, ei ole kestävällä pohjalla. Jo sana yhteiskunta piirtää kuvan yhdessä rakentamisesta. Taide lisää empatiaa yhteiskunnassa. Taiteen kautta voi päästä kiinni sellaisiin kokemuksiin, joita ei omassa elämänpiirissä ole muuten mahdollista tarkastella.
Ajatellaan vaikka Pajtim Statovcia. Statovci on tuonut työllään marginalisoitua valtavirtaan kirjoittamalla äärimmäisen kauheista asioista äärettömän kauniisti, ilman poliittista leimaa suuntaan tai toiseen. Kirjailijan viimeisin teos Lehmä synnyttää yöllä (2024) puhuu rasismista korulauseitta tuoden valkoisen suomalaisen nähtäville sen, minne on pakko katsoa, jotta kaikilla olisi tässä yhteiskunnassa yhtä mahdollista olla.
Ajattelen, että taide voi esittää jyrkkiäkin väitteitä maailmasta, mutta parhaimmillaan se on kysymys, joka kääntyy kohti toista. Meidän pitäisi väittää vähemmän ja kysyä enemmän. Kurottaa kysymyksissämme pitkälle, pyrkiä aidosti ymmärtämään. Kysymys kutsuu vastausta luokseen.
Taiteilijana tiedän ajattelun olevan paljon muutakin kuin vain kieltä, mutta kirjoittajana tiedän, että kieli ei koskaan ole vain kieltä. Kieli on teko, ja kielessä toimiminen rakentaa todellisuutta.
Nuorten lukutaidon heikentymisestä ja sanavaraston pienentymisestä on puhuttu jo pitkään (kts. esim. Vilkman 2016). Koko koulutuspolulla peruskoulusta korkeakouluun on valtava merkitys siihen, miten nuoret pääsevät kieleen kiinni ja oppivat itsensä lisäksi erilaisuudesta. Taiteella ja taideopetuksella on kokonaisuudessa merkittävä rooli: jos emme opi ilmaisemaan tunteitamme ja ajatuksiamme maailmasta dialogissa toisten kanssa, sanoilla ja ilman sanoja, mitä ihmisyydestä jää jäljelle?
Meillä ei ole varaa menettää kieltä, jolla kohtaamme toisemme.
Anna Kirvesniemi on dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen maisteriopiskelija ja Taideyliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja.
Lähteet
Aalto-yliopisto (27.3.2023): “Taide herättää kehon tuntemaan”. Luettu 1.9.2025.
Lehtonen, J., Saarinen, A., Suojanen, I. (2024): “Tunteiden viemää. Affektiivinen polarisaatio ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset.” Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisusarja 263.
Liukkonen, Miki (2019): Hiljaisuuden mestari. Helsinki: WSOY.
Statovci, Pajtim (2024): Lehmä synnyttää yöllä. Helsinki: Otava.
Vilkman, Sanna (3.3.2016): “Kirjoja lukenut teini osaa jopa 70 000 sanaa – Nuori, joka ei lue, 15 000 sanaa”. YLE. Luettu 30.8.2025.