Nuoret eivät innostu teatterista, mutta ilman heitä taidemuoto kuolee – ratkaisu saattaa löytyä nuorten osallistamisesta
Teatterintutkijan mukaan Suomesta puuttuvat pysyvät rakenteet nuorten teatterille. Lapset ja nuoret tulisi huomioida paremmin myös teatteriammattilaisten koulutuksessa.
”Meidän on pakko saada nuoret teatteriin, koska muuten teatteritaide kuolee”, sanoo dramaturgiaa ja näytelmän kirjoittamista Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Ville Vuorikoski.
Vuorikoski dramatisoi taiteellisena lopputyönään nuorille suunnatun näytelmän Salla Simukan kirjasta Punainen kuin veri (2013). Romaani teki Vuorikoskeen suuren vaikutuksen lukioaikana. Kirjassa vetosi tietty amerikkalaisuus – se oli eräänlainen high school -mysteeri Tampereelle siirrettynä.
”Nautin suuresti kirjan hyvin korkealentoisesta tyylistä. Se oli sellaista, mihin en aikaisemmin ollut kotimaisessa kertomakirjallisuudessa törmännyt.”
Kirjan tapahtumat sijoittuivat samaan taidelukioon, jota Vuorikoski tuolloin itsekin kävi, ja tuttu miljöö toi lukukokemukseen henkilökohtaisen tason. Olennaista oli sekin, että kirja käsittelee ajattomia teemoja.
”Romaanissa kuvataan tarkkanäköisesti hyväksytyksi tulemisen tarvetta, kiusaamista ja ulkopuolisuuden kokemuksia – asioita, joihin nuoret voivat samaistua.”
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
Samoista lähtökohdista tulisi nuorten teatterin tekemisessäkin lähteä, Vuorikoski sanoo. Jos nuorille suunnattua teatteria tehdään aikuisten oletusten varassa, sillä ei ehkä ole nuoriin toivottua vaikutusta.
”Silloin saatetaan päätyä tekemään vaikkapa joku rap-musikaali, joka onkin nuorten mielestä ihan auttamattoman nolo”, hän sanoo.
Nuoria ei tulisi myöskään aliarvioida teatteria tehdessä. Vuorikoski arvelee, että nuoria puhuttelevat aikuisten tavoin hyvin universaalit teemat kuten rakkaus, ihmissuhteet, luottamus, läheisyys, raha ja kateus. Esitys ei tavoita nuoria, ellei heidän kokemusmaailmaansa ole kosketusta.
Nuoret mukaan tekemiseen
Tärkeintä Vuorikosken mukaan onkin ottaa nuoret mukaan teatterin tekemiseen. Kun teatteria tehdään dialogissa nuorten kanssa, on mahdollista löytää nuoria koskettavia teemoja.
”Teatteria nuorille tulisi tehdä yhdessä heidän kanssaan. Ei niin, että aikuiset kokoontuvat keskenään arvailemaan, mikä nuoria kiinnostaa ja mitä he haluavat nähdä.”
Vuorikoski on parhaillaan työharjoittelussa dramaturgina Nuorten Kansallisteatterissa, jossa nuoret osallistuvat esityksen rakentamiseen yhdessä ammattilaisten kanssa. Monikulttuurisessa ryhmässä on mukana parikymmentä nuorta ja esitystä rakennetaan heidän kanssaan prosessilähtöisesti. Materiaalia tuotetaan nuorten tekeminen improvisaatioharjoitusten kautta, minkä jälkeen Vuorikoski ja ohjaaja Tamara Searle koostavat siitä esityksen, jossa nuoret näyttelevät.
Nuorten kanssa työskennellessään Vuorikoski on jälleen muistanut sen, kuinka ehdottomilta ja mustavalkoisiltakin asiat nuorena saattoivat tuntua – ja kuinka se oli erottamaton osa nuoruuden kokemusta. Hän kertoo huomanneensa hankkeen myötä, että nuorilla on paljon ajatuksia maailmasta sekä teatterista, ja he osaavat myös kertoa niistä suorasanaisesti.
Kohtaamisia, joita ruudut eivät korvaa
Nuoret viettävät yhä enemmän aikaa Tiktokissa, Youtubessa ja Netflixissä, ja heidän suhteensa näyttämötaiteeseen on monin paikoin lähes olematon. Nuoria koskettavaa teatteria ei välttämättä ole riittävästi tarjolla ja jos lapsuudenperheessä ei ole käyty teatterissa, ei nuori välttämättä päädy kovin helposti teatteriyleisöön.
”Teatteri tarjoaa välittömyyttä ja kohtaamista – sellaisia kokemuksia, joita ei voi saada ruudun kautta”, Ville Vuorikoski sanoo.
Kaunein palaute, jonka olen saanut, tuli 12-vuotiaalta katsojalta, joka sanoi, että kerrankin esitys meiltä meille.
Nora Rinne tekee Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa väitöskirjaa lapsista ja lapsuudesta esittävissä taiteissa. Hän koosti väitöstutkimuksensa toisena taiteellisena osana 9–14-vuotiaiden kokemuksista Mä oon kuitenkin lapsi -esityksen. Näyttämöllä lapset ja nuoret tulkitsivat toisten nuorten kertomia kokemuksia yleisölle. Siten lapset ja nuoret pääsivät mukaan näytelmän rakentamiseen sen eri vaiheissa – osa taustahaastatteluissa ja osa näyttämöllä.
Rinteen mukaan onnistuneissa nuorille suunnatuissa esityksissä tärkeintä on juuri se, että nuorten maailma on huomioitu. Kun nuoret kokevat tulleensa nähdyiksi ja tekijöiden ymmärtäneen heidän maailmaansa, esitys voi luoda heihin yhteyden. Tämä ei sulje pois satua tai fantasiaa – tiukka arkinen realismi ei ole ainoa tapa lähestyä elettyjä kokemusmaailmojamme.
Nuoret huomaavat helposti sen, onko esitystä tehdessä todella mietitty sitä, minkälaista on elää lapsena ja nuorena juuri tässä maailmassa.
”Kaunein palaute, jonka olen saanut, tuli 12-vuotiaalta katsojalta, joka sanoi, että kerrankin esitys meiltä meille”, Rinne kertoo.
Ratkaisuna pysyvät rakenteet
Rinne näkee ongelman myös rakenteellisena. Suomessa lasten ja nuorten teatterilla ei ole samanlaista vakiintunutta asemaa kuin esimerkiksi Ruotsissa.
”Suomessa isoissa teattereissa ei ole samanlaista omaa lasten ja nuorten osastoa, jolla olisi oma taiteellinen johtaja ja taidepedagogi. Silloin työ jää yksittäisten tekijöiden varaan, eikä sitä tueta rakenteellisesti”, Rinne sanoo.
Rinne kertoo, että Tukholmassa opiskellessaan hän huomasi, että lasten ja nuorten teatteri on otettu huomioon myös tulevaisuuden teatterintekijöiden koulutuksessa.
”On valtava merkitys sillä, että nuoret tekijät ovat kouluaikana toisaalta saaneet opetusta aiheesta ja toisaalta myös rahoitusta nuorten teatterin puolelle. Koulutettuja tekijöitä on ohjautunut alalle, koska heillä on ollut sellainen kokemus, että myös nuorten teatterin puolella on töitä ja projekteihin voi saada rahoitusta”, Rinne sanoo.
Nuorten teatterin tulevaisuudelta Rinne toivoo eniten juuri rakenteiden vahvistamista ja sitä, että sen eteen työkenneltäisiin pitkäjänteisesti.
”Sitä minä eniten toivon, että aikuinen taidemaailma ottaisi isosti vastuun siitä, että lasten ja nuorten teatteritaiteessa olisi pysyvyyttä, osaamista, kriittistä ajattelua ja syvää kiinnostusta.”
Rinteen mukaan lasten ja nuorten kiinnostuminen teatteritaiteesta seuraa tämän perässä.
Punainen kuin veri -esityksen voi nähdä Teatterikorkeakoulussa 9.4.-15.4.
Teksti: Susanna Bono
Kuvat: Petri Summanen
Tilaa uutiskirje!
Artikkeli on ilmestynyt Taideyliopiston uutiskirjeessä. Saat lisää yhtä kiinnostavaa luettavaa suoraan sähköpostiisi, kun tilaat kuudesti vuodessa ilmestyvän uutiskirjeemme. Tee tilaus täällä!
Oletko jo uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella