Photo: Thomas Rävqvist
Kuva esityksestä Piece of Cake (2008). Vasemmalta: CG Wentzel ja Mikael Strömberg.

Alumni CG Wentzel tekee teatteria lapsille ja nuorille

Näyttelijä Carl Gustaf ”CG” Wentzelia ei yläaste-iässä kiinnostanut koulunkäynti. Yhtenä keväänä hänen isänsä, näyttelijä Tom Wentzel, kysyi häneltä ”jotain”, ja hän vastasi, että ”joo joo”.

”Sitten syksyllä isä tuli sanomaan, että nyt mennään. Kysyin, että minne, ja isä vastasi, että olin suostunut mukaan johonkin näytelmään.”

Näytelmä oli Helsingin Kaupunginteatterin Macbeth ja Wentzel innostui siitä toden teolla. Hänellä on tapana sanoa, että ammatti valitsi hänet, eikä päinvastoin. Wentzel ehti olla mukana muutamissa produktioissa ennen kuin hän 18-vuotiaana pääsi Teatterikorkeakoulun Ruotsinkielisen näyttelijäntyön linjalle.

”Olin ehkä vähän liian nuori kun aloitin. Meni monta vuotta ennen kuin pääsin kunnolla sisään siihen, mitä tehdään. Luulin omaavani paljonkin kokemusta, joten meni kauan ennen kuin ns. kuoreni saatiin rikottua.”

Wentzel kertoo suunnitelleensa aluksi suuren kansainvälisen elokuvatähden uraa, mutta päätyikin lopulta aivan toisenlaisiin hommiin – paljon parempiin.

Pahuus

Valmistuttuaan vuonna 1997, Wentzel oli 22-vuotias. Hän kävi armeijan, jonka jälkeen hän pääsi kiinnitykselle Lilla Teaterniin. Vuonna 2000 hän teki Lillanin ja teatteri Viruksen kanssa yhteistyössä Jan Guilloun romaaniin perustuvan, nuorille suunnatun Pahuus-monologin.

”Lähdin kokeilemaan monologia Pietarsaareen ja innostuin suunnattomasti siitä kontaktista nuorten kanssa. Otin virkavapaata ja lähdin kiertämään Suomea.”

Puolitoista vuotta kierrettyään Wentzel perusti Taiminen – lapsille ja nuorille suunnattuja esityksiä tuottavan ja esittävän kiertueteatterin.  Nykyään teatteri saavuttaa noin 40 000 nuorta vuosittain ja ensi vuonna on 15. toimintavuosi. Siitä huolimatta Wentzel kertoo jännittävänsä pelonsekaisin tuntein ennen jokaista esitystä.

”Jos aikuiset eivät ymmärrä tai saa irti esityksestä mitään, he yleensä vetäytyvät ja ovat hiljaa. Nuoret reagoivat täysin päinvastoin”, Wenztel sanoo.

”Sitä miettii, miksi asettaa itsensä kerta toisensa jälkeen siihen asemaan, että voi pahoin eikä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin mennä lavalle ja ottaa yleisö haltuun. Vastaus on yksinkertainen: siksi, koska kun saa 300 yläastelaista kuuntelemaan oikeasti, nauramaan oikeasti, itkemään, tuntemaan ja ajattelemaan oikeasti, niin siitä saa sellaisen adrenaliinipiikin, ettei sitä voita mikään.”

Ihmiseltä ihmiselle

Wentzelin periaate on, että nuoria lähestytään tasavertaisina ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Esitykset tukevat koulujen opetussuunnitelmaa, joten niitä voidaan käyttää myös keskustelunavaajina.

”Teatteri ei ole itsetarkoitus, vaan väline. Sen avulla voidaan kommentoida esimerkiksi yhteiskunnan rakenteita, politiikkaa, vääryyksiä tai tasa-arvoa. Puolustamme nuorten näkökulmaa tässä aina vain vaativammassa maailmassa, siksi aiheidenkin pitää olla ajankohtaisia.”

Taiminen ohjelmistoon tulee vuosittain yhdestä kahteen uutta esitystä. Viimeisimmissä on käsitelty muun muassa yksinäisyyttä, muukalaisvihaa, internetiä ja pornoa. Teemat ovat rankkoja, mutta käsittelyyn kuuluu myös paljon huumoria. Suunnilleen näillä perusteilla Taiminelle myönnettiin juuri OKM:n Lapsenpäivä-palkinto.

”Totta kai esimerkiksi pornosta puhuminen naurattaa nuoria. Se on hauskaa koska se on kiellettyä, eikä sellaisia asioita voi noin vain tulla sinne liikuntasaliin laukomaan. Samalla siihen liittyy pientä anarkiaa, kun nuoret näkevät, miten ihmeissään opettajat ovat. Vaikka kyllä se opettajiakin naurattaa ja he tietävät, että olemme hyvällä asialla.”

Tien päällä

Wentzel esittelee pienen puulaatikon – rekvisiitan, joka toimii laiskanlinnana, liikennevalotolppana ja hamsterin häkkinä. Kiertueteatterin tarpeisto ja tekniikka on vähäistä mutta moneen taipuvaa.

”Me pelataan paljon mielikuvituksella ja etenkin lapsilla on aivan tavattomasti mielikuvitusta. Tekniikkaa on jonkun verran, mutta ei paljoa. Meillä ei ole ketään, joka ajaisi esimerkiksi valoja tai ääniä, vaan säätelemme niitä itse taskussamme olevista pienistä kaukosäätimistä.”

Esitysten keskeisin sisältö on tarinassa itsessään. Ne ideoidaan usein yhdessä työryhmän kanssa, mutta näytelmät tilataan ammattikirjailijoilta. Koulut osaavat odottaa pitkään toimineelta ryhmältä laatua.

”Hyvin organisoidulla kiertueella voi olla kymmenenkin esitystä viikossa. Olen silti laskenut, että näen lapsiani enemmän nyt kuin silloin jos olisin kiinnityksellä jossain kaupunginteatterissa, jossa menisi esityksiä kuutena iltana viikossa. Kiertuetoiminta mahdollistaa muun yhteiskunnan kanssa samassa rytmissä elämisen.”

Kiertueet ovat ulottuneet Suomen lisäksi myös muihin pohjoismaihin sekä Euroopan Suomi-kouluihin. Vuosienkaan jälkeen Wentzelin into ei laannu.

”Suomi on täynnä ihania ihmisiä, ja tämä on aivan upea maa. Eivät toki kaikki vastavalmistuneet näyttelijät voi lähteä koulujakaan kiertämään, mutta kaupunginteattereita täällä on pilvin pimein. Kiertäkää Suomea ja maailmaa, koska siinä tapaa erilaisia hienoja tekijöitä. Vasta sitten mielipide siitä, mitä todella haluaa, alkaa hahmottua.”