Rajat auki - mitä musiikin lajityypeille on tapahtumassa?

Paula Vesala esiintyi elokuun loppupuolella jylhässä Olavinlinnassa Savonlinnassa. Tapahtuman mainostekstissä Vesalalle annettiin komea määritelmä: 2000-luvun renessanssinero.

1400-luvulla rakennettu Olavinlinna on ollut tärkeä puolustuslinnake. Nykyään se suojelee taidetta – pääasiassa Savonlinnan Oopperajuhlia.

Paula Vesalan meriittilista on vakuuttava. Viime kesänä hän esiintyi kaikilla isoilla festivaaleilla, ja lokakuussa järjestettävä Hartwall-areena-konsertti myytiin nopeasti loppuun. Hän on kahminut Emma-palkintoja ja hänen kappaleensa soivat radiossa kymmeniä kertoja päivässä (Uusia unelmia on ollut tämän vuoden neljänneksi soitetuin kotimainen kappale).

Populaarin suosion lisäksi Vesala on poikkeuksellinen pop-artisti: hän tekee myös taidemusiikkia ja yhteistyötä klassisten säveltäjien, kuten Esa-Pekka Salosen kanssa. Renessessanssinero tosiaan. Onko Vesala poikkeus vai onko lajien välillä sukkuloiminen nykyään normi kotimaisessa popissa, sillä raja-aidat heiluvat myös taidemusiikissa. Säveltäjä Juhani Nuorvalan viime helmikuussa ensiesitetyssä Andy Warholista kertovassa pop-oopperassa Flash Flash laulajilta ei edellytetä ”oopperamaista ääntä”. Perinteisten soittimien sijaan teos soitetaan muun muassa syntetisaattorein, sähkökitaroin ja rummuin. Tunnetuimman suomalaisen nykysäveltäjän Kaija Saariahon tuoreimmassa Only The Sound Remains -oopperassa seitsenhenkisen yhtyeen soittoa muokataan digitaalisesti.

 

Viisi päivää Olavinlinna-konsertin jälkeen Vesala esiintyi Helsingin Huvilateltassa täydelle yleisölle. Loppukesän kosteus tiivistyi täyteen telttaan, kun Vesala nousi soittimensa taakse neonkeltaisessa esiintymisasussaan. Hän aloitti konsertin oudolla pophitillä Mulla ei oo lapsuudensankarii. Junnaavassa kappaleessa lauletaan Blair Witch Project -elokuvasta ja serkun panemisesta. Valtavirran artistiksi Vesalan musiikki on kevyttä ja tarttuvaa mutta samalla monimutkaista. Onko valtavirran popmusiikista tullut aiempaa kunnianhimoisempaa?

Popkriitikko Samuli Knuuti ei varauksetta osta ajatusta. Hän on seurannut genreä melkein 40 vuotta.

”Kun hurahdin 1980-luvun alussa popmusiikkiin, se oli jo silloin kunnianhimoista musiikkia, joka syntyi postpunkin vanavedessä.”

Silloin rock oli rytmimusiikin arvostettua valtavirtaa ja pop kaikkein alhaisin, pinnalliseksi haukuttu lajityyppi.

”Lapsena traumatisoiduin, kun Hesarin musiikkikriitikko halveksui popmusiikkia.”

Nyt tilanne on toinen: rock on henkitoreissaan, mutta popista julkaistaan harva se viikko analyyttisiä tekstejä – esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Popartisteja tarkastellaan monesta kulmasta, musiikkia analysoidaan taiteena, kuten muutakin korkeamman kulttuuripääoman musiikkia. Se raja, joka ennen on kulkenut popin ja taidemusiikin tai popin ja klassisen välissä on liudentunut. 

Knuutin mukaan suomalainen nykypop on aiempaa kunnianhimoisempaa ja monimutkaisempaa. Aiemmin se otti vaikutteita ensisijaisesti iskelmästä ja oli laimeaa verrattuna kansainväliseen poppiin. Ei enää.

”Viimeisen vuosikymmenen aikana listapoppia ovat varttuneet tekemään nuoret muusikot, jotka etsivät maailmalta jännittäviä soundeja ja ideoita. Hyvänä esimerkkinä Antti Tuiskun ja Sannin taustavoimat. On kuitenkin vaikea sanoa, että esimerkiksi Alman edustama listapop olisi yhtään lähempänä taidemusiikkia kuin aiemmin.”

Samaa mieltä on Soundi-lehden päätoimittaja Mikko Meriläinen: taidemusiikkiin vertaaminen on yliampuvaa, sillä kokeilevimmillaankin kotimainen pop on suhteellisen helppoa kulutettavaa.

”Popissa on menossa vaihteeksi ainakin osittain kunnianhimoisempi vaihe. Se on ehkä aika pienen artistijoukon toteuttamaa, mutta toisaalta on helppo havaita, miten etenkin Vesta ja Ruusut ovat selvästi vaikuttaneet tekemisen ilmapiiriin esimerkillään.”

Sekä artistit että yleisö hakevat rajoja. 

Kun räppäri Kendrick Lamar voitti viime vuonna musiikin Pulitzer-palkinnon, taidemusiikkiyleisö hätkähti. Palkinto on perinteisesti annettu klassiselle kuuntelumusiikille. 

Ehkäpä poppia ja taidemusiikkia yhdistelevä kaupallisesti menestyvä yhdistelmä on lähempänä kuin arvaisikaan.

 

Länsimainen taidemusiikki mielletään yhä elitistiseksi. Aina ei ole ollut niin.

”Jos puhutaan pitkästä historiasta, länsimaisella taidemusiikilla on aina ollut enemmän tai vähemmän likeinen suhde oman ajan kansanmusiikkiin. Ja pop on meidän ajan urbaania kansanmusiikkia”, sanoo Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa sävellystä opettava Juhani Nuorvala.

Barokkisäveltäjä Johan Sebastian Bach käytti 1700-luvulla oman aikansa kansantansseja osana sävellyksiä. 1800-luvun lopulla taidemusiikin sävelkieli alkoi muuttua – vaikeammaksi.

”Se kehittyi modernismiin, avantgardeen ja muuhun tällaiseen nykymusiikkiin, joita soitetaan uuden musiikin festivaaleilla. Tämän musiikin estetiikka oli älyllistä, monimutkaista ja hienostunuta, ja siinä tavallaan suhde katkesi.”

Neoklassisismin edustajat 1900-luvun alussa, kuten Igor Stravinsky ja Francis Poulenc, saattoivat käyttää kyseisen ajan popin eli jazzin elementtejä, mutta muuten taidemusiikki kehittyi elitistisempään suuntaan.

Nuorvalan mukaan 1960-luvulla alkoi syntyä taidemusiikin ilmiöitä, jotka mahdollistivat keskusteluyhteyden avaamisen uudelleen. Esimerkiksi minimalismiksi kutsuttu suuntaus alkoi kiinnostua elektronisesta musiikista.

Nuorvalakin kiinnostui minimalismista omien sävellysopintojensa jälkeen 1990-luvun alussa. Hänen sävellyksiinsä upotetut pop- ja kansanmusiikkisitaatit herättivät huomiota. Nuorvalaa tituleerattiin crossover-säveltäjäksi.

”Oli helppo näkyä, kun kovin moni taidemusiikkisäveltäjistä ei tehnyt vastaavaa.”

Tuolloin crossover ei kuitenkaan ollut pelkästään kehu. 

”Crossover-leimasta tulee mieleen lajityyppien laimea yhdistely. Esimerkiksi oopperalaulajien poplevyt on hirveitä. Omalla musiikillani ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Ei ole kyse ollenkaan siitä, että se olisi jotain suuren yleisön musiikkia.”

Nuorvala kertoo, että hänen yleisössään on innokkaita musadiggareita, jotka ovat osittain eri ihmisiä kuin perinteisessä taidemusiikkiyleisössä. Silti Nuorvala ei ole yrittänyt valtavirtaistaa taidemusiikkia vaan hän lähestyy poppia nimenomaan taidemusiikin keinoin.

1990-luvun lopussa hän hurahti elektroniseen tanssimusiikkiin.

”Innostuin siitä itsestään – sen soundeista ja siitä kulttuurista. Halusin käyttää klubimusiikin elementtejä omassa musiikissani.”

Syntyi useita teoksia – muun muassa Beat Routes ja Tiksu. Vaikka niissä käytetään klubimusiikin kieltä ja soitinarsenaalia, aika vaikea niiden tahtiin on tanssia. Nuorvala tekee tyyliteltyä kuuntelumusiikkia. 

”Tanssimusiikin elementit tuovat musiikkiin ruumiillisuutta ja ymmärrettävyyttä ja sosiaalista sanomaa. Jos teen orkesterille sävellettyä klubimusiikkia, tarkoitukseni on kertoa sillä jotain.”

Klubibiitit luovat linkin urbaaniin nykytodellisuuteen samalla tavalla kuin Mozartin konsertossa soiva jahtitorvi saa yleisön siirtymään metsästystunnelmiin.

Vielä 1990-luvulla teknoinnostunut Nuorvala oli outolintu taidemusiikkipiireissä, mutta nykyään Suomessa on useita säveltäjiä, jotka ovat kotonaan monien eri musiikinlajien parissa.

”Kehitys on ollut huimaa. On yhä enemmän jazz- ja pop-muusikoita, jotka ovat aidosti kiinnostuneita eri lajeista. Pekka Kuusiston luotsaama Meidän festivaali on symbolinen juttu.”

Kesäisin Tuusulanjärvellä järjestettävästä kamaritaidefestivaalista on tullut arvostettu ja valveutunut poikkitaidetapahtuma. Nuorvalan mielestä toinen hyvä esimerkki on soul- ja jazz-muusikko Tuomo Prättälä, joka on kirjoittanut monimutkaista partituurimusiikkia kamariorkesterille.

 

Kun Paula Vesala esitteli Huvilateltassa uuden kappaleensa Olin kerran täällä, hän kertoi tehneensä sen kapellimestari Esa-Pekka Salosen 60-vuotissyntymäpäiville. He ovat ystäviä ja kollegoita; tällä hetkellä he tekevät yhdessä Kansallisoopperan kanssa Opera Beyond -projektia, jossa toteutetaan immersiivistä teknologiaa hyödyntävää teosta. Sitä on tarkoitus esitellä Vesalan areenakonsertissa lokakuussa. Listapopin lisäksi hän toteuttaa omaehtoisia taideprojekteja. Vuonna 2011 hän julkaisi viulisti Pekka Kuusiston kanssa Kiestinki-levyn, joka kertoi yhden naisen sotatarinan. Kesällä 2014 Vesala esiintyi Vesilahden Rämsöössä Moottorimusiikin festivaaleilla yhdessä paikallisten maamoottoriharrastajien kanssa.

Enää popartistin ainoa keino rikkoa lajityyppejä ei ole raahata esiintymisen taustalle kamarikuoroa tai viulukvartettia. Huvilateltassa encoren alussa Vesalan kanssa lavalle nousi kapellimestari Taavi Oramon elektrotrio Tölölab.

Yksi syy, miksi popparit flirttailevat yhä enemmän akateemisen taidemusiikin kanssa, voi johtua siitä, että muusikot ovat entistä koulutetumpia. Pop-perinteeseen on Samuli Knuutin mukaan kuulunut punkhenkinen itseoppineisuus.

”Näkisin, että popmuusikot tulevat edelleen perinteisen kautta eli kuuntelemalla popmusiikkia.” Hänen mukaansa klassisella puolella popmusiikkia saatetaan ymmärtää väärin: nähdään vain sen muodollinen puoli. Popissa voi jopa olla etuna, että soittajien iskut eivät tipu nuotilleen ja että laulaja ei ole klassisesti koulutettu – tai edes hyvä laulaja.

”Jos ajattelee Gösta Sunqvistia tai Neil Tennantia, molemmilla on rajoittunut ja kummallinen ääni, joka kääntyy voitoksi. Se mahdollistaa fraseerauksen, joka koskettaa ja johon voi samaistua.”

Knuutin mukaan popmusiikin suora vertaaminen taidemusiikkiin ei edes tee oikeutta popille.

”Uusi kriitikkopolvi, joka on kasvanut hiphop- ja rnb-musiikin parissa, ymmärtää, että poppia pitää tarkastella kokonaistaideteoksena. Imago ja videot ja muut ovat yhtä tärkeitä kuin musiikki ja sanoitukset.”

 

Kun kevyen musiikin artisti siirtyy taidemusiikkiin, se nähdään aina rohkeana, ja usein myös media on innoissaan. Apulanta-rumpalin Sipe Santapukin säveltämästä sinfoniasta tehtiin kesällä Kuukausiliitteen kansijuttu, jo ennen kuin teos oli edes valmis.

”En usko että nykyään tehdään enemmän kuin aiemmin. Media vain tarttuu asiaan herkemmin”, sanoo Aija Puurtinen, Taideyliopiston Sibelius-Akatemian pop-/jazzlaulun lehtori sekä ensi vuoden Sibafest-festivaalin taiteellinen johtaja. Hänen mukaansa nykyään sinfoniaorkesterin intendentit tilaavat aiempaa enemmän teoksia ei-klassisilta säveltäjiltä.

”Se laajentaa kuulijakuntaa ja tuo tasa-arvo-ajattelua.”

Puurtisen mukaan aina on ollut yksittäisiä klassisia muusikoita, jotka ovat liikkuneet yli genrerajojen esimerkiksi lisätienestien perässä. Aikoinaan he saattoivat soittaa jazzia kapakoissa. Nykyään sävelletään salanimellä mainosmusiikkia tai pelimusiikkia. Puurtinenkin on säveltänyt mainoksiin.

Hän on hyvä esimerkki lajityyppien välillä liikkumisesta. Suuri yleisö tuntee hänet erityisesti Honey B and the T-Bones -rockyhtyeen laulaja-basistina, mutta rytmimusiikkiuran rinnalla hän on säveltänyt taidemusiikkia ja tehnyt akateemista uraa. Monitaiteinen Taideyliopisto kokoaa yhteen rajojen yli loikkimisesta kiinnostuneita taiteilijoita.

”Suhtaudun innostuneesti, että genrerajat häipyvät. Tämä voisi olla rohkeammin esillä uusissa teoksissa. Voisi esimerkiksi käyttää erityyppisiä soittajia.”

Vuonna 2010 Puurtinen suoritti taiteellisen tohtorintutkinnon – ensimmäisenä Suomessa popmusiikista. Väitöskirja käsitteli monipuolisesti laulamista, laulufraseerausta ja äänenkäyttöä. Puurtisen tavoitteena on saada myös poplaulajat koulutuksen pariin.

”Koko tohtorintutkintoprosessi ei ollut vain itseäni varten, vaan ajattelin, että olen tukemassa kaikenlaisen laulukielen yhdistämistä. Kaikki laadukas tekeminen on yhtä arvokasta ja on yhtä vaativaa olla poplaulaja. Reitit vain ovat pikkasen erilaisia. Mietin, että reitit voisivat olla samanlaisia.”

Paula Vesala osaa laulaa puhtaasti, mutta silti useissa hänen Huvilateltassa esitetyissä uusista kappaleissaan lauluääni on muokattu lähes tunnistamattomaksi. Se luo oudon, kummallisen ja kiehtovan tunnelman. Yleisö oli lumoutunut.

Pop- tai taidemusiikki ovat yhä tärkeitä identiteetin rakentamisen välineitä, mutta eri tavalla kuin ennen.

”Minun sukupolveni on kasvatettu popmusiikin heimoajatteluun. Tietynlaiset ihmiset kuuntelivat vain tietynlaista musiikkia”, popkriitikko Samuli Knuuti kertoo.

Vaikka kevyen musiikin ja instumentaalisen klassisen musiikin välillä on yhä jakolinja, tiukka heimoajattelu on mennyttä. Knuuti uskoo, että eri genrejä sekoitetaan yhä ennakkoluulottomammin.

”Mun omat pojat eivät ajattele genrejä. Niiden Spotify-listat on skitsofreenisia.” 

Teksti: Ilkka Pernu
Kuvat: Jirina Alanko
Kuvankäsittely: Antti Grundsten

Teksti on julkaistu alun perin Taideyliopiston Issue X -lehdessä, joka ilmestyi syyskuun Image-lehden välissä. Lue lisää: uniarts.fi/issuex.​ 

Tags: