Photo: Antti Vettenranta

Tanssi on kehollista sivistystä - ja siksi sitä tarvitaan kouluihin lisää

Entä jos matematiikkaa ja äidinkieltä opiskeltaisiinkin tanssimalla? Keho ja sen liike ovat osa tapaamme oppia sekä itsestämme että maailmasta. 

”Kakkosryhmä!” 

Napin painallus. Soittimesta hyökyy talvimyrskyn kohinaa. Sinisellä liikuntasalin lattialla lumipallot alkavat heittää kuperkeikkoja, pingviinit viipottaa jonossa ja lumienkelit heilutella siipiään. 

Musiikki loppuu ja niin loppuu esityskin.

”Kommentteja tästä?” opettaja Tytti Tuominen kysyy yleisönä lattialla istuvilta lapsilta.

”Siistii!” 

”Siistiä. Millä tavalla?” 

(…)

”No en mä tiiä, se vaan oli.”

Onko muita kommentteja?”

”Mä en ymmärtänyt yhtään mitään.”

”Ei se haittaa”, Tuominen vastaa tytölle. ”Jokainen tulkitsee omalla tavallaan.” 

Meneillään on kolmasluokkalaisten viikoittainen tanssitunti Turussa sijaitsevassa Pääskyvuoren koulussa. Ennen kuin lumipallot ja pingviinit ovat lähteneet liikkeelle, oppilaat ovat saaneet tehtäväkseen ideoida ryhmissä esityksen teemasta ”talvi”.

Mitä se voi olla, miten se voi ilmentyä ja kuinka sen voi esittää. Tanssikielelle käännettynä: he ovat luoneet koreografian. 

Jälkeä on syntynyt nopeasti. Se on mennyt jotensakin näin: yksi heittää kuperkeikan ja sanoo, että hän on lumipallo, toinen alkaa ohjata, että se voisi kieriä näin, kolmas alkaa koota ryhmästä lumiukkoa, joka marssii portin läpi. ”Ei kai selkään satu”, poika on varmistanut toiselta käydessään torniksi hänen päälleen. 

Naurettukin on.

Kun annetut kymmenen minuuttia on kulunut, talvi on saanut muotonsa ja harjoituksetkin ehditty vetää läpi.

”Nämä luovat esitykset olivat kyllä menestys viime vuonnakin”, opettaja Tuominen sanoo. 

***

Miten tanssin voisi tuoda tavallisiin peruskouluihin? Millaisia kokemuksia ja vaikutuksia tämä tuottaisi oppilaille? Entä jos eri aineitakin opittaisiin kehon kautta, ei vain lukemalla tai kirjoittamalla: matematiikan yhtälöitä, kielten sanastoa, historiaa?  

Muun muassa näitä kysymyksiä pohtii tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila. 

”Olen nähnyt paljon oppilaita, joille tanssi on tuonut hyvää.” 

Tanssin vaikutuksia lapsiin Anttila on seurannut niin koulujen vierailevana tanssinopettajana kuin nykyisin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tutkijana. 

Vuosina 2009–2013 hän esimerkiksi veti Vantaan Kartanonkosken koulussa Koko koulu tanssii -tutkimushanketta. Siinä jokainen luokka sai noin 20 tuntia tanssiopetusta vuodessa neljän vuoden ajan. Ideana oli, että kaikki osallistuvat, toisin kuin valinnaisissa aineissa. 

”Kun tanssi on kaikille, ei tule sosiaalista painetta, että mitä jos kaverit nauravat”, Anttila sanoo. Se on tärkeää. Ystävien mielipiteillä on iso vaikutus.

***

Kun puhutaan tanssista, useimmille mieleen tulevat ensimmäisenä lajit: valssi, hiphop, baletti… Sitten taito: tarkat askeleet, asennot, liikkeet. Osaanko, pystynkö?

Mutta kun Eeva Anttila puhuu tanssista kouluissa, hän ei oikeastaan puhu näistä. Hän puhuu kehosta, liikkeestä, onnistumisen tunteesta, itseensä tutustumisesta, hyväksynnästä ja itseluottamuksesta.

Anttila on kouluissa työskennellessään nähnyt, miten tanssi voi auttaa näissä kaikissa. Moni arastelee kehoaan. Se ei ole tuttu eikä sen kanssa olla sinut.  

”Lasten kehoissa on paljon sulkeutuneisuutta, joka lisääntyy kohti murrosikää”, Anttila sanoo. Sulkeutunut keho näkyy varovaisuutena ja arkuutena. Keho ei tunnu pystyvältä. 

”Se siirtyy myös rohkeuteen ilmaista omia mielipiteitä.”

Koulun ensimmäisillä luokilla tanssi voikin tarkoittaa yksinkertaisesti omiin liikkeisiin tutustumista: näin minun kehoni, siis se, jossa elän ja jolla liikun sekä ilmaisen, toimii ja on. Näin se hyppii, näin se loikkii, näin se pyörii. 

Jokaisen hyppy tai pyörähdys on erilainen, jokaisen oikein ja hyvä. Näistä liikkeistä opettajat kokoavat yhdessä lasten kanssa sarjoja, joista syntyy koreografioita.  Niitä tanssitaan yhdessä. Oikeaa tai väärää tapaa liikkua ei ole. Oppilaille syntyy kokemus, että he ovat erilaisia yhdessä.

Anttila puhuukin mielellään juuri tanssin voimaannuttavasta vaikutuksesta – vaikka fyysistä liikuntaakin se tietenkin on.

”Tanssi tuo paljon sisäistä voimaa, ei vain lihasvoimaa. Kun tuntee oman kehonsa ja sen potentiaalin, se antaa tunteen elossa olosta. On tärkeää, että kaikilla nuorilla on mahdollisuus saada kokea tämä.”

Keinoja kaikkien oikeuteen tanssia pohditaan myös meneillään olevassa ArtsEqual-tutkimushankkeessa, jossa Anttilakin on mukana. Siinä Anttilan tutkimusryhmä selvittää muun muassa sitä, miten taide voisi olla kouluissa jokaisen oppilaan saatavilla taustasta riippumatta.

Osa hanketta on myös sukupuoliroolien tutkimus. Ajatus, että pojat eivät tanssi, elää yhä.

***

Kun Isto Turpeinen näki 10-vuotiaana televisiosta balettia, hän innostui. Tätä hän haluaisi tehdä. Elettiin 1970-lukua. 

Vanhemmat eivät syttyneet. Ensimmäinen tanssitunti koitti vasta lukiossa.

Nyt Isto Turpeinen on ammattitanssija ja Taideyliopiston tutkija, erityisalueenaan tanssin sukupuoliroolit. Anttilan tavoin hänkin on mukana Arts-Equal-hankkeessa. Pojille hän on opettanut tanssia 30 vuotta.

Uransa aikana Turpeinen on ehtinyt nähdä muutoksen tanssivan pojan mielikuvassa. 

”Kotona äiti puhui aina, että harrastan näyttelemistä, koska tanssija-sana oli hänelle vaikea”, Turpeinen muistelee.

”Kun armeijan kertauksissa kerroin harjoitusten päällikölle, että olen tanssija, hän sanoi, että siinä on harrastus, joka ei sovi tähän tehtävään. Olin kranaatinheitinkomppanian päällikkö.”

Monessa asiassa on sittemmin menty eteenpäin. Tanssia on nykyisin tarjolla paljon enemmän. Ajan henki on muuttunut. Moni vanhempi etenkin suurissa kaupungeissa haluaa, että lapsi kokeilee eri harrastuksia monipuolisesti. Sukupuoltakin osataan jo sanallistaa. 

”Se, miten puhumme lapsen identiteetistä on purkautunut. Uskallamme olla epävarmoja seksuaali-identiteetistä, puhumme oletetuista.”

Silti tanssiminen ei ole pojille edelleenkään yhtä hyväksyttävää kuin tytöille. Se näkyy luvuissa.

”Tanssitaitelijoista neljä viidestä on naisia, harrastajista noin viisi prosenttia on poikaoletettuja”, Turpeinen sanoo. Harrastusryhmissä poikia voi olla edelleen vain yksi tai kaksi. Se on ongelma, koska pojilla ei ole vertaisryhmää.

”Suurimmalle osalle sekä pojista että tytöistä vertaisryhmä on tärkeä. Jos se puuttuu, harrastaminen voi mennä vaikeaksi.”

Miksi tanssi sitten nähdään feminiinisenä? Onhan meillä perinteessä kansantanssit tai lavatanssitkin. Entä eivätkö pojat voi tanssia vain ilmaistakseen itseänsä luovasti, tehdäkseen taidetta? 

Näitä kysymyksiä Turpeinenkin on miettinyt. 

”Mitä on tapahtunut, että miehet eivät ikään kuin toimijoina ole fyysisiä taiteilijoita? Ei minulla ole tähän vastausta.”

Tanssista on kyllä eri tavoin yritetty tehdä ”poikamaisempaa” muun muassa tekemällä siitä urheilullista, fyysistä, jotta se olisi pojille sopivampaa.

”Mutta eiväthän kaikki pojat ole urheilullisia, vaan sekin on jo stereotyyppinen näkökulma poikiin”, Turpeinen puuskahtaa.

ArtsEqual-hankkeessa tanssi halutaan kaikkien koululaisten saataville myös siksi, että pojatkin pääsisivät sitä vapaammin kokeilemaan, ilman stigmaa.

Jos tanssi olisi peruskoulujen oppiaine, meille voisi kehittyä kulttuuri, jossa tanssi on poikienkin laji, Turpeinen uskoo. Tämä puolestaan voisi laajentaa käsitystämme maskuliinisuudesta.

”Tanssi voi luoda moniulotteisempaa maskuliinista kehoa sekä henkisesti että fyysisesti. Että emme lukittuisi koodittuneeseen, kapeaan olemiseen poikana tai miehenä.”

***

Tanssi on liikettä, mutta se voi olla myös tapa oppia. 

Eeva Anttilan vetämässä Koko koulu tanssii -tutkimushankkeessa ei tanssittu sille varatuilla tunneilla, vaan tanssi liitettiin osaksi oppitunteja. Opettajiakin koulutettiin tanssin ja kehollisen oppimisen mahdollisuuksista osana opetusta.

Äidinkielentunnilla saatettiin tanssia runoja. Ruotsinluokassa tehtiin Kropp rap, jossa opeteltiin kehon osia ruotsiksi laulun, liikkeen ja musiikin avulla. Lukemalla pänttäämiseen sijaan sanat tallentuivat koko keholla. Yhtä hyvin voisi tanssia matematiikan kaavojakin.

”Ruotsissa on kehitetty tanssimatikka, jota käytetään yläasteellakin luokanopetuksessa”, Anttila kertoo. Matikkatanssi voi mennä vaikkapa näin: 4+4+2=10 on tanssin kielelle käännettynä neljä askelta eteen, neljä taakse ja kaksi hyppyä paikallaan. Tuloksena on kymmenen liikettä. 

Tätä kutsutaan keholliseksi oppimiseksi. 

Samaan aikaan kun lapsi tai nuori opiskelee jotain kielellisesti tai käsitteellisesti, hän tekee konkreettisia kehollisia liikkeitä. Tällä tavalla oppiminen tapahtuu Anttilan mukaan syvemmin. 

”Toiminta ja ajattelu kuuluvat yhteen.” Tai yksinkertaistettuna: tekemällä oppii.

***

Millaisia kokemuksia tanssista on kouluissa sitten saatu? 

Sekä Anttila että Turpeinen nostavat merkittäväksi asiaksi yhteisöllisyyden voimistumisen. Sen nostivat esiin Koko koulu tanssii -hankkeessa mukana olleen Kartanonkosken koulun rehtoritkin. Neljän vuoden aikana oppilaiden esiintymisvalmiudet ja koulun henki olivat heidän mukaansa tanssin ansioista parantuneet. Kaikki olivat saaneet osallistua ja tulla nähdyksi sekä kuulluiksi. ”Oppilaat kannustivat toisiaan esityksissä. Esimerkiksi eräs oppilas teki hyvin lyyrisen tanssiesityksen koulun juhlaan ja sai isot aplodit. Oli hienoa, että tyttö sai tuoda tällaisen herkän taiteellisen puolen itsestään esiin hyvässä vastaanotossa”, Eeva Anttila sanoo

Oppimistuloksia tai motorista kehitystä hankkeessa ei mitattu. Haasteitakin tanssin tuomisessa osaksi koulujen arkea oli monia. Osa opettajista oli innostuneita, mutta kaikki eivät nähneet tanssissa mitään sovellettavaa opetukseensa. 

”Koulun arki on niin hektinen ja sirpaleinen, että suunnittelu on aika vaikeaa. Liikkuminen on myös haastavampi pedagoginen tilanne, kun oppilaat ovat pois pulpeteista. On melua ja vaikeampaa hallita oppilaita”, Anttila analysoi.

”Olenkin sanonut, että kehollinen oppiminen näkyy ja kuuluu!”

Opettajilla on muutakin opeteltavaa jatkuvasti. Henkilökunta vaihtuu ja uuden tekemisen idut lähtevät helposti heidän mukanaan. Kun päätoimisen tanssinopettajan pesti Kartanonkoskella loppui, päättyi tanssin liittäminen kaikkien luokkien opetukseen.

Anttilan toive onkin, että kehollinen, toiminnallinen pedagogiikka olisi mukana jo opettajien koulutuksessa. ”Tanssin pitäisi olla mukana valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa, jotta jotain pysyvää saataisiin aikaiseksi.

Tanssin pitäisi olla osa perusopetusta samalla tavalla kuin vaikkapa musiikki ja kuvataide ovat jo.  

”Voi ajatella, että tanssi on kehollista sivistystä. Sitä, että ihminen osaa käyttää kehoaan”, Anttila sanoo. ”Että keho ei ole vain pään kuljettamista paikasta toiseen tai ongelma, jota pitää huoltaa kuin autoa, vaan että keho on tiedon lähde, kokemisen ja oppimisen väline.”

Luomme ymmärrystä maailmasta myös kokemustemme kautta, emme lukemalla tai kuuntelemalla tietoa ja tallentamalla sitä. Kehollinen itsetuntemus auttaa Anttilan mukaan ymmärtämään paremmin myös toisia ihmisiä. 

”Ajattelen, että myötätunto nousee omasta kehollisesta herkkyydestä.”

***

Pääskyvuoren koululla on tanssittu Tuomisen mukaan jo yli 20 vuotta. Hän on opettanut sitä nyt puolitoista vuotta. 

Vielä viime vuonna tanssi oli merkitty lukujärjestykseen nimellä ”liikunta”, mutta tänä vuonna se on omalla nimellään.

”On ollut ennakkoluuloja sitä kohtaan, että lapset, varsinkin pojat, tanssivat. Jos lukujärjestyksessä lukee liikunta, se on helpompi hyväksyä”, Tuominen sanoo.

Koulun kolmasluokkalaiset pääsevät tanssitunneille. Myöhemmillä luokilla se on valinnaisena, ja kuvaan tulee lajeja ja tekniikkaakin. Tänä vuonna tanssia on jatkanut pari poikaakin. 

Liikuntasalissa esityksiä katsovat kolmasluokkalaiset ovat itse ehdottaneet tuntien luovien esitysten teemat. Tänään se oli talvi, edellisenä torstaina eläintarha. Tulevalla viikolla vuorossa on toiveuusinta: robotit. Opettajan rooli on olla taustalla, kun lapset ideoivat ja luovat liikkeitä. Neuvot Tuomisen mukaan vain kahlitsisivat lopputulosta. 

Mutta yleisönä olemista on opeteltu syksystä saakka. Kaikkia esityksiä tulee kunnioittaa. ”Monelle on iso paikka esiintyä.”

Mikä sitten on parasta tanssitunneissa?

”Ei ole pakko olla parhaan kaverin kanssa, vaan voi tutustua samalla toisiin”, Azelia sanoo. 

”Parasta on alkuleikki. Se, kun siitä äänestetään. Mun lempileikki on jaffapallo”, Niklas kertoo. 

”Saa tehdä ryhmätyötä”, sanoo Eero. 

”Saa liikkua paljon”, ilmoittaa Väinö. 

 

Teksti: Kati Kelola

Teksti on julkaistu alun perin Taideyliopiston Issue X -lehdessä, joka ilmestyi helmikuun Image-lehden välissä. Lue lisää: uniarts.fi/issuex.​