Saaran Suomi

 

Aina sama juttu: pulleita, kimmeltäviä kinoksia, ilmakuvasarjaa vesistöistä ja Joulupukin kiharrettua keinokuitupartaa. Ne – ja eteerinen otos rapisevasta paperipussista pilkistävästä jälkiuunileivästä – edustavat yhdessä sitä yllätyksetöntä palettia, jolla Suomi-kuvaa maalataan matkailunedistämiskampanjoissa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Joko saa ilmoittaa, että en jaksa tätä enää sekuntiakaan? 

Koska totta puhuen arki Suomessa on aika kaukana matkailuesitteiden klassisesta kuvastosta. Olen suorastaan masentavan kantasuomalainen, lähestyn neljääkymppiä, enkä ole koskaan nähnyt sekuntiakaan revontulia. Lapin hiihtokeskuksistakin minulla on pelkkää pahaa sanottavaa. Sen sijaan olen kahlannut lukemattomia kertoja polvea myöten räntälätäköissä ja lukenut tänäkin vuonna sanomalehdestä, että aurinko pinnistelee tavallisena talvipäivänä taivaalla hädin tuskin tunnin verran. Saahan kaupasta tosiaan ihan hyvää ruisleipää, mutta kaamoksen ytimessä sekään ei kauheasti lämmitä. 

Kaiken kaikkiaan näissä olosuhteissa selviäminen on suoranainen ihme. Siksi Suomi-brändiä rakennetaan pitkällä tähtäimellä tehokkaimmin tukemalla niitä sinnikkäitä hulluja, jotka jaksavat kanavoida kokemuksensa näillä leveysasteilla taiteeksi – olkoon se millaista tahansa: ylikokeellista kuvataidetta, niukkaan dialogiin perustuvaa elokuvaa tai eskapistista prinsessapoppia. Sillä joskus tärppää. Kun Sibelius-Akatemian käynyt Saara Aalto taisteli joulukuussa tiensä X Factor -laulukilpailun finaalikaksikkoon saakka, britit saivat vihdoin kertaheitolla tietää, missä Suomi oikeasti sijaitsi. Aallon suorituksen merkitystä maamme kiinnostavuudelle on vaikea mitata rahassa. 

Vaikka kaikista ei voi tai tarvitse tulla tv-sensaatioita tai kansainvälisiä tähtiä, satsaus taidekoulutukseen on järkisijoitus verrattuna tusinaankaan brändinkiillotusprojektiin. Sillä myönteistä maakuvaa kaupataan ennen kaikkea luovien alojen tekijöillä – moderneilla, rohkeilla, persoonallisilla suomalaisilla. Ei kiiltokuvilla, vaan ihmisillä.

Kirjoittaja: Laura Friman

Juttu on julkaistu Taideyliopiston tapahtumaliitteessä, jota jaettiin Helsingin Sanomien välissä 18.2.2017.