Kaunokirjallisuus on ylivertainen inhimillisen kokemuksen sanoittajana
Kaunokirjallisuuden kautta voi kuvata monimutkaisia, sotkuisia ja epämääräisiäkin asioita, kirjoittaa kirjailija Irene Zidan.
En enää ikinä koske tähän aiheeseen.
Niin ajattelin keväällä 2018 palatessani Jerusalemista, jossa olin työskennellyt Ylen kirjeenvaihtajana. Jo ennen komennustani olin raportoinut palestiinalaisten ja israelilaisten konfliktista vuosien ajan ulkomaantoimittajana.
Olin seissyt ilmaiskun hävittämän kerrostalon raunioilla Gazassa. Jututtanut palestiinalaisilta laittomasti viedyillä mailla viinitilaa pyörittävää israelilaismiestä. Kuunnellut sodassa haavoittunutta entistä israelilaissotilasta, joka lääkitsi kipujaan kannabiksella. Haastatellut palestiinalaislasta, joka oli monien muiden alaikäisten lailla joutunut Israelin pidätyskeskukseen.
Kaiken kirjasin lukijoille, katselijoille ja kuuntelijoille tarkasti ja ammattitaitoisella viileydellä, jotta todellisuus suodattuisi mahdollisimman kirkkaana.
Jokin jäi kuitenkin kalvamaan.
Taiteen kautta on mahdollista vapautua kuvaamaan todellisuutta kirkkaammin kuin faktan äärellä.
Sodan kaltaista katastrofia ei voi selittää pelkästään numeroilla, nasevilla sitaateilla tai välähdyksenomaisilla raporteilla. Niitä tietenkin tarvitaan, mutta asiatekstin jäykät lauseet eivät tavoita sitä, miten väkivalta, vapauden puute ja pelko vaikuttavat ihmisiin yli vuosikymmenten, rajojen ja sukupolvien.
Sota on inhimillisen toiminnan yksi karmeimmista muodoista. Inhimillisen kokemuksen kuvaajana taide on muotona ylivertainen.
On helppoa todeta, että kaunokirjallisuuden ja taiteen kautta on mahdollista asettua toisen ihmisen asemaan. Empatia herää ja ymmärrys karttuu.
Väitän, että kaunokirjallisuuden etu on myös monimutkaisuuden sietämisessä. Inhimillinen kokemus kun ei koskaan ole yksioikoinen. Päinvastoin se on ristiriitainen, alati muuttuva ja toisaalta junnaava. Kaunokirjallisuus mahdollistaa sotkuisuuden ja epämääräisyyden kuvaamisen. Taiteella on lupa herättää kysymyksiä tarjoamatta suoria vastauksia. Luottaa taiteen kokijaan.
Ehkä siksi onnistuin vasta kaunokirjallisuuden kautta tavoittamaan edes siivun siitä, miten läpitunkeva kokemus sota ja miehitys on.
Taiteen kautta on mahdollista vapautua kuvaamaan todellisuutta kirkkaammin kuin faktan äärellä.
Kaunokirjallisuuden rinnalla vanhat kunnianhimoisesti tehdyt uutisjuttuni tuntuvat kalpeilta heijastumilta todellisuudesta. Vertailuasetelma on tietenkin epäreilu. Uutisteksti syntyy yleensä hetkessä. Sen on oltava selkeää ja helposti luettavaa.
Toimituksissa on puhuttu ikuisuus Pihtiputaan mummosta, jolle asiat väännetään rautalangasta. Nykyään toimituksissa pelätään myös populisteja ja tiirataan liiallisuuksiin asti tilastoja siitä, miten pitkälle juttuja luetaan. Ollaan tultu jo liian pelokkaiksi asioiden haastavuuden suhteen.
Soisinkin uutisjournalismille ripauksen kaunokirjallisuuden rohkeutta mennä kohti monimutkaisilta ja vaikeilta vaikuttavia asioita. Luulen, että Pihtiputaan mummokin nauttisi siitä lopulta.
Oma oloni on levollisempi. Löysin keinon kertoa sanottavani.
Kirjoittaja on kirjailija, entinen ulkomaantoimittaja ja viestintäasiantuntija. Hänen esikoisromaaninsa Isäni appelsiininkukkien maasta ilmestyi vuonna 2024.