Photo: Esa Salminen

Taide muuttaa maailmaa, kun yhteisöt purkavat ongelmakohtia

Taideyliopistossa vieraillut kanadalainen Judith Marcuse syventyy yhteisöjä muuttavaan taiteeseen. Hänestä yhteisötaide voi olla terapeuttista, mutta terapiaa se ei ole. Taiteilija ei yhteisötaiteessa ole parantaja, vaan avustaja.

– Meidän kulttuureissamme taiteet on laitettu järjestykseen ylhäältä alas. Ylimpänä on korkeakulttuuri: museot, ooppera, galleriat, tanssiryhmät ja laitosteatterit. Alimpana on tytär kylpyammeessa laulamassa koirasta, sanoi Judith Marcuse Helsingissä 18. syyskuuta.

– Näiden välissä on valtava kirjo yhteisöllisyyttä kuoroista savenvalantakerhoihin ja vanhusten sunnuntain maalauskerhoihin.

Taideyliopiston Yhteisö ja taide -seminaarin yhden keynoten pitänyt palkittu tanssitaiteilija ja koreografi siteerasi koreografi Liz Lermania, jonka mielestä taiteiden jana pitäisi kääntää vaakatasoon: kaikki ovat samanarvoisia. Marcuse haluaisi kiertää vaakatasossa kulkevan janan vielä kehäksi. Hänestä taiteen tekeminen on kokonainen ekologia, jossa kaikki ovat liitoksissa toisiinsa.

Yhteisötaide purkaa ongelmia

Marcuse on luonut kanadalaiseen Simon Fraserin yliopistoon sosiaalisen muutoksen taiteen maisteriohjelman ja perustanut International Centre of Art for Social Change -keskuksen. 71-vuotiaana hän tekee edelleen koreografiota, mutta viimeiset vuosikymmenet Marcuse on pitkälti uppoutunut yhteisölliseen, muutoksia luovaan taiteeseen.

– Minä tulen aktivistiperheestä. Kanadassa minunlaisiani kutsutaan punavaippavauvoiksi, hän naurahtaa. Suomessa sanottaisiin, että aktivistin arvot on saatu jo äidinmaidossa.

Aikuisena hän lähti tanssiuralle, ja hieman vanhemmalla iällä hän halusi palata syvemmin aktivismin pariin. Erityisesti siihen, miten taiteella voidaan vaikuttaa asioihin.

Hänen johtamansa keskus edistää yhteisötaidetta. Siinä yhteisö tekee esimerkiksi kuvataidetta, musiikkia tai teatteria itselleen tärkeistä teemoista asiantuntevan fasilitaattorin avulla. Tavoitteena on muutos: konfliktien purkaminen tai ongelmien ratkaiseminen. Usein taiteen tekemisellä läpikäyty prosessi on yhteisölle tärkeämpi kuin taiteellinen lopputuotos.

Sairaalan politiikka muuttui

Yhteisötaiteen kenttä on hyvin moninainen. Marcusen kotimaassa Kanadassa järjestettiin esimerkiksi teatterihanke sairaalassa, jossa rintasyövästä selvinneet naiset eivät olleet tyytyväisiä saamaansa hoitoon.

He tekivät taiteilijan kanssa yhteistyössä näytelmän, joka esitettiin koko sairaalan väelle siivoojista kirurgeihin. Näytelmän jälkeen sairaala päätti muuttaa toimintatapojaan. Näytelmä lähti kiertueelle, jonka seurauksena moni muukin sairaala muutti toimintatapojaan.

Yhteisötaidetta käytetään myös paljon konfliktien jälkeisissä tilanteissa tai käsittelemään ihmisoikeuksia, rasismia tai syrjintää, Marcuse sanoo. Joskus yhteen tuodaan kokonaisia kyliä ja ihmisiä, jotka eivät koskaan puhuisi toisilleen ilman taidehanketta.

Vaikka ala on länsimaissa verrattain nuori – ehkä 50 vuotta, Marcuse arvioi – se on monessa maankolkassa tärkeä osa kulttuuria. Marcuse on työskennellyt esimerkiksi Ecuadorissa, jossa alkuperäiskansoilla on oma sosiaalisen sirkuksen perinteensä. Hankkeet räätälöitiin olemassa olevia taidemuotoja käyttäen.

– Joskus perinteet sivuutetaan, ja se on niiden ohjelmien puute, Marcuse sanoo.

Ei parantajia

Vaikka Judith Marcusen mukaan taiteilijat voivat olla shamaaneja, parantajia ja profeettoja, tässä ei nyt ole kyse siitä. Yhteisötaide tarvitsee osaavan taiteilijan, mutta tämä ei ole lääkäri, avustustyötekijä eikä terapeutti.

– Taiteilija on yhteisön palveluksessa, ei parantamassa mitään. Siinä ei tehdä kenenkään elämästä parempaa, hän korostaa.

Tärkeää on, että taiteilija osaa fasilitoida prosessin ja että hänellä on tarpeeksi laaja työkalupakki vaikeiden asioiden käsittelyyn. Jos asiaan suhtautuu väärin, voidaan joutua epäeettisille ja jopa vaarallisille vesille.

– On olemassa hit and run -syndrooma, Marcuse sanoo.

Siinä taiteilija menee johonkin yhteisöön tekemään ehkä hyvänkin hankkeen, kaivaa vaikeita asioita esiin, saa ihmiset avautumaan – ja sitten lähtee pois.

– Siinä voidaan tehdä paljon vahinkoa.

Hänen mukaansa tarvitaan pitkäkestoiset suhteet ja kulttuurien tulkkeja, etenkin jos toimitaan eri kulttuurin parissa. Nykyään monissa hankkeissa koulutetaan paikallisia kouluttajia, mikä antaa mahdollisuuden sille, että hankkeet jatkavat pyörimistään, vaikka ulkopuoliset taiteilijat lähtisivätkin.

Näissäkin tapauksissa Marcuse korostaa pitkien suhteiden tärkeyttä. Voi mennä vaikka vuosi, kun tutustutaan ihmisiin ja opitaan ymmärtämään heidän tarpeitaan.

– Me myös opimme perinteisistä yhteisötaiteen muodoista koko ajan, hän sanoo. Tämä on tuore ja kehittyvä ala, jota lähestytään monista kulmista.

 

Lue lisää:

Taideyliopiston Yhteisö ja taide -seminaari

Marcusen keynote-puheenvuoro

International Centre of Art for Social Change