Kehotan sinua rasittamaan aivojasi
Taide voi ravita ilman ymmärrystäkin, mutta entä jos joskus yrittäisimme ymmärtää? Käsikirjoittaja Anna Brotkin kirjoittaa siitä, miksi aivojen rasittaminen ja uuden äärelle hakeutuminen voi tehdä meille hyvää.
”Taidetta ei tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia siitä.” Olen lukemattomia kertoja kuullut tämän lauseen ja viljellyt sitä ahkerasti itsekin. Lauseen tarkoitus on madaltaa kynnystä saapua taiteen äärelle. Olen itsekin elänyt lausetta todeksi monta kertaa: olen seisonut pimeässä galleriatilassa suu auki katsomassa videotaidetta (oliko se sitä? vai installaatio?) ja ulos astuessa kokenut olevani ravittu. En tajunnut mitä tapahtui, mutta liikutuin, ehkä nauroinkin. Elämä liikahti minussa, vaikka en älyllisesti osaakaan sanoittaa miksi.
Olen kuitenkin viime aikoina alkanut kyseenalaistaa tuota lausetta. Tai ehkä pikemminkin: olen alkanut toivoa sille jonkinlaista laajennusta. Voisiko se olla jotain sellaista, kuin että ”taidetta ei tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia siitä, mutta joskus saattaisimme nauttia siitä enemmän, jos edes yrittäisimme ymmärtää.”
Ajatuksen äärelle minut on monena keväänä johdattanut Kuvan kevät. Näyttelyssä on usein teoksia, joita en ymmärrä, mutta joita pelkän passiivisen katsomisen sijaan olen yrittänyt ajatella, yrittänyt ymmärtää. Usein teoksen nimi, ripustustapa, taiteilijan kirjoittama saateteksti, tai joskus vaikka materiaalivalinta saattaa avata portin ajattelemaan teosta uudesta kulmasta. Joskus teoksen tasot avautuvat keskustellessa muiden kanssa. Joskus teos jää mysteeriksi, mutta ainakin olen antanut sen rasittaa aivojani. Se tuntuu hyvältä maailmassa, jossa välttelemme rasitusta viimeiseen asti.
Minua on nimittäin alkanut ärsyttää tämä typertymisen kulttuuri, johon itsekin jatkuvasti osallistun. Toljotan suu auki päivästä toiseen lyhyitä somevideoita, joista en opi mitään uutta, vaan joissa kerrotaan jotain, minkä joko tiesin jo, jotain mikä minua ei kiinnosta, tai jotain mitä minun ei tarvitse tietää. Etsin jatkuvasti nollaamisen mahdollisuuksia.
Eikä tietysti mikään ihme. Nykymeno on kuormittavaa, maailma pyörii vimmatusti karmivia ratojaan. Aistiärsykkeitä, reagointivaatimuksia ja aivan, siis aivan kaikkea tursuaa joka puolelta. Sellainen on nykyihmisen elämä, sådant är livet. Ei ihmekään, että haluamme jatkuvasti pistää aivot lentotilaan.
Mutta jos jatkuvan lentotilan sijaan haluaa aktivoida aivolohkojaan, on uusien tekijöiden teosten äärelle etsiytyminen siihen optimaalinen paikka. Valmistuvien taiteilijoiden teokset kysyvät meiltä kysymyksiä, joiden emme tienneet olevan olemassa ja joihin vielä vähemmän tiedämme vastausta. Kuinka ravitsevaa on olla tietämättömänä mysteerin äärellä, valmiiksi pureskellun kuonan sijasta.
Monesti etsimme taiteen äärellä samaistumisen kokemuksia. Mitä tämä kertoo juuri minun elämästäni? Mutta taiteella on myös toisenlainen mahdollisuus: sen avulla voimme hetken aikaa miettiä välillä jotain aivan muuta kuin itseämme ja omia tunteitamme. Taiteen avulla saamme kurkistaa, miltä tuntuisi olla joku aivan muu. Miten joku toinen ajattelee? Mitä muut valitsevat? Miten muut näkevät?
Kuvan kevään näyttelyä on mielekästä tarkastella myös kollektiivisemmalla tasolla, ei ainoastaan yksittäisten teosten kautta. Näyttely tarjoaa ikkunan siihen, mitä nuoret taiteilijat yhdessä näkevät. Mikä heille on tärkeää? Mikä heille ei ole tärkeää? Mistä teokset kertovat, ja mitä ne jättävät kertomatta?
Jos uuden äärelle meneminen, omien aivojen törkkiminen ja empatiaharjoitukset kiinnostaa, suosittelen osoitteeksi Kuvan kevättä.
Teksti: Anna Brotkin
Kirjoittaja on helsinkiläinen käsikirjoittaja, kuvataidefani ja Kuvan kevään ystävä