Photo: Maura Korhosen kotialbumi

Alumni Maura Korhonen: "Teatterin voima on työryhmissä"

Mitä opiskelit?

Opiskelin äänisuunnittelun koulutusohjelmassa vuosina 2004–2010. Kandidaatiksi asti opiskelin Tampereella, mutta maisteriohjelmassa opiskellessani valo- ja äänisuunnittelun opetus pidettiin jo Helsingissä.

Missä olet työskennellyt valmistumisen jälkeen?

Työskentelen freelancerina, lähinnä pääkaupunkiseudulla ja pääosin teatteriäänisuunnittelijana. Jokaista vuotta valmistumisen jälkeen voin muistella kiitollisuudella, sillä puhelin on soinut ja monesti minulle ennestään tuntemattomista numeroista. Se on suurinta onnea tällä alalla. Vielä kun rahatyötä olisi tasaisesti ympäri vuoden, niin voisin kutsua itseäni täystyöllistyväksi.

Olen päässyt tekemään töitä sekä pienissä että isoissa teattereissa, erilaisissa itse kasatuissa ryhmissä ja välillä apurahallisesti. Olen päässyt valmistumiseni jälkeen tekemään myös useita kiertue-esityksiä, joiden kohderyhmät ovat vaihdelleet koululaisista mielenterveyskuntoutujiin ja muistisairaisiin.

Vuonna 2015 toimin äänisuunnittelijana muun muassa seuraavissa esityksissä: Äidin pikku perkele Teatteri Takomossa, Maa-Tuska Aurinkoteatterissa, Kimalluksen kaupunki Helsingin Kaupunginteatterissa, kiertue-esitys Muutama sana Ullasta ja Teatterimuseon Kun maailma ei riitä –näyttelyssä. Juuri viime viikolla ensi-iltansa sai Pieni suuri onni Rakastajat-teatterissa Porissa.

Miten siirtyminen työelämään sujui? 

Siirryin työelämään melko mutkattomasti hypätessäni koulusta suoraan Kajaaniin, jossa työskentelin vuoden äänisuunnittelijan viransijaisena. Jälkeenpäin katsottuna tämä oli tulevaisuuteni pelastus, sillä hiljaiset kuukaudet on henkisesti ja taloudellisesti helpompi kestää ansiosidonnaisella kuin peruspäivärahalla. Vuosi antoi myös arvokasta oppia siitä, mitä on olla vakityöläinen teatterialalla. Kaksiosaisen päivän vaikutusta omaan itseen ei voi arvioida ennen kuin sitä on kokeillut. Jouduin arvioimaan työn loputtua, mitä itse haluan teatterilta.

Millaisia taitoja nykyinen työsi vaatii?

Riippuu paljon kulloisestakin teatterista ja produktiosta, kuinka paljon teknisiä taitoja on hallittava. Vieraassa teatterissa ei luonnollisestikaan hallitse kaikkea, mutta onneksi usein käytössä on teatterin ääntä osaavaa henkilökuntaa, jolta saa apua.

Henkiset ja ajankäytölliset vaatimukset sen sijaan ovat eri asia. Perheellisenä sitä saa taiteilla jos jonkinlaisessa sykkyrässä, että saa teatterin ja perhearjen yhdistettyä. Ennen saatoin harjoitusten jälkeen tulla kotiin ja jatkaa työntekoa. Nyt aika loppuu kesken jos sitä ei suunnittele. Ammattitaitoa tuntuu enenevässä määrin olevan oleellisen ja epäoleellisen erotteleminen.

Teatteripoliittisesti perheellisten huomioiminen osana teatterin arkea olisi asia joka pitäisi nostaa keskusteluun. Kaksiosaista päivää painavilla perhe-elämä on melko kurjistettua eikä homma toimi ilman ulkopuolista apua tai läsnäolevaa puolisoa. Entä jos näitä ei ole tarjolla? On väärin joutua toivottamaan lapselleen jo aamulla hyvää yötä.

Olisitko toivonut opetukseen jotain sellaista sisältöä, jota et opintojen aikana saanut?

Ala joka äänisuunnittelijana pitäisi hallita on teknisesti niin valtava, että uskon kaikilla olevan jossain vaiheessa luu kurkussa sen suhteen. Pitäisi olla ammattitason miksaaja, mikittäjä, kenttä-äänittäjä, teatteriakustiikan ammattilainen, elektronisen musiikin huipputekijä, äänitaiteilija, muusikko, säveltäjä ja PA-äänentoistojärjestelmän asiantuntija. Tekninen tuntemus joka näihin osa-alueisiin liittyy on laaja. Itse olen luopunut hiljalleen ajatuksesta, että minun pitäisi osata tehdä itse ihan kaikkea. Aina voi myös pyytää tai palkata apua.

Olin itsekin opiskeluaikana siinä perinteikkäässä opiskelijoiden linjassa, joka toivoi enemmän teknistä opetusta. Mutta mitä pitemmälle opinnoissa pääsin, sitä enemmän opin antamaan arvoa Juhani Liimataisen linjanvedolle siitä, että ollessamme taidekoulussa meillä pitää olla mahdollisuus ja rauha keskittyä taiteellisen identiteetin ja työskentelytapojen löytämiseen.

Kaikki taidot joita taiteemme toteuttamiseen tarvitsemme, ovat maailmalta saavutettavissa, jos sitä oikeasti haluamme. Kyse on vaivannäöstä ja toisaalta myös kollegiaalisuudesta alan sisällä.

Miten opiskelija voisi valmistautua opinnoissaan valmistumisen jälkeiseen aikaan?

Jos keskustelisin nuoren minäni kanssa, käskisin itseni henkisesti valmistautua hankkimaan myös toisen ammatin teatterin ulkopuolelta. Freelancereilla on tällä hetkellä tiukkaa: puhelin ei soi, Facebookissa huudellaan työtarjousten perään ja palkat ovat tilastollisesti laskeneet. Sitten jos työtä on tarpeeksi, sitä voi helposti olla jo liikaa. Tämä ala tarjoaa usein vääristyneen “huku tai ui” -tunteen, mutta on muistettava, että olemme ilman teatteriakin ihan hyviä ja päteviä ihmisiä.

Toinen ammatti ei ole epäonnistumista vaan selustan varmistamista. Varasuunnitelma auttaa jaksamaan ja se tuulettaa päätä kestämään myös taiteellisesti haastavaa työtä. Minulla meni tämän käsittämiseen useampi vuosi. Vielä kun löytyisi se työ ja selviäisi miten sen saa yhdistettyä nykyisen ammatin kanssa.

Millaisia neuvoja antaisit nykyopiskelijoille?

Monesti kuultu lause “Olet vain yhtä hyvä kuin viimeisin työsi” on ihan hevosensontaa. Perverssi ajatus, että joku seuraisi uraamme viivoittimella. Työ on työtä ja ihan kaikkea ei voi tehdä sydänverelläkään. On varaa kokeilla ja erehtyä.

Yleissivistyksen kerääminen ja katseen suuntaaminen myös muihin taidealoihin on suurta rikkautta. Aivojen virittäminen, herättely ja stimulointi pitää elävänä, muulloinkin kuin ennakkosuunnittelun aikaan.

Hakeudu työskentelemään sellaisten tekijöiden kanssa jotka kutkuttavat huumorintajuasi ja haastavat ajatteluasi. Teatterin voima on työryhmissä, niiden vaihtuvuudessa, iloisissa jälleentapaamisissa ja ajatusten yhteen kietoutumisessa.

Millaisena muistat opiskeluaikasi Teatterikorkeakoulussa?

Aloittaessani opiskelun TeaKissa säikähdin pääkoulun ilmapiiriä. Näyttelijät ja ohjaajat vaikuttivat kaikki olevan jonkinlaisessa hybriksessä ja tuntui etten osannut luovia tässä ympäristössä. Kuinka suhtautua muiden tuskaan oman itsensä kanssa? Kuinka suhtautua konflikteihin, joita tästä seuraa?

Tampereella vässiläisinä sen sijaan elimme omassa turvallisessa kuutiossa. Minulle pieni yhteisö teki hyvää, ja tunsin ilmapiirin turvalliseksi kipuilla oman osaamattomuuden kanssa. Siitähän ensimmäisessä kolmessa vuodessa oli kyse. Meitä haastettiin tekemään harjoitustöitä joihin meillä ei ollut vielä teknistä osaamista, eikä oikein edes käsitystä siitä miten äänellä voi ilmaista.

Kolmantena vuonna tapahtui naksahdus, johon vaadittiin oman tietokoneen hankinta. Vihdoin oman instrumentin kanssa leikkiessä tajusin mitkä ovat digitaaliset äänenmuokkauksen mahdollisuudet, ja toisaalta millaisella materiaalilla itse haluaisin leikitellä. Uusien taitojeni kanssa olisin ollut valmis palaamaan pääkoulun yhteyteen kokeilemaan siipiäni, mutta ihmiset olivat jo hajaantuneet ja oma vuosikurssini siirtynyt eteenpäin. Suoritinkin suurimman osan opiskeluaikaisista isoista produktioista koulun ulkopuolella ja Teatterikorkeakoulun tuulet jäivät etäisiksi.