Photo: Sanni Siira
Kuva esityksestä Helmikuun 13., teksti: Camilla Rantanen, ohjaus: Anni Rajamäki, ensi-ilta: 19.4.2018, kuvassa vasemmalta: Annika Aapalahti, Satu Tuuli Karhu, Eetu Känkänen ja Sonja Salminen

Näyttelijäopiskelija Satu Tuuli Karhu: On ollu todella hienoa opiskella just nyt tässä koulussa, koska on nähny sen, miten täällä on tartuttu ajankohtasiin asioihin.

Pitkin syksyä on Uniartsin Uutishuone-sivulla julkaistu eri vuosikymmeninä valmistuneiden näyttelijöiden haastatteluja. Haastattelusarjan lähestyessä loppuhuipennustaan on aika keskustella nykyisen näyttelijäopiskelijan kanssa.

Kajaanilaislähtöinen Satu-Tuuli Karhu (synt. 1994) aloitti näyttelijäntyön opinnot vuonna 2014. Vuonna 2015 linjasta alettiin käyttää nimeä näyttelijäntaiteen koulutusohjelma. Satu-Tuuli Karhu huomaa vanhempien kollegoiden kertomuksissa enemmän yhteneväisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Ensimmäisinä vuosikymmeninä näyttelijäopiskelijoiden keski-ikä on ollut lähes kymmenisen vuotta nuorempi, mutta ammatin perusasioita arvostetaan nykyäänkin.

Karhu samastuu taustansa kautta eniten Marja-Leena Koukin, Seija Pitkäsen, Kai Lehtisen sekä Pekka Heikkisen ”pystymetsästä” tulemisen kokemukseen. Myös Karhulla painottuu koulun merkitys paikkana, jossa ummikko voi oppia oppimaan – tärkeintä on uteliaisuus ja avoin mieli. Kokemuksesta on kiittäminen omaa vuosikurssia, jossa keskusteluilmapiiri on ollut alusta lähtien rohkean avoin.

Karhu pohtii vertaisoppimisen merkitystä:

”Mä oon kokenu sen myös hyvänä asiana, että on tullu pystymetiköstä, olen myös hävennyt sitä, että ansaitsenko tätä paikkaa jos en edes tiedä mitä sana dramaturgia tarkottaa. Kyllä se matka on ollu aikamoinen. En uskaltanu sillon alussa esittää omia mielipiteitäni, enkä kysymyksiin osannu vastata enkä keskusteluihin lähtee, mutta kuinka paljon oppi siitä, että kuunteli muita. Asiat on opeteltavissa, ja luettavissa. Ja onneks täällä on niin hieno koulutus, et se on ihan valtava määrä mitä näiden vuosien aikana voi oppia, kun haluaa. Aluks tuntu, että ei ymmärrä yhtään, mitä kaikki puhuu. Ja edelleenkin tuntuu, ettei vieläkään tiedä mittään. Mut sit näkee kuitenkin sen näitten vuosien aikana, mitä on oppinu jo, et nykyään voi käydä keskustelua vaikka siitä dramaturgiasta.”

Vaaralliselle, tuntemattomalle epämukavuusalueellekin Karhu pääsi opintojen alussa luokkatoverin ajamana, kun vuosikurssi harjoitti Anton Tsehovin Lokki-näytelmän fragmentaarisen versioinnin yhteistuumin. Esityksessä Ninan rooli oli jaettu usealle esiintyjälle, mutta Karhu sai henkilön merkittävän loppumonologin työstettäväkseen. Hän kertoo, miten luopui varman päälle tekemisestä:

”Se monologi oli hirveen haastava, ja se miten mä rupesin sitä tekemään oli tottakai itelle hirveen tyypillinen tapa, sillon kun ei ollu kokemusta eikä osaamista paljon minkään vertaa. Lähti tekemään sitä sen oman semmosen itsestäänselvän kautta, joka ei tietenkään ole kiinnostavaa. Ohjaajaopiskelija Laura Mattila haastoi mua siinä tosi hyvin, ja pisti kahvakuulat käsissä kävelemään ympäri salia, ja puputtamaan vaan tekstiä, eikä pyörimään tunneryöpyssä, ja itkeskelemään sisäänpäin. Kun se oma sisäinen tunnetila ei välttämättä ole yks yhteen sen kanssa, mitä yleisö saa, ja kokee. Kun pääsi irti jostain omasta luulosta, että jonkin tunnetilan vaikutelman esittäminen on itseisarvo, se homma aukes ihan uudella tavalla. Ymmärsi, että ristiriita on näyttämöllä kiinnostavaa.”

Jokainen sukupolvi keksii oman alatekstinsä, oman syvätasonsa, jota pinnalta ei näe. Maneerien riisuminen, jota Karhu kuvaa esimerkissään, on kuulunut näyttelijänkoulutukseen alusta lähtien. Ninan monologin esimerkki asettuu mielenkiintoiseen keskusteluun Risto Saanilan ”ajattele mitä sanot” -opin kanssa, kun ottaa huomioon, että Saanilan sukupolven löytämä syvätaso oli kapinaa vielä 1950-luvulla täysissä voimissaan olevaa deklamoivan esiintymisen perinnettä kohtaan.

Toinen esimerkki opettavaisesta roolityöstä koulun aikana, on Tiina Pirhosen Elävä kohtaus -kurssilta, jolla Karhu sai esittää kohtuutonta ja tilaa vievää ihmistä Kissa kuumalla katolla -näytelmästä poimitussa, kymmenminuuttisessa katkelmassa. Luokkatoveri Olli Riipinen auttoi löytämään syvällisen, hengittävän kontaktin, sekä omia, piilotettuja puolia.

”Jotenkin siinä pääsi käsiksi positiiviseen röyhkeyteen, jota on tosi paljon pelänny. Koska oli ongelmia ainakin pääni sisällä tilan ottamisessa ja siinä, että uskaltaa olla mitä vaan näyttämöllä, ilman että sitä tarttis hävetä tai pienentää itseään. Se että sai, ja piti olla, ja nimenomaan sai, olla iso ja kovaääninen ja kohtuuton, oli hirveen opettavaista,” Karhu muistelee.

2010-luvulla valmistunut tässä sarjassa haastateltu Miiko Toiviainen sekä Karhu ovat käyneet pitkälti saman koulun, mutta he ovat kulkeneet läpi eri opetussuunnitelmien. Karhun puhuessa kuuluu enemmän konkreettisia tapahtumia, joilla muuttuva maailma on vyörynyt kouluun. Toiviainen ja Karhu edustavat näyttelijäsukupolvea, joille omista etuoikeuksista puhuminen on peruskauraa. Erilaisuutta ja moninaisuutta tuntuvat kuitenkin pitävän tärkeänä kaikki. Kautta vuosikymmenten kaikki haastatellut näyttelijät ovat arvostaneet oman opetusryhmän heterogeenisyyttä. Karhunkin kanssa opiskelleiden näyttelijöiden ryhmässä ikäerot ihmisten välillä ovat suurimmillaan 11 vuotta, ja kaikilla on eri määrä kokemusta ja ennen opintoja karttunutta opintohistoriaa.

Liki kaikki aiemmat haastateltavat ovat korostaneet näyttelijöiden teknisten perustaitojen ja erityisesti tekstinkäsittelytaidon merkitystä ammatissa. Niin myös Karhu. Mikä puhetaidossa on niin tärkeää? Suvi-Sini Peltola käytti ilmausta pitkospuut, toiset ovat puhuneet kivijalasta, jonka varaan voi rakentaa. Pekka Heikkinen puhui paljon ajatuksen välittämisestä yleisölle. Perustaitoihin on luettu myös se kenties kaikkein tärkein oppi: itsetunnon kehittyminen opiskelujen aikana ”sellaiseksi millainen sen pitää näyttelijällä olla” - kuten miltei jokaisessa haastattelussa on ilmaistu – miltei samoin sanoin. Kyse onkin oikeastaan kohtaamiselle ja uuden aistimiselle auki olemisesta.

Teatterikorkeakoulun tulevaisuutta ajatellessa nimenomaan perustaitojen opetus on ollut asia, josta haastatellut näyttelijät eivät mielellään näkisi tingittävän, vaikka samaan aikaan koetaan, että muutos niinkin merkittävässä instituutiossa kuin näyttelijän koulutus on paitsi mahdollista, myös suotavaa. Näyttelijäkuvan monipuolistuessa yliopistomuotoisessa koulutuksessa edessä kuitenkin on väistämättä jonkinlainen kompromissi taitoaineiden ja sivistävien opintojen välillä. Näin tulkitsen Karhun esimerkkiä opetuksesta, jonka opiskelijat itse kuratoivat. Kaivatulle representaatiota käsittelevälle kurssille saatiin suurin ponnistuksin raivattua lukujärjestyksestä yksi päivä. Valmiutta omaehtoiseen opiskeluun kysytään jatkossa yhä enemmän, kun pysyäkseen mukana näyttelijän tulee olla yhä aloite- ja keskustelukykyisempi, mutta hakuvaiheessa akateemisesta taustasta ei jaeta pisteitä. Samalla myös yhteiskunta on muuttunut. Vaikka Teatterikorkeakoulun kaikki koulutusohjelmat käsittävät valtavasti aikaa vievää lähiopetusta, nykyaikaisen korkeakouluopiskelijan toimeentulo edellyttää usein työskentelyä opintojen ohessa. Kauas on tultu 1990-luvulta, jonka Pekka Heikkinen koki ideaaliseksi opiskeluajaksi – nousevia opintolainojen korkoja lukuunottamatta. Karhu kokee, että oma opintoaika on ollut onnekas, koska näinä vuosina alalle on tullut uudenlaista, kriittistä toimintatapoja koskevaa keskustelua.

Karhu kuvaa koulun henkeä, viimeisen vuoden aikaisia tapahtumia ja toiveitaan koulutusohjelman tulevaisuudesta: ”On ollu todella hienoa opiskella just nyt tässä koulussa, koska on nähny sen, miten täällä on tartuttu ajankohtasiin asioihin. Vaikka nyt #metoo-kampanjan myötä otettu käsittelyyn valta-asetelmat ja vallan väärinkäyttö, ja mitä tarkottaa pedagoginen vastuu. Että vaikka tää on yks kupla muiden joukossa, niin silti yritettäis pitää sitä läpinäkyvänä ja hengittävänä, että oltais mukana maailman menossa, ja mä koen että näin on täällä tapahtunutkin.”

Muutama esimerkki, joiden kautta hahmottuu kuva Teatterikorkeakoulussa tapahtuneesta keskusteluilmapiirin muutoksesta, nousee esiin. Kun ensimmäisellä vuosikurssilla produktiossa tuli konflikti ja kriisi, se purettiin huolella ja avoimessa hengessä. Toisen opiskeluvuoden keväällä Anna Paavilainen esitti opiskelijoille näyttämöraiskauksen konventiota kritisoivan esityksensä Play Rape, ja samana keväänä koko Karhun vuosikurssi lähetti professoreilleen kirjeen, jossa vaadittiin opetusta liittyen representaatioon, eli näyttämöllä toisen ihmisen tai ihmisryhmän edustamiseen. Mieleen on jäänyt myös monipäiväinen Otherness-seminaari, jossa käsiteltiin toiseuden kysymystä. Professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman antoivat alkusysäyksen keskustelevaan opiskeluun.

Karhu on työllistynyt jo opintojen aikana elokuvissa ja Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Puhuessaan työstä vain osana elämää hän kuulostaa hieman niin ikään nuorena menestykseen ampaisseelta kollegaltaan Kai Lehtiseltä. Työ ei ole kaikki, ja se ei saa olla kaikki, mitä elämässä on. On ristiriitaista, kun se, mitä rakastaa maailmassa eniten, tekee väsyneeksi. Uupumista ei sovi näyttää, jos ei halua vaikuttaa kiittämättömältä. Muutakin itse työn ulkopuolista kuormitusta opiskeluaika on tuonut. Karhu kirjoitti kandidaatin kirjallisessa opinnäytteessään sosiaalisista paineistaan. Hän pohtii työhön pakenemista:

”Suurimmat paineet tuli siitä, et hyväksytäänkö minut minuna, eikä et oikeestaan sen näyttelijäntyön kanssa. Mut mä saatoin ottaa eniten paineita siitä, että joku vaikka käveli vastaan ja mä en tajunnu moikata sitä, ja pelätä, että vihaako se mua. Jos on vaikka vaikeuksia henkilökohtaisessa elämässä, niin sitten vaan painaa menemään ja juoksee paikasta toiseen, hukuttautuu työhön. Ja sit siellä näyttämöllä on maailman ihaninta, ja siellä elää ja tuntee kaikki ne tunteet, mitä ei halua tuntea näyttämön ulkopuolella. Se on siellä hallinnassa. Ja sitte kaikki kaatukin kahta suuremmin päälle. Koska kyllähän se elämä kävelee vastaan. Aina viimeistään, kun tuut töistä kotiin ja joudut yksin omien ajatusten kanssa. Niitä kun ei pääse pakenemaan. Sen takia tuntuu tärkeeltä hoitaa nimenomaan sitä kaikkea muutakin kun tätä. Itseään sekä ympärillä olevia. Että sitte kykenee toteuttamaan mahdollisimman optimaalisesti tätä ammattiakin. Että ei tukahdu se sisäinen liekki.”

Entä sitten se työ, itse näytteleminen? On koskettavaa huomata, mitkä työt näyttelijät ovat kokeneet merkittävimmiksi urallaan. Kasvunpaikat, isot haasteet, vaikeat työt – niistä on ammatin kiitollisuus tehty. Selviäminen isosta määrästä vaikeaa tekstiä, itselle uudenlainen roolihenkilö tai ohjaaja, joka on haastanut mukavuusalueen ulkopuolelle – nämä asiat yhdistävät näyttelijöiden merkittävimpiä roolitöitä.

Tulevaisuudelta Karhu odottaa, että saa jatkossakin tehdä hyvin kirjoitettuja ja ohjattuja rooleja, joita hänen tielleen on jo sattunutkin. Hän haluaa urallaan toteuttaa monimuotoista ammattikuvaa, johon kuuluu opetustöitä, kuunnelmaa, kameratöitä sekä rohkeaa ja elävää teatterityöskentelyä tasa-arvoisessa, avoimessa ja turvallisessa työilmapiirissä. Seuraava haaste on nk. yleisökontaktikurssi, jossa näyttelijä-ohjaaja-muusikko-työryhmät harjoittavat monologiesitykset erilaisiin palvelu- tai kuntoutusyksiköihin. Mutta ne roolit, ne ovat unelmien keskiössä, kun Karhu miettii, mitä tulevaisuudelta toivoo:

”Päästä tekemään mahdollisimman monipuolisia rooleja. Mahdollisimman monipuolisia rooleja, mahdollisimman monipuolista ihmiskuvaa. Olla mukana tekemässä esityksiä, jotka on rikkomassa stereotyyppistä ihmiskuvaa tai tapaa käsitellä asioita. Päästä oppimaan lisää.”

Kuulostaa siltä, että Karhu aikoo jatkaa Ninan loppumonologista alkaneella itsensä haastamisen tiellä.

Satu Tuuli Karhu opiskelee Teatterikorkeakoulusssa.

Haastattelija Piia Peltola on Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja.

Tänä vuonna Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu juhlistaa näyttelijäkoulutuksen 75-vuotista taivalta. Haastattelusarjassa kuullaan näyttelijäalumnien ajatuksia eri vuosikymmeniltä.