Cembalisti Elina Mustonen: Soittimeni on opastanut minua ja auttanut löytämään oman ääneni
Lahjakkaat ja motivoituneet opiskelijat, opetustyön monimuotoisuus sekä akatemioiden välinen yhteistyö innostavat cembalisti ja taideopettaja Elina Mustosta. Yli neljän vuosikymmenen kokemus, laaja-alainen muusikkous ja intohimo historialliseen kontekstiin tekevät hänen opetuksestaan elävää, uteliasta ja jatkuvasti uutta etsivää.
Mikä motivoi ja innostaa sinua opettamaan Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa?
Suurin innoittajani opetustyössäni ovat lahjakkaat ja motivoituneet opiskelijamme. Minulla on ilo ollut opettaa reilun 40 vuoden aikana lukuisia pääaineisia cembalistejamme, mutta myös monia urkureita tai muun pääinstrumentin omaavia opiskelijoita.
Työnkuvan monimuotoisuus on myös tärkeä motivaattori. Henkilökohtaisen opetuksen rinnalla kulkevat continuosoiton ja kamarimusiikin opetus. Nautin myös suuresti erilaisten tiiviskurssien parissa työskentelystä. Hiljattain ahersimme ranskalaisen 1600-luvun lopun näyttämömusiikin ja Molièren parissa Kallio-Kuninkalassa.
Olen aina iloinen, kun voin tuoda mukaan kokemustani ja osaamistani teatterin puolelta. Lisäksi on tavattoman antoisaa tehdä yhteistyötä paitsi oman aineryhmämme kollegoiden kanssa, myös muiden aineryhmien opettajien ja opiskelijoiden kanssa.
Uusin innostuksen aihe oli yhteistyö Teatterikorkeakoulun tyylikurssin ja barokin puitteissa. On hienoa, että löydämme aidosti yhteistä jaettavaa eri akatemioiden välillä.
Millä avainsanoilla kuvailisit opetuksellista pedagogiikkaasi?
Yhteistyö, luovuus, innostus, laajakatseisuus.
Lähtökohtana on aina opiskelijan oma tilanne ja tavoitteet. Pidän tärkeänä sitä, että näemme ja kuulemme soittamamme teokset myös laajemmassa kontekstissa.
Opetustilanteessa huomaan jatkuvasti oppivani valtavasti myös itse. Olenkin tyytyväinen, jos opiskelija on oppinut edes puolet siitä, mitä itse on tullut ymmärrettyä tunnin aikana!
Mikä auttoi sinua nuorena löytämään oman äänesi ja paikkasi omalla alallasi?
Minulla oli suuri onni päästä jo varsin nuorena musisoimaan oman alani huippujen kanssa. Ratkaiseva etappi sille, että minusta ylipäätään tuli muusikko – monia muitakin kiinnostavia aloja pyöri mielessä – oli se, että huilisti ja kapellimestari Ilpo Mansnerus pyysi minua soittamaan kanssaan Bachin kolme huilu-cembalo-sonaattia.
Olin tuolloin lukion toisella luokalla. Muistan elävästi, kun seisoin konsertin jälkeen Vanhan kirkon portailla ja ajattelin: ”Jos tämä on näin ihanaa, tätä tahdon ehdottomasti tehdä tulevaisuudessa”.
Hyvin tärkeä vaihe oli myös pääsy Ton Koopmanin oppilaaksi Amsterdamiin. Hän avasi minulle cembalon mahdollisuudet aivan uudella tavalla. Tätä kautta löysin myös nykyisen soittimeni, joka niin ikään on opastanut minua matkan varrella ja auttanut löytämään oman ääneni.