Photo: Petri Summanen / Uniarts Helsinki

Hannu Väisäsen juhlapuhe lukuvuoden 2019–2020 avajaisissa

Levottomat rajat

Joku kenties muistaa miten rokkiyhtye Hassisen kone lauloi herran vuonna X levottomista jaloista seuraavasti: Koe hyvä koe paha tuli /Koe, koe rinnassasi tuli/ Seinään pää ja uudelleen/ Sitä rytmissä päivittäin mä teen/ levottomat jalat mull’ on levottomat jalat. Ja niin edelleen. Kipaleen tahdissa oli ihana tanssia, silloin. Olen tässä esityksessäni transponoinut Hassisen koneen ajatuksen rajoihin, kaikenlaisiin rajoihin, maiden rajoihin, kulttuurin rajoihin, itseilmaisun rajoihin ja ylipäätään kaikkeen siihen levottomuuteen, joka mielletään luovan toiminnan ympärille. Joskus oikein, useimmiten väärin. Mutta käsite ”levottomat rajat” on minulle ehdottoman positiivinen käsite. Kerron miksi.

Olen kahden maan kansalainen, toimitan asioitani Ranskassa ja Suomessa. Työhöni sisältyy kulkea fyysisesti monen maan rajojen yli monta kertaa vuodessa. Ja toivon tietysti, että rajat pysyvät niin matalina, että niiden yli vielä pääsee harppaamaan. Ilmassa on kuitenkin voimia, jotka haluaisivat tehdä tieni hankalammaksi ja korottaa raja-aitauksia. Monissa eurooppalaisissa maissa on kiinnostuttu teemasta ”Me ensin” tietynlaisen patriotismin ilmaisuna, pelastustoimena kulttuuri-identiteetin hämärtymiselle. Kyse ei ole enää yksinomaan maahanmuuton ongelmista vaan siitä kuka missäkin maassa saa edustaa todellisia, kuolemattomia perusarvoja, eräänlaisia heimotason moraalisia koodeja. Ja kansallista identiteettiä.

Historiallisessa mielessä tämä ei tietenkään ole uutta. Se edustaa vain paluuta kaupunkivaltioiden ideaaliin, siihen, joka vallitsi Euroopassa sydänkeskiajalla. Tuon ajan kuuluisia kaupunkivaltioita olivat mm. Siena ja Firenze. Ja kuten kaupunkivaltioiden ideaan kuuluu, Siena ja Firenze vihasivat avoimesti toisiaan, kiistelivät siitä, kenelle kuului pankkitoimi, villakauppa ja tietysti kulttuuri koko sen laajuudessa. Käytiin lukuisia sotia. Lopulta Firenze voitti sodan piiritettyään pitkään Sienaa ja viskottuaan katapulteilla tapettujen lammasten ruhoja yli Sienan muurien. Kestettyään urheasti mätänevien lammasruhojen lemun, ruhoista irronneet taudit pakottivat sienalaiset kuitenkin lopulta antautumaan. Rauha ei senkään jälkeen asettunut kaupunkivaltioihin pysyvästi. Vielä pitkään kiisteltiin siitä kumpi kaupunki saisi oman kaupungin edustajan paaviksi Roomaan. Me tunnemme Sienan ja Firenzen erityisesti kulttuuriannistaan, mutta unohdamme, miten verisissä oloissa tuo kulttuuri synnytettiin. Tässäkö siis malli johon Euroopan purkamista havittelevat tahot pyrkivät? Paikalliseen identiteettiin rajaaminen ei koskaan lopu. Aina on niitä, joiden mielestä Suomi pitäisi jakaa vihta- ja vasta- valtioiksi. Ei ole niin pientä länttiä Suomessa, Euroopassa, eikä maailmassa, ettei sitä vielä voitaisi jakaa, ja kohottaa raja jaettujen osien välille.

Populististen liikkeiden nopea kasvu lähestulkoon jokaisessa eurooppalaisessa valtiossa, oikeastaan kaikkialla maailmassa on tosiseikka. Näiden populististen liikkeiden ainoa toive ei liity yksin rajojen kohottamiseen. Yksi keskeinen, yhteinen teema näyttäisi olevan myös kulttuurin puhdistaminen vieraista aineksista. Meidän olisi kirjoitettava ymmärrettäviä kirjoja, ei ainoastaan käsittämätöntä masturbointia, kuten olen kuullut sanottavan. Kuvataiteen olisi avauduttava helposti, samalla tavoin, kun se avautui ennen, mitä tuo ennen sitten tarkoittakaan, kenties jotain kotimaisen taiteen ”kultaista kautta”. Musiikki ei saisi olla eliitin musiikkia. Ylipäätään eliitti, ne etuoikeutetut, jotka vispaavat viuhkojaan konserttisaleissa ja oopperoissa ja näyttelyiden avajaisissa olisi vihdoinkin saatettava vastuuseen. Yhteiskunnan varoista ei saisi vuotaa enää tippaakaan omnipotentiaa huokuvalle kulttuurille. Joku raja pitää luovuudellakin olla, kivahtaa joku heimojohtaja. Ja jos apurahoja kerran jaetaan, olisi perustettava jonkinlainen kansantribuuni, joka tutkisi mikä on todellisen kansan sietokyky koskien radikalismia tai kumouksellisuutta. Sillä todellakin, kuinka levottomia rajamme saavat olla? Kaikenlaista tummaa hemppoa tulee sisään rajojen rakosista ja väittää olevansa taiteilija!  Tässä en puhu minä vaan joku ranskalainen, itävaltalainen, tšekkoslovakialainen, unkarilainen, italialainen tai suomalainen heimojohtaja, joka heiluttaa paimensauvaansa ja haluaisi kirjoittaa uuden Vanhan testamentin. Ja tuollaisia uusien heimojohtajien puheita kuunnellessani toivon, että rajat, kiviset rautaiset tai henkiset äityisivät mahdollisimman levottomiksi, alkaisivat liikkua sillä tavoin, että heimojohtajien sauvat eivät enää pystyisi niitä pitelemään! Eläkööt levottomat rajat! Eläkööt liikehtivät rajat!

Meillä jokaisella on omat levottomat rajamme, joita haluamme tutkailla, kesytellä tai kiihdyttää. ”Uskalla rikkoa rajasi”. Tämä sutkaus on aina laitettava lainausmerkkeihin. Olen itsekin sen kuullut niin useaan kertaan, että tiedän, miten tuo imperatiivi on vain tapa välttää oikea kannustuksen sana. Se ei oikeastaan tarkoita mitään. Kuitenkin sitä edelleen sovitellaan kulttuurin moniin muotoihin. Luulen että sillä nykyisin tarkoitetaan enemmänkin liikemaailmasta tuttua benji-hyppyä, sitä että ”uskaltaa” hypätä kuminarut jaloissaan jonnekin tyhjään ja sieltä noustuaan vastaanottaa kollegojen aplodit. Sen jälkeen uskaltaa sitten myydä, ostaa ja kuluttaa yhä enemmän. Minä toivoisin mieluummin, että sanottaisiin: anna levottomuuden liikutella rajojasi. Tai pidä raja liikkeessä. Tai kysy itseltäsi onko ihmisen siipiväli joustava vai annettu, liikkumaton fakta..

Tarkastellessani nykytaiteen kenttää en voi olla huomaamatta, että sen sisältämät rajat ovat tulleet ihastuttavan levottomiksi. Miksi? Koska kategorioita ja karsinoita puretaan hurjaa vauhtia. En muista milloin tiede, teknologia ja moneen suuntaan liikkuva tutkimus olisivat syleilleet nykytaidetta niin intohimoisesti kuin tänään. Enkä tässä tarkoita ainoastaan 3D- tulostusta vaan jotain paljon laajempaa. Enkä muista milloin taiteiden eri alueet, kuvataide, musiikki, teatteri, kirjallisuus, tanssitaide, design, muoti ja kaikki ne luovuuden alueet, joilla ei ole muusaa, olisivat niin intoutuneesti sekoittuneet toisiinsa. Ja syystä, koska se on niin luonnollista. Ei ole enää alkuunkaan ihmeellistä, että niin kutsuttu kuvataiteilija tekee yhteistyötä lintujen ääntelyyn keskittyneen tutkijan kanssa, josta tuloksena useammat aistit esiin kutsuva äänitila. Eikä ole myöskään ihmeellistä, että uusi bakteeritutkimus virittää jonkun toisen visuaalisen havaintokyvyn kokonaan uudelleen. Kirjoittavien kuvataiteilijoiden määrä kasvaa koko ajan. Ilmastonmuutos ja sen luonnollinen seuralainen eli pakolaiskysymys haastavat kulttuurin eri alueiden toimijoita tutkimaan sellaisia luovuuden muotoja, jotka vastaisivat muuttuvaa todellisuutta. Siis tekoja, jotka ilmiselvästi nakertavat heimopäälliköiden turvakseen rakentamia rajoja. Tuohon haasteeseen myös koulutuksen olisi vastattava. Ja koulutuksen jälkeisten, kankeiksi tehtyjen liittojärjestelmien olisi tutkittava liikkumattomuuttaan. Kaikki edellä mainitsemani ei suinkaan tarkoita, ettenkö tunnistaisi myös taiteilijaa, joka tietoisesti haluaa rajata toimensa johonkin selvään, yksinkertaiseen, esimerkiksi kuparipiirtimeen tai johonkin minimalistiseen aktiin, jonka kokee omakseen. Sekin on tietysti tapa kyseenalaistaa rajat ja ottaa ne haltuunsa.

Palaan hetkeksi vielä aiemmin mainitsemiini Sienaan ja Firenzeen. Vaikka nuo kaupungit olivatkin eräänlaisia muukalaispelon tiukkaan kietomia nyyttejä, niissä molemmissa tunnettiin käsite bottega. Kuten myös monessa muussa varhaisrenessanssin Italian kaupungissa. Bottega, se tarkoittaa sekä puotia että pajaa. Sienalainen tai firenzeläinen bottega edustaa minulle monella tapaa sitä kulttuurin osa-alueiden sekoittumista, jota itsekin tavoittelen, jota peräänkuulutan. Tuollaiseen bottegaan kertyi monenlaisia taiteilijoita, jotka halusivat oppia monta uutta asiaa, oppia toisiltaan. Tilaajat ja mesenaatit tuohon aikaan olivat tietysti joko kirkko tai kaupunkivaltioiden ruhtinaat, mutta se ei rajannut luomisen kirjoa. Mitäpä nuo bottegat eivät olisi tuottaneet! Alttaritaulujen lisäksi bottegoista saatiin lattiamosaiikkeja, lasimaalauksia, arkkitehtuuria, kirjojen koristelua, veistoksia, vaatteita jne.  Eikä bottegojen tuotanto supistunut ainoastaan visuaalisille alueille. Bottegat loivat myös mitä ihmeellisimpiä esityksiä, mysteerinäytelmiä kirkkovuoden juhliin, vinssilaitteita, ilotulituksia, ilmassa kelluvan paratiisin ja helvetin sillä tavoin, että monta sataa vuotta myöhemmin ilmestynyt ”Gesamte Kunstwerk” vaikuttaa yksiääniseltä vieterinukelta. Ei siis ollut graafikkoa, maalaria, kuvanveistäjää ja jotain muuta vaan bottega jossa jokainen halusi laajentaa itseään. Bottegat eivät olleet laitoksia eivätkä liittorakennelmia, joiden suojiin taiteilijat myöhemmin ajautuivat ja karsinoituivat. Niiden, jotka vielä puhuvat renessanssineroista tai renessanssi-ihmisistä kuuluisi viipymättä tutustua bottega-traditioon, jotta käsittäisivät että taiteilijan monipuolisuus saattaa riippua jostain aivan muusta kuin individualistisen poikkeusyksilön lahjoista. Tapaus Leonardo: Myös Leonardo oli tuollaisen bottegan kasvatti. Eikä hän suinkaan lukuisissa anomuskirjeissään kehunut kykyään maalata. Hän kehui kykyään suunnitella tykkejä, katapultteja ja muita aseita, osaavansa rakentaa soittimia, osaavansa säveltää jne. ja vasta kirjeittensä viimeisissä lauseissa ilmoitti myös osaavansa maalata näköiskuvia. Moni unohtaa, että tuollaisia curriculumeja kirjoitti tuohon aikaan lähes jokainen bottegataiteilija.

Jos joku kuvittelee, että olen puolustamassa paluuta jonkinlaiseen kisällijärjestelmään, hän erehtyy.  Myytti taiteista, joita ei voi opettaa muuten kuin vaikenemalla meni minun ohitseni jo aikoja sitten.  Soittoa, laulua, näyttelemistä, maalaamista, performanssia ja muita immateriaalisen luovuuden aloja voi opettaa ja pitää voida opettaa. Mystifiointi tai romantisointi taidekoulutuksen ympärillä on yksi tapa muurata taiteilijat takaisin oman yksinäisyytensä linnakkeisiin.

Mielikuvat luomisesta liitetään usein individualismiin, poikkeusyksilön yksin ja vain yksin tuottamiin luomuksiin. Koska halutaan ehdottomasti nähdä sankari, heeros, esikuva, keulakuva. Milloin aletaan huomata, että luomisella voisi myös olla kollektiiviset ulottuvaisuudet? Enkä tässä tarkoita mitään prikaatimaalauksia. Romanttinen logiikka taiteen pakeilla toimii seuraavasti: yksi luova olento plus toinen luova olento on yhtä kuin riita tai pitkä känni ja lauma yksinäisiä kirottuja runoilijoita. Rajansa kiinni pitävä uskoo, että luovaa tekoa ei voi jakaa. Näin luovasta yksinäisyydestä tehdään hyve, vaikka yhtä hyvin voitaisiin puhua putkiviasta, tukoksesta, jota ei haluta antaa kenenkään korjattavaksi.

Kollektiivisesta luomisesta on kyllä alkanut näkyä pientä juurikasvua viime aikoina. On ilmestynyt suppeampia ja laajempia taiteilija kollektiiveja, jotka eivät häpeä panna &-kirjainta luomustensa alle. Rajojen kestävyyden kokeilu liittyy juuri tuollaisiin luoviin yksiköihin. Miksi? Koska se kokeilee myös meidän, katsojien, kuulijoiden arviointikykyä, kun kyseessä ei ole perinteinen yksinäinen luova yksilö, jota me niin kaipasimme. Samalla tavoin kuin tietty laitosjako koulutusohjelmissa purkautuu ja toivoakseni myös aikansa eläneet liittojärjestelmät purkautuvat, samalla tavoin meidän on totuttava myös siihen, että luova teko saattaa koostua kollektiivisesta halusta.

Lopuksi minun täytynee kertoa jotain omakohtaista, jotain sellaista, joka liittyy sekä bottegaan että kollektiiviseen luomiseen.  Ollessani vielä taideopiskelija minut houkuteltiin mukaan suomalaisen performanssitaiteen hulluimpaan yritykseen nimeltä Record Singers. Jo pelkkä nimen mainitseminen aiheuttaa tänään häpeän puistatuksia mutta se myös naurattaa. Record Singers oli yhtaikaa toraisa lastenkamari, jossa tapeltiin pahvikruunusta, ja huikea levottomien rajojen laboratorio. Se ei suunnitellut vallankumousta eikä Marsin valloitusta, ei uutta kirjaimistoa eikä uutta säveljärjestelmää. Silti, enemmänkin vahingossa, se oli tavattoman laajalle levittäytyvä suloinen hirviö, johon tietty kuulijakunta pelotta luotti.  Jos Record Singersiä ei olisi ollut ja jos minua ei olisi huijattu sen lastenrattaisiin en tänään seisoisi tässä edessänne. Toki minäkin olen taidekoulutukseni saanut ja jostain koulusta valmistunutkin. Mutta kyllä todellinen taidekouluni oli Record Singersien alkeellinen kiertokoulu. Meitä oli aina epämääräinen joukko kasaantuneina Outi Heiskasen ympärille joko hänen kodissaan tai jossain kuppilassa, josta sai paksua kaakaota. Meistä itse kukin tuli Record Singers- ryhmään ominen toiveineen. Outi Heiskanen halusi aina nukkua julkisella paikalla. Mirja Airas liittyi joukkoon, jotta hänelle olisi löydetty kaivattu puoliso ja lastentekijä. Minä tulin mukaan koska halusin vihdoinkin saada haltuuni ja johtooni sen lastenkamarin, jota minulla ei lapsuudessani ollut. Ainoa pyyteettömästi mukaan liittynyt taisi olla Pekka Nevalainen, joka nurkumatta aina esitti alastonta koivua.

Aina meillä oli joku omituinen hanke päällä. Harva niistä toteutui, kaikkien onneksi. Mutta minä olen kuitenkin muiden ihmeitten lisäksi- voitteko kuvitella- saanut liidellä itse suunnittelemassani kimaltelevassa asussa Ateneumin suurimman salin katossa, keksimäni vintturilaitteen kannattelemana, ja laulaa yhdessä kirjoitettua värssyä, jonka aiheena oli tulevaisuus. Futura! Tiedän- hyvät kuulijat- että teidän on tänään vaikea uskoa tuollaiseen tolkuttomuuteen. Enkä minä silloin olisi uskonut seisovani tulevaisuudessa yleisön edessä lukemassa jotain tekstiä tällä tavoin lapulta, vaatteissa, joita en ole itse suunnitellut ja ommellut. Mutta minun oli tehtävä muutakin. Minähän en voinut vain jäädä roikkumaan Ateneumin kattoon.

Record Singers, joka nimestään huolimatta ei koskaan levyttänyt hajosi pirstaleiksi suunnilleen samoihin aikoihin kuin tämän puheen otsikkoon inspiroinut Hassisen kone. Tavallaan se oli oikein ja sainhan minä tuosta kokemuksesta lahjaksi ikuisesti levottomat jalat, jotka mieluusti harjoittavat korkeushyppyä Euroopassa, Amerikoissa, Palestiinassa, Israelissa, rajoilla, jotka pyritään tekemään yhä korkeammiksi. Huoli niistä, jotka ovat rajan toisella puolen kuuluu-minun arvomaailmassani- luovien tekojen listaan. Sain myös lahjaksi lastenkamarin loputtoman uteliaisuuden. Minulle voidaan huutaa sananlaskuja, sellaisia kuin ”suutari pysyköön lestissään” tai ” jokainen on oman onnensa seppä” mutta en minä niitä enää kuule. Minä haluan tanssia huojuvilla rajoilla, ja uskoa että niiden levottomuus ei suinkaan ole huolen aihe. Ja toivon että tulevaisuudessa rajat sekä taiteessa että maantieteessä tehdään ei alkuunkaan kivistä tai betonista tai teräksestä tai ennakkoluuloista, vaan maailman joustavimmasta aineesta, aineesta, jonka koostumus meidän on vielä keksittävä itse.

Hannu Väisänen
kirjailija ja kuvataiteilija