Photo: Kenneth Siren
Noora Karjalainen ja viittoma "taide".

“Mä olen ihan vaan Noora täällä!”

Turusta kotoisin oleva Noora Karjalainen on kaikkien aikojen kolmas Teatterikorkeakoulussa opiskeleva viittomakielinen opiskelija. Ensimmäinen, tanssija Juho Saarinen, valmistui vuonna 1992. Ensimmäinen viittomakielinen näyttelijä, Silva Belghiti, valmistui näyttelijäntyön maisteriohjelmasta viime keväänä.

“Mä oon tyytyväinen, että mä oon täällä”, kertoo Noora, joka opiskelee teatteriopettajan maisteriohjelmassa ja on aiemmalta koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaaja. “'Pedalla' on ollut tosi vastaanottavainen ja hyväksyvä ilmapiiri.”

“Opinnoissa on ollut kiinnostavaa huomata, miten mun kieli ja kulttuuritausta vaikuttaa esimerkiksi siihen, että mä katon eri tavalla kuin muut”, Noora pohtii. “Mun ilmaisu ja estetiikka ovat ehkä enemmän visuaalisia, kun verbaliikka ei korostu vaan toiminta ja kehollisuus.”

Teatteri- ja tanssiopettajaopiskelijoilla on paljon yhteisiä opintoja. Nooran mielestä viittomakielestä versoava estetiikka on sopinut hyvin yhteen tanssin puolelta tulevien käytäntöjen kanssa: “Tuntuu, että tanssijat ymmärtävät joskus tosi helposti jonkin asian, jota mä haen.”

Noora on hyödyntänyt opinnoissaan viittomakielisen esitystaiteen perinteitä, kuten Visual Vernacular -muotoa, jossa yhdistetään viittomia, erilaisia kuvasuhteita ja kehollista representaatiota. “On ollut hedelmällistä kokeilla, miten viittomakielisen teatterin muotoja voi soveltaa, kun kohdeyleisönä ovatkin kuulevat.”

Haasteitakin on ollut. Teatteriopettajan ja tanssinopettajan ohjelmissa opiskellaan suomeksi ja englanniksi — viittomakieli ei ole universaali vaan Noora ja hänen tulkkinsa käyttävät suomalaista viittomakieltä silloinkin, kun opetustilanteessa puhutaan englantia. Alkusyksystä oli myös kädenvääntöä Kelan tulkkauspalvelun kanssa, mutta asia on saatu sujumaan.

Kokemukset taiteesta ja oppimisesta ovat usein hyvinkin henkilökohtaisia, ja Noora joutuu välittämään kokemuksensa aina tulkkien kautta. “Kun on tulkkaustilanne, niin sehän tarkoittaa, että tulkki välittää, mitä mä sanon. Siinä on paljon tulkintaa: tulkin tulkinta mun sävystä tai muiden ihmisten sanomisista saattaa muuttaa sitä pikkuisen”, Noora kertoo. “Eli mun pitää itse olla tosi hereillä ja seurata sitä, miten muut ihmiset reagoi.” 

Noora on huomannut myös viittovansa koulussa eri tavalla kuin kuurojen ystäviensä seurassa. “Mä viiton selkeämmin ja enemmän kuulevien kulttuuriin sopivaksi.”

Rajat ja ennakkoluulot murskaksi

Opetusharjoittelunsa Noora tekee Teatteri Ilmi Ö:ssä — kuulevien osallistujien ryhmissä. “Täällä opiskellessa on tullut halu kokeilla uusia asioita! Se on mulle jännittävä juttu, mennä täysin kuulevaan ympäristöön”, hän kertoo. “Mun asenne on ehkä sellainen, että erilaiset rajat ja kategoriset ryhmät pitää murtaa — olla kaikkien kanssa, enemmän yhdessä. Suomessa taidekenttä ei ole vielä tasavertainen. Ei vain siis meille kuuroille, vaan kielivähemmistöjä, vammaisryhmiä, seksuaalivähemmistöjä, ihan kaikkia voisi näkyä enemmän. Mutta suunta on enenevissä määrin kohti kiinnostusta ja sitä, että me saadaan olla mukana.”

Viime vuonna uutisoitiin, kun Noora oli menossa katsomaan Tarua sormusten herrasta Turun kaupunginteatteriin, ja hänen tulkkinsa olikin sijoitettu seinän viereen pimeään näyttämöstä poispäin. Teatteri otti jälkeenpäin asian käsittelyyn ja Nooran avustuksella uudisti toimintamallejaan. “Se oli esimerkki siitä, että kun huomataan, että järjestelyissä on jokin vika, niin puututaan siihen heti ja kysytään ja kommunikoidaan asianosaisten kanssa. Tosi iso peukku heille siitä. Kaikissa teattereissa pitäisi olla valmius ja tahto tähän dialogiin erilaisten yleisöryhmien kanssa.”

Millä sanoilla kuuroudesta voi sitten puhua? Noora huomauttaa “kuulovammaisen” olevan vanhentunut termi, ja kehottaa käyttämään sanoja viittomakielinen tai kuuro. “‘Kuuro’ on ihan positiivinen termi! Se liittyy meidän kulttuuri-identiteettiin ja historiaan. Minä olen kuuro ja ylpeä siitä.”

Noora pohtii hetken: “Pinttyneiden ennakkoluulojen murtaminen kiinnostaa mua. Vaikka, että kuuro ei voi laulaa tai tanssia. Mua kiinnostais vähän haastaa niitä: ei se asia ole näin. Ja voi olla, että kuuroillakin on kuulevista vääriä ennakkoluuloja — me voitaisiin puolin ja toisin opettaa toisiamme.”

“Mä haluan kehua Taideyliopistoa. Jos on viittomakielinen, niin sitä ei korosteta”, Noora kertoo. “Se on tosi iso helpotus mulle: mä olen vaan Noora täällä! Mä en haluaisi taiteilijana ja pedagogina tulla määritellyksi ensi sijaisesti niin, että mä oon kuuro tai viittomakielinen, vaan ihan mun nimellä ja kasvoilla, sillä kuka mä oon.”

Noora Karjalainen opiskelee teatteriopettajan maisteriohjelmassa. Hän on Ursa Minor -teatteriosuuskunnan taiteellinen johtaja.

 

 

Teksti: Kenneth Siren