Haastattelusarjan päätösosassa näyttelijäalumni Rauni Ranta

Näyttelijäalumnien haastattelusarja.

Rauni Ranta
Piia Peltola

Näyttelijäalumneiden haastattelujen sarjan päätösosassa palataan niin kauas kuin Teatterikorkeakoulun historiassa päästään.

Vuosina 1947-1950 Suomen Teatterikoulussa opiskelleen 90-vuotiaan Rauni Rannan tarina on suomalaisen teatterikoulutuksen historiaa, suomalaisen teatterikentän kehittymisen historiaa, radioteatterin historiaa ja Suomen historiaa. Se on myös kertomus Suomen sodanjälkeisen ajan taiteilijapiireistä ja taiteilijakoti Lallukasta. Ja kyllä, se on myös rakkaustarina.

Suomen Teatterikoulun pitkät ja pätkät

Rannan perhe oli muuttanut Viipurista, jossa Ranta oli syntynyt, Töölön Hesperiankadulle vuoden 1934 tietämillä, ja Ranta kävi Apollon Yhteiskoulun. Taiteilijakoti Lallukka perustettiin samoihin aikoihin, mutta sinne Ranta muutti vasta paljon myöhemmin, puolisonsa näyttelijä Kauko Helovirran kanssa.

Rannan teatteriopintojen alkaessa Näyttämöopisto oli vasta muuttunut Suomen Teatterikouluksi. Suomen teatterikoulu perustettiin vuonna 1943. Ranta oli juuri päässyt ylioppilaaksi, ja 19-vuotiasta kutsuivat teatteriopinnot – itsestäänselvästi. Taiteiljan ammatti tuli verenperintönä, sillä Rannan vanhempien, laulaja-näyttelijä Elli Rannan sekä Sibelius-akatemian vararehtorinakin toimineen säveltäjä-kapellimestari Sulho Rannan elämänpiirin kautta Rauni oli elänyt ja hengittänyt esittäviä taiteita imeväisestä lähtien. Samalle vuosikurssille tuli lapsuudesta alkaen läheinen Tiina Rinne, jonka isä Jalmari Rinne oli kuulu näyttelijä. Tiina ja Rauni kulkivat yhdessä Töölössä ja Teatterikoulussa. Ranta luonnehtii: ”Me oltiin pitkä ja pätkä, kun Tiina oli pitkä ja mä olin lyhyt.”

Teatterikoulutus käsitti alussa muutaman vuosikurssillisen näyttelijöitä, joiden opinnot kestivät puolesta vuodesta kolmeen vuoteen. Koulussa suoritettiin välikarsintoja. Osalle opiskelijoista ei ollut taloudellisesti mahdollista käydä koulutusta loppuun asti. Tällaisena Rauni Ranta muistaa esimerkiksi opiskelutoverinsa Jussi Jurkan. Joistain välikarsituista, kuten Ilmi Parkkari -nimisestä henkilöstä tuli työllistyneitä näyttelijöitä ilman kouluakin, toiset jättivät koko alan. Ranta muistelee karsimista: ”Se oli kammottavaa. Me ruvettiin kyttämään kaikki toisiamme, että kuka joutuu pois.”

Muista kurssikavereista Ranta muistaa ainakin Leena Häkisen, Helinä Viitasen, Ahti Halljalan, Jussi Jurkan, Leo Jokelan, Kauko Vuorensolan, Seppo Wallinin, rehtorin tyttären Maija-Liisa Ilmarin, lausunnan opettajan tyttären Pirkko Salolan, Sirkka Lindaun, Aino-Liisa Raineen, Marja-Liisa Tammisen ja Veikko Tiitisen. Myöhemmin merkittäväksi elokuvaohjaajaksi tullut Mikko Niskanen jätti muistijäljen heti sisäänottokokeista lähtien tervehtimällä raatia ”hössön tössön”. Myös kaima Mollberg sattui samalle vuosikurssille. ”Se oli hauskaa, kun meitä oli kaks raunia. Onneks me ei tykätty toisistamme, muuten ois tullu kaks rauni mollbergia,” Ranta vitsailee.

Hyvän pedagogin muisto kantaa

Kun puhutaan opiskeluajoista, yksi nimi nousee esiin kerta toisensa jälkeen. Rauni Ranta haluaa välittää kiitollisuutensa Wilho Ilmaria kohtaan. Ilmari toimi Näyttämöopiston ja Suomen Teatterikoulun rehtorina vuosina 1942-1958. Siinä missä vuonna 1958 valmistunut Risto Saanila muisteli Ilmarin tarkkaa kykyä haastaa näyttelijäopiskelijaa ajattelemaan tarkasti, Ranta korostaa opetusohjelman uusia virtauksia ja tapaa, jolla rehtori piti huolta opiskelijoistaan. Ilmari toi opiskelijoille vaikutteita venäläisestä teatterista, tutustutti heidät mielenkiintoisiin ohjaajiin, ja järjesti vaatteita ja ruokaa. Sodan aikana opiskelijat olivat olleet noin 10-vuotiaita, ja sodan jälkeen he olivat juuri kasvaneet, joten kaikki vaatteet olivat jääneet pieniksi. ”Me oltiin vähän nälkäisia, ja meitä sanottiin rääsyläiskurssiksi,” Ranta muistelee. Wilho Ilmari järjesti jonkin stipendirahaston kautta opiskelijoille kerran viikossa ruokaa, joka toimitettiin koululle. Näyttelijä Ritva Arvelo sai hommattua nuorille harjoituspuvut, ”semmoset upeet pitkät puvut”, kuten Ranta kuvaa. Häntä naurattaa katsoa nykyaikaisia voimistelupukuja, miten paljon ja monenlaista niitä onkaan.

Wilho Ilmari oli kiinnostunut ja tietäväinen ihminen, osasi ja halusi neuvoa, ja jakoi huomiotaan kaikille. ”Hän oli lämmin, osaava ihminen, joka todella halusi meidän onnistuvan. Sitä uskoi hänen tietoonsa ja taitoonsa teatterista,” Ranta summaa. On hauskaa huomata, miten Tsehovin Lokki-näytelmä on kulkenut läpi suomalaisen teatterihistorian tähän päivään saakka. Myös nykyisen opiskelijan, Satu-Tuuli Karhun, kertomuksessa sillä oli tärkeä paikkansa. Ranta näytteli Ninan roolin, kun Virosta tuli näyttelijä Liina Reiman ohjaamaan opiskelijoita, ja toi mukanaan raikkaita vaikutteita. Kilpailu rooleista oli hieman toisenlaista Rannan aikaan. Siinä missä Karhun vuosikurssilla suuri rooli oli jaettu usealle esiintyjälle, Rannan vuosikurssilta sen esitti vain yksi. ”Meitä oli kolme ehdolla Ninan rooliin. Mä en sano, ketä ne muut oli, mut minä sen roolin sain,” Ranta toteaa pilke silmäkulmassaan.

Vaativa ja palkitseva koulutus

Ranta muistelee opettajiaan. Oppiaineiden perusteella vaikuttaa siltä, että näyttelijäkoulutettavat ovat opiskelleet pitkälti samoja taitoja läpi suomalaisen teatterikoulutuksen historian. Voimistelunopettaja Laavus oli tunnetun lääkäri Laavuksen tytär. Eero Salola opetti runonlausuntaa. Rannan äiti Elli opetti laulua naisoletetuille opiskelijoille. Vierailevista opettaja-ohjaajista Ranta muistaa esimerkiksi Eino Salmelaisen, jonka ohjauksessa syntyi hassu hetki: ”mä olin nainen joka menin mieheni luo, ja sanoin sille, että juo vähän vettä. Sit pieni tauko. Ja: ´verta sen olisi pitänyt olla´. Se oli jotain, et se vihas sitä miestään. Mut Eino Salmelainen käski mun mennä istumaan, ja sano että ´sanoit sen huonosti.´ En vieläkään muista, että mikä siinä sitten oli.”

Yksi mullistus tapahtui opettajana toimineen ohjaaja Sakari Puurusen myötävaikutuksella. Koulu sai käyttöönsä nauhoitinlaitteet. Tämän jälkeen opiskelijat saattoivat kuunnella, miltä oma ääni ja artikulaatio kuulostivat.

Näyttelijäopinnot olivat jo tuolloin vaativat. Ranta kertoo: ”Siellä oli pitkät päivät. Mä olin myös yliopistolla, ja mä meinasin lukea latinan pro:n, mutta sitten huomasin, että ei oo aikaa. Ja sit se jäi. Ja ensimmäisenä vuonna me ei saatu mennä edes avustamaan mihinkään. Että Wilho Ilmari kiinnitti siihen huomiota, että sitä työtä tehtiin sitten todella.” Puitteet olivat vaatimattomat Suomen Teatterikoulun ensimmäisissä tiloissa Kirjan talolla Kruunuhaan Kirjatyöntekijänkadulla: ”Meillä oli yks eteistila, ja sitte yks semmonen huone, ja juhlasali, jossa me saatiin joskus näytellä. Ja siellä myöskin voimisteltiin. Se oli hyvin pieni, kun vertaa siihen, minkälainen nyt on Teatterikorkeakoulu. Mut eihän sitä mistään tienny, mitä pitäis ollakaan. Se oli ihan hyvä,” Ranta kommentoi.

Uran ja rakkauden ensiaskeleet

Ennen valmistumista suoritettiin ”näytteet”, joissa opiskelijat esiintyivät julkisesti Helsingin Teatteripäivien aikaan. Kaikki Rannan vuosikurssin opiskelijat tekivät yhteispäätöksen, ja kirjoittivat samanlaiset hakemukset teattereihin. Ranta tuli valituksi Lahden kaupunginteatteriin. Rannan ja elämänkumppani Helovirran yhteinen tarina alkoi opiskelijanäytteiden aikaan. Ranta kuvailee rakkauden ensimmäisiä askeleita: ”Kauko nimenomaan siellä meijän viimeisissä näytteissä tutustui minuun, ja me oltiin yhen kerran samoilla jatkoilla, ja seuraavana päivänä kävelemässä. Ja sitten kun mä menin Lahteen, niin Ola Johansson ja Kauko oli mua asemalla vastassa. Ja sitten me sillä lailla pikkuhiljaa.” Helovirran ja Rannan ensimmäisiin yhteisiin töihin kuului esitys Ralph Benatzkyn näytelmässä Valkea hevonen, josta otetussa kuvassa nuoret pitelevät toisiaan, ja heidän siviilissä kokemansa lämpö on helppo kuvitella.

Mutta aivan heti näyttämölle ei päässyt. Koulutettua näyttelijää ei vielä arvostettu Rannan mukaan mitenkään erityisesti, vaan hänet istutettiin orkesterimonttuun. Ranta kertoo: ”Silloin oli semmonen, että naisnäyttelijät joutu kuiskaajiks ja miehet auttamaan miehiä, jotka rakensi kulisseja. Että me aateltiin, että kolme vuotta käyty koulua ja tää on…Se tuntu aika hullulta se kuiskaaminen sieltä jostain missä orkesteri yleensä oli.”

Ajalle ominaisesti työpaikka myös otti kantaa ihmisten suhteisiin erikoisella tavalla. Oli tyypillistä, että vasta-aloittaneelle näyttelijälle laadittiin vain vuoden sopimus, mutta Ranta yllättyi, kun: ”talouspäällikkö tuli sanomaan minulle, että jos minä haluan jäädä Lahteen, niin mun pitää mennä Kaukon kanssa naimisiin. Mut mua oli pyydetty Hämeenlinnaan, ja mä olin sen verran ylpeä, että mä aattelin, et mä meen sinne Hämeenlinnaan, että en mä nyt sillä tavalla jää tänne. Ja siitä tuli semmonen vuosi, et mä olin Hämeenlinnassa, ja Kauko kävi siellä monta kertaa. Ja sitten tulin takasin Lahteen. Ja olin vuoden verran vähän freelanceri ja tein kaikkea.” Erikoista oli myös se, miten Ranta otettiin Lahden Kaupunginteatteriin töihin uudelleen. Silloinen kaupunginjohtaja Kajala, suuri taiteen ja taiteilijoiden ystävä osallistui asiaan. ”Hän meni teatteriin, ja sano, että teijän on otettava Rauni takasin. Ja nehän otti.” Paluun jälkeen naimisiinmenokin luontui, ja kymmenvuotisen kiinnityksen aikana Helovirta-Rannan perheeseen tuli kaksi lasta.

Reissuja, kiertueita, freelancer-elämää ja paluu Töölöön

Lahdesta perhe muutti Tampereelle kahdeksi vuodeksi, ja sitten näyttelijäpariskunta kutsuttiin Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatteriin, joka oli nykyisen kaupunginteatterin edeltäjä. Tämän jälkeen Helovirta sai kutsun liittyä Kansallisteatterin ensembleen, mutta jälleen kerran työpaikka suhtautui erikoisesti ihmisten rakkausasioihin. Kansallisteatterissa nimittäin toteutettiin päinvastaista logiikkaa kuin Lahdessa; näyttelijöiksi ei lainkaan palkattu aviokuntia. Näin Ranta jättäytyi freelanceriksi, ja teki televisiorooleja muun muassa Katajamäen asuinalueesta kertoneessa, suuressa Naapurilähiö-sarjassa. Ensimmäisten radiotöiden kautta Ranta vihkiytyi radioteatterin saloihin. Helsinkiin paluun jälkeen Helovirta-Rannan perhe muutti Taiteilijakoti Lallukkaan vuonna 1972.

Teatteritöistä Rannan mieleen ovat voimakkaimman jäljen jättäneet kaksi teosta 1960-luvulta. Vierailevan ruotsalaisohjaajan musiikkiteatteriteos Seis maailma – tahdon ulos Kansanteatteri-Työväenteatterissa sekä Rannan muistelun mukaan Lahden kaupunginteatterissa esitetty Anne Frank. Ensin mainitussa puhalsivat uudet tuulet. Ranta ja kumppanit muodostivat nelihenkisen tanssiryhmän, joka kuljetti tarinaa eteenpäin, ja Leo Jokela sekä vanha, pitkänhuiskea lapsuudenystävä Tiina Rinne näyttelivät pääroolit. Anne Frankista kertova esitys puolestaan jäi mieleen järkyttävyytensä takia.

Uusi aluevaltaus

Freelacer-vuosien jälkeen Ranta sai 1970-luvulla vakipaikan YLE:n Radioteatterin viihdeosastolla. Osastovalinta oli hänelle sikäli sopiva, että hän koki ajalle tyypillisen, normatiivisen vasemmistolaisuuden rajoittavana. ”Mutta tämä pidettiin tämä viihdeosasto erillään, että me saatiin olla tavallisia. Sehän oli pitkän aikaa semmonen hirveä rasite. Että kun kaikki ei halunnu. Ja varsinkin jos oli eläny sodan, niin oli vaikeaa asennoitua siihen,” Ranta pohdiskelee. Ranta kuitenkin viihtyi radiossa hyvin, ja tuli toimeen johdon ja yleisen hengen kanssa. Näyttelijätaustasta oli se merkittävä etu, että Ranta tunsi kentällä toimivien ihmisten äänet, ja osasi kuvitella, kuka mihinkin rooliin sopisi. Hän saattoi arvioida äänestä kuuluvaa ikää ja muita piirteitä.

Kulttimaineen ja suuren suosion ansainnut Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmasarja syntyi puolivahingossa. Britannialaisen sarjan ruotsinkielisen version käsikirjoitus löytyi YLE:n hyllystä, ja Ranta käänsi kokeiluksi muutaman ensimmäisen jakson itse. Jälkeä hän pyysi tarkistamaan ruotsinkielisen toverinsa Lasse Svedbergin, josta tuli myös sarjan toinen ohjaaja. Muihin rooleihin löytyi Pekka Autiovuori, Yrjö Järvinen, Aila Svedberg, Kauko Helovirta,  ja pienempiin rooleihin veikeä ja vaihtuva joukko – ja soppa oli valmis. Ranta luonnehtii tekemisen hauskuutta: ”Ne käsikirjoitukset oli äärettömän hyvin, radionomaisesti kirjotettuja, ja hauskoja. Ja nää meijän näyttelijät löysi siitä sellasen kivan tavan.”

Radiossa Ranta työskenteli yhtäjaksoisesti 30 vuotta. Hupaisa hässäkkä syntyy, kun Ranta yrittää arvioida, milloin on jäänyt eläkkeelle. Kirjoista ja kansistakaan ei löydy tarkempaa tietoa. ”Kyllä mä varmaan ennen 2000-lukua olen jääny,” Ranta arvioi. Hämmennykseen on hyvä syy: Ranta on monien kollegoiden tavoin tehnyt töitä virallisen eläköitymisen jälkeenkin. Viimeisin Knalli ja sateenvarjo -jakso purkitettiin 2008, ja lisäksi Ranta on esiintynyt pienessä roolissa esimerkiksi elokuvassa Puolin ja toisin vuonna 2013.

Näyttelijän työelämän erilaisuus silloin ja nyt

Rannan kirjahyllyissä on suomalaista taidehistoriaa mittavat määrät – ja niissä sivutaan Rannan omaa elämää läheisesti. Ranta kuvailee: ”Lauri Meri on kirjottanu kirjan Tauno Palosta, niin siinä on ne kaikki mun äitini ja isäni ystävät, ja koko se taidemaailma. Ja sitten taas kun hän kirjoittaa Jussi Jurkasta, niin se on sitä meijän teatterikouluelämää ja siitä eteenpäin.”

Rannan uran aikaiseen työelämään liittyi tiettyjä lainalaisuuksia ja käytäntöjä, jotka voivat tuntua erikoisilta tänä päivänä. Palkka oli huono, eikä sillä meinannut tulla toimeen. Niinpä useimmat tekivät muun työn ohessa kiertueita. Suomessa 1600-luvulla alkanut kiertueteatteriperinne jatkui siis vielä 1900-luvun puolenvälin jälkeenkin voimakkaana. Erona nykypäivään voidaan nähdä se, että toisin kuin Rannan uran alku- ja keskivaiheilla, nykyään minkäänlainen kiertuetoiminta ei lyö leiville tai edes tasapainota kenenkään taloutta. Ranta huomaa, että teattereita on pelkästään Helsingissä moninverroin enemmän kuin silloin, kun hän oli nuori. Kenties suurten kaupallisten viihdeorientoituneiden talojen voisi ajatella pelaavan tämän päivän kiertueteatterin paikkaa. Teatteritalot saattoivat itsekin edellyttää kesällä tehtäviä lisätöitä. Kuten Ranta muistelee: ”Ensin täytyi olla kesäteatterissa vaikka kuukaus, ja sitte vasta oli kesäloma. Ja se kuulu meijän sopimukseen, että siellä pitää kesällä näytellä. Mä muistan kun isä oli kattomassa semmosta juttua, missä mä olin kertojana, niin isä kysy multa, että ´palelitko´. Mä sanoin, että miten niin. ´Kun olit niin jäykkä´. Se oli hänen arvostelunsa.” Kuulostaa siltä, että kesäteatterissa näytteleminen ei ollut Rannalle ihan yhtä mieluisaa kuin perusnäytäntökaudella työskentely.

Työpaikat osallistuivat myös näyttelijän brändäämiseen voimallisemmin kuin tänä päivänä. Esimerkiksi Kauko Helovirta oli alkujaan sukunimeltään Hellström, mutta ensimmäisessä teatterityössä nimeä pidettiin liian vaikeana lausua, ja niinpä hänen käskettiin ottaa suomenkielinen nimi. Tavat, joilla Rannan kertomuksen perusteella työpaikat ennen vaikuttivat näyttelijöiden siviilielämän asioihin, ovat kenties ulkoistuneet työntekijöille itselleen. Ihmiset esimerkiksi tekevät nyt itse päätöksensä myyvemmistä taiteilijanimistä. Uran eteen varmastikin uhrataan yhä identiteettiin liittyviä asioita, mutta teot ovat tiedostamattomampia ja omaehtoisia valintoja. Ranta piti hassuna pitkälle 1900-luvun puolenvälin tienoille ja hieman ylikin jatkunutta perinnettä, jossa suositut näyttelijät esittivät huomattavasti itseään nuorempia henkilöitä. Eeva-Kaarina Volanen oli Rannalle ensimmäinen omanikäisiään roolihenkilöitä näytellyt idoli.

Kun Ranta katsoo taaksepäin, oma tausta taiteilijaperheen kasvattina nousee merkittävimmäksi kasvattajaksi näyttelijänuralle. Tausta myös suojeli häntä siltä kokemukselta, että ammatissa olisi ollut mitään kyseenalaista tai paheellista. Alalle tuli kuitenkin paljon ihmisiä myös itseoppineita näyttelijöitä, joita joskus kutsutaan nimityksellä ”aituri”. Esimerkiksi Rannan puoliso, Korkeakoskelta lähtöisin oleva rakennusmestarin poika ja luonnonlahjakkuus Helovirta tuli näyttelijäksi armeijan viihdytysjoukkojen tivolissa alaikäisenä saamansa innoituksen ja harjoituksen tähden.

Henkinen ilmapiiri ennen ja nyt

Enää Ranta ei käy teatterissa. Kunto on käynyt hieman huonoksi. Hän seuraa alaa lukemalla lehtiä. Niissä hänen huomionsa kiinnittää esimerkiksi se, miten jyrkästi esityksiä arvostellaan. Nykyään joko haukutaan täysin, tai ylistetään maasta taivaisiin.

Toinen piirre, joka Rantaa häiritsee, erottaa nykyiset nuoret opiskelijat ja ensimmäiset Teatterikoulusta valmistuneet sukupolvet toisistaan. Ennen aikaan seksuaaliseen käytökseen liittyvistä normipoikkeamista ja väärinkäytöksistä ei puhuttu. Ranta jopa kokee, ettei sellaista tapahtunut. Seuraava lainaus voi olla rankkaa luettavaa väkivaltaa kokeneelle. Lukiessaan lehtiä Ranta huomaa: ”On tullut semmosta, että ihmiset kertoo ilkeitä, inhottavia juttuja raiskauksista, ja jollain lailla halutaan pahentaa jonkun ihmisen maine tai jotain. Se tuntuu ihmeelliseltä. Ei semmosta ennen ollu. Nyt tuntuu, että hirveen usein sanotaan näin, ja joku mies erotetaan jostain sitä varten, et se raiskaa – se tuntuu hirveen omituiselta. Miten se vois teatteriin liittyä? Mut semmosta kauheen paljon on. Että puhutaan toisista pahaa.”

Ranta pitää omituisena sitä, miten paljon näyttelijät ja muut esiintyvät taiteilijat avaavat yksityiselämäänsä mediassa, sukupuolisuuttaan myöten, mutta tiedostaa tarkasti, että mielipiteet ovat aina sidoksissa aikaan: ”Mutta tottakai maailma muuttuu, ei sille voi mitään.” Onko mahdollista, että esimerkiksi ahdistelua tapahtui teatterialalla, mutta tapauksista ei vain puhuttu? ”Tottakai, tai sit voi olla, että niitä ei tapahtunu. Ei sellaisista puhuttu koskaan.”

Kohti tuntematonta tulevaisuutta

Nykyiselle koulutus- ja ammattikentälle Ranta toivoo pelkkää hyvää, ja että kaikki lapset saisivat mahdollisuuden tutustua teatterin maailmaan pienestä pitäen kuten hän itse. Rannan terveiset kuuluvat: ”En mä voi mitään muuta sanoa, ku että ne, jotka opettaa, ja jotka johtaa sitä, niin ne on tärkeitä. Koska niillä täytyy olla halu saada niistä ihmisistä näyttelijöitä.” Siinäpä näyttelijäkoulutuksen tehtävä pähkinänkuoressaan onkin.

”Ihmiset tarvitsee korkeaa taidetta. Että se on todella elämys, kun sitä mennään katsomaan. On ihanaa, että semmosta on. Sitähän monta kertaa teatterin jälkeen on todella ihanaa, kun on nähnyt jonkun todella hyvän jutun. Ei kai se siitä huonommaks voi tulla!”

Näyttelijä Rauni Ranta on valmistunut Suomen Teatterikoulusta (nyk. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu) vuonna 1950.

Haastattelija Piia Peltola on Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja.

Vuonna 2018 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu juhlisti näyttelijäkoulutuksen 75-vuotista taivalta. Haastattelusarjassa kuullaan näyttelijäalumnien ajatuksia eri vuosikymmeniltä.