Photo: Ilkka Saastamoinen

Akse Pettersson ohjaa TeaKin ja Svenska Teaternin Titanic-yhteisproduktion

Matkustajalaiva RMS Titanic upposi törmättyään jäävuoreen neitsytmatkallaan vuonna 1912. Tapahtuman on sanottu olevan yksi maailman tunnetuimmista katastrofeista. Svenska Teaternilla 16. maaliskuuta ensi-iltansa saava Titanic-näytelmä uppoutuu onnettomuuden monimerkityksellisyyteen ja metaforisuuteen.Näyttämöllä nähdään Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijäntaiteen koulutusohjelmasta, ”S:ltä”, tänä vuonna valmistuvien vuosikurssi sekä viisi Svenska Teaternin vakionäyttelijää. Esitys on valmistuvien opiskelijoiden toinen taiteellinen opinnäyte. Edellinen, Tatu Hämäläisen ohjaama Det finns minst 1000 satt, nähtiin TeaKilla viime syksynä.

Esityksen ohjaaja, TeaKista vuonna 2011 valmistunut Akse Pettersson, kertoo produktion olleen monen asian summa: Sveska Teaternilla oli toivottu Petterssonin ohjaamaa esitystä ja kun tietoon kantautui S-opiskelijoiden toive tehdä esitys Svenska Teaternille, halut ja tarpeet kohtasivat.

Titanic on minun ja Svenska Teaternin sekä 11 näyttelijäopiskelijan yhteentörmäys”, Pettersson kuvailee.

Muutospisteessä

Ohjaaja Akse Pettersson on aikaisemmin toiminut Studentteaternin, Ylioppilasteatterin ja Takomon johtajana. Hänen sadokas uransa sai alkunsa jo TeaKissa, osin siitä paineesta, ettei hän opiskelun aloitettuaan ollut pahemmin tehnyt teatteria.

”Kun aloitin koulun, aloin heti tehdä teatteria. Valmistumiskesänäni ohjasin Suomenlinnan kesäteatteriin Ronja Ryövärintyttären, joka oli esteettisesti ja tekotavaltaan jatkumoa koulussa ohjaamalleni esitykselle Nuoruus ja kiihko”, Pettersson summaa. ”Siirtymä opiskelusta työelämään oli siis aika nopea, tai oikeastaan mitään siirtymää ei edes ollut. Olen ehtinyt tehdä tosi paljon ja tosi erilaista teatteria. Minulla on ollut pitkään sellainen suhde tekemiseen, että pitää tehdä paljon. ”

Pettersson muistetaan myös sellaisista esityksistä kuin Eldorado, Dark Side of Mime ja Kaspar Hauser. Viimesin esitys, alun perin Tallinnan Von Krahl –teatteriin ohjattu länkkäri How the West Was Won, vieraili viime kesänä Korjaamon Stage-festivaalilla. Nyt Pettersson sanoo olevansa muutospisteessä. Se tarkoittaa, että hän rajaa enemmän tekemisiään ja pohtii, mistä syistä ja millä tavalla hän teatteria tekee.

Titanic?

Mutta miksi Titanic? Valtaosalle se tuonee mieleen James Cameronin menestyselokuvan vuodelta 1997, mutta ohjaaja huomauttaa ensimmäiseksi, että kyse ei ole elokuvasta – ihan jo oikeudellisistakin syistä. Näytelmä ei myöskään suoranaisesti käsittele Titanicin onnettomuutta historiallisena tapahtumana.

”Oma ideani lähti tavallaan siitä leffasta, mutta ei sen tarinasta, vaan pikemminkin siitä megalomaniasta tai suuruudenhulluudesta... Se on mieletön spektaakkeli, joka on vaikuttanut moneen ihmiseen ja se on ainakin ollut, ellei ole vieläkin, yksi Suomen ja ehkä koko maailman suosituimmista elokuvista”, Pettersson selittää.

”Itselläni siihen liittyy sellainen tunnekoukku, että leffan ilmestyessä boikotoin sitä. Ajattelin, että ’mitä paskaa, en todellakaan mene katsomaan sitä.’ Kun lopulta kuitenkin näin sen, yllätyin, että se oli niin tehokas ja niin emotionaalisesti toimiva elokuva minulle, vaikka se olikin imelä.”

Titanic-elokuvassa Petterssonia kiinnostaa historiallisen tragedian ja Hollywoodin pinnallisen koreuden välinen outo dissonanssi eli riitasointuisuus. Esityksen lähtökohtien kannalta kiinnostavaa on myös sen monikerroksellisuus ja metaforisuus.

”On olemassa historiallinen tapahtuma; on olemassa elokuva; sitten on meidän suhde siihen elokuvaan; toisaalta on myös Svenska Teaternin odotusarvot eli se, mitä talossa odotetaan ja mitä talolta odotetaan: onko se musikaali vai onko se se elokuva. Vastaus on ei, ei ja ei.”

”Ja samalla”, Pettersson lisää, ”on viittaavuussuhde nuorten ja kolmannen luokan matkustajien kanssa ja niin edelleen. Kiinnostavaa on myös se sellainen onnen, menestyksen ja vapauden tavoittelu niissä draamallisen ironian raameissa, kun me tiedetään, että laiva on uppoamassa.”

Tyyli?

Pettersson on viime aikoina käyttänyt paljon tekotapaa, jossa näyttelijät tuottavat itse materiaalia näyttämölle. Sama tekotapa on käytössä myös tulevassa Titanicissa. Petterssonin dramaturgista tyyliä on esimerkiksi Kaspar Hauserin yhteydessä voitu kuvailla fragmentaariseksi.

”Tyylin kehityksessä kyse on enemmän uskalluksesta ja itsevarmuudesta kuin oppimisesta. Mutta se ei ole ainakaan minun kohdallani kovin tietoista. Enemminkin pyrin saamaan kiinni siitä, mitä haluan nähdä näyttämöllä ja sen tavoittelusta syntyy sitten se jokin tyyli.”

Ohjaaja lisää, että tyylikin on silti enemmän tai vähemmän opittua, napattua tai emuloitua. Mitä Petterssonin opiskeluaikaan tulee, hän toteaa, että monet asiat oppi siinä vaiheessa kun aika ja olosuhteet olivat oikeat – asiat oppii sitten kun ne on oppiakseen.

”Monet opit liittyivät ihan yksinkertaisten juttujen oivaltamiseen, kuten siihen, että ohjaajana minulla on oikeus ja velvollisuus sanoa ääneen, mitä tahdon nähdä näyttämöllä. Jos minä en sano sitä, niin mitä virkaa minulla olisi?”

Tavallaan sama pätee myös näyttelemiseen. Pettersson kannustaa näyttelijöitä määrittelemään itse sen, kuinka pitkälle he uskaltavat ja haluavat mennä. Ohjaaja ei pakota, vaan houkuttelee ja kysyy, mitä näyttelijä haluaisi itse tehdä.

”Jos ei itse siellä näyttämöllä ilmaise itseään, niin ei sitä kukaan muukaan tee.”

Ohjaamisessa Pettersson suhtautuu opiskelijoihin yhdenveroisina, sillä oli kyseessä opiskelijat tai ammattilaiset, ryhmässä on aina erilaisia yksilöitä, joten luokittelut olisivat harhaanjohtavia.

Ohjaaja ei myöskään ole ottanut erityistä pedagogista suhdetta opiskelijoihin, vaan ohjaa sanojensa mukaan esityksen ihan siinä missä muutkin esitykset.

***

Titanicin ensi-ilta on Svenska Teaternissa 16.3.2016. Dramaturgiseen työhön on Akse Petterssonin lisäksi osallistunut valo- ja videosuunnittelija Ville Seppänen sekä äänisuunnittelija Kasperi Laine.

Linkki esityksen traileriin: https://www.youtube.com/watch?v=9y2hEWyAZ6g

Lisätiedot esityksestä: http://www.uniarts.fi/tapahtumat/ti-01032016-1301/titanic

 

Teksti: Matti Tuomela