Photo: Ilai Elias Lehto
Spectral territories (2018), glitch art / kuvamanipulaatio.

Kärsimyksestä

|
Blog

Olen huomannut että usein työn edetessä muuttuu hiljalleen vaitonaiseksi ja sulkeutuneeksi. Alkaa väistelemään kysymyksiä siitä miten sujuu tai miten teos edistyy ja suojautumaan mitäänsanomattomilla epävastauksilla. Ja kun kohtaa tupakkapaikalla jonkun Kuvan kevään kohtalontoverin sitä puhuu päivä päivältä vähemmän, kunnes lopulta ilmeet kertovat enemmän siitä kynnyksestä, jonka yli on astuttu. Tuntuu, ettei sille mistä aluksi puhui paljon ja vuolaasti kaikille enää löydy sanoja. Sitä on kaksin työnsä kanssa ja teoksen kasvava läsnäolo käy päivä päivältä yhä uuvuttavammaksi. Suhteen laatu on muuttunut ankaran vaativaksi, työskentely rimpuiluksi kohti muodotonta maaliviivaa ja työstä saatu päivittäinen ilo huvennut muutamiksi harvoiksi hippusiksi.

Mutta tämä on tuttu kamppailu, vaikkei se ole koskaan tyystin samanlainen. Jokainen näyttelyteoksiensa kanssa paininut taiteilija on kuitenkin tuntenut sen nahoissaan. Teoksen elämä alkaa näkyä tekijänsä omassa käytöksessä. Tuon tuosta vallan ottaa vuoristoratamainen tunnemyllerrys, joka on seurausta yrityksestä pitää epätoivonsa kurissa, ajatuksensa ja toiveensa teoksesta hengissä ja itsensä kasassa silloin kun ote alkaa lipsua. Mikään aika ei tunnu lopulta riittävän, vaikka paradoksaalisesti ajantaju onkin hämärtynyt jo kauan sitten. Asiat saavat oudot mittasuhteet tässä uudessa tilassa, jossa taiteilija elää enää teoksensa varjossa ja herää joka päivä palvelemaan sitä työstämisen muodossa. Välillä herää hätkähtäen keskellä yötä miettimään tekemisensä mielettömyyttä. Tosin en suostu itse uskomaan että taide on kärsimystä. Tai no, on se. Mutta ei ihan pohjimmiltaan kuitenkaan.

Kärsimykset konkretisoituvat omassa tapauksessani, sillä tunnun aina valitsevan materiaalit, joilla ei voi kun satuttaa itseään. Neulat, rautalanka, metalliverkot ja monet muut terävät asiat piirtävät iholle oman karttansa teoksen kanssa vietetystä ajasta. Fyysisesti kivuliaat tekniikat opettavat myös nöyryyttä, sillä jokaisesta harhapistosta ja nirhaumasta saa syyttää vain itseään. Työturvallisuus on näemmä aina opittava kantapään kautta.

Kärsimys ja kärsivällisyys ovat lähekkäinen sanapari suomen kielessä. Kärsivällisyyttä ei voi oppia ilman kärsimyksen sietämistä, mikä taas viittaa vääjäämättä (tuskastuttavaan) odottamiseen ja ajan kulumiseen. Kärsivän aika voi olla pitkä, mutta se ei ole ikuinen, sillä jo kärsivällisyyden käsitteeseen sisältyy ajatus määrätyn pituisesta hetkestä. Rajallisuus (vaikkakin mahdollisesti kestoltaan ennalta tuntematon) määrittyy kauniista lopusta, joka annetaan odottajalle palkintona kärsitystä ajasta. Kaiken se kärsii, kaiken se kestää. Miksi taiteen (ja rakkauden) harjoittamisen tulisi muka sitten olla kärsimystä? Onko meidät opetettu siihen, että vahvan intohimon myötä syntyy aina sivutuotteena kärsimystä. Englannin sana Passion käsittää ne molemmat ja ne ovat pitkälle yhteenkietoutuneet. Ranskalaisen filosofi Denis Diderot’n mukaan passio voi olla niin voimakas tunne, että se riistää kokijaltaan kaiken inhimillisen toiminnanvapauden tehden hänestä sielullisesti passiivisen. En ehkä voi sanoa kokeneeni voimallisia passioita työni äärellä, mutta pyörittelinpä asiaa niin tai näin, olen kuitenkin joutunut jälleen opettelemaan kärsivällisyyttä Kuvan kevääseen tulevan teokseni kanssa.

Ikuisuutta teoksen kanssa ei ole olemassa, siitä on poistuttava ennemmin tai myöhemmin. Rajallisuus tulee selkeänä vastaan deadlinejen muodossa, mutta aina ei kärsivää odota sädekehän kiillottava onnellinen loppu. Työskentelyn päätös ja teoksesta irtaantuminen voi todellisuudessa tapahtua myös pettymyksen kautta, mikä huojuu suurena huolenaiheena työskentelyn yllä etenkin loppuvaiheessa. Mutta kuten olemassaolon kaikista tiloista, on myös tästä teoksen kanssa kamppailusta lopulta pakko oppia nauttimaan. Paineen alla työskentelyyn sopeutuu ja ajan myötä altistumisen kautta syntyy mittava arsenaali keinoja hallita kaaosta ympärillään, sekä mielessä että työhuoneella. Prosessin myötä uudelleen ilmentyviä omia heikkouksiaan (esim. ajanhallinnan puute tai liiallinen masentelu) ei välttämättä kykene täysin koskaan kadottamaan, mutta niihin voi varautua ja niitä voi opetella ymmärtämään. Työskentely on yhtä lailla itsetuntemuksen opettelua ja perustavanlaatuista keskustelua siitä kuka oikeastaan on – taiteilijana, tekijänä ja ihmisenä. Teoksen kasvavassa valtavaksi mustaksi aukoksi tai mielen murentavaksi taakaksi on sitten aika astua ulos itsestään ja nähdä tilanne ulkopuolelta. Mikään ei ole elämää suurempaa, on vain yksi näyttely muiden joukossa ja minä eräänä niistä, jotka syystä tai toisesta valitsevat taiteen yhä uudelleen. Ja minä valitsen palata joka päivä teokseni ääreen uskollisesti. Siinä on kai homman ydin. Teos on polku, joka kuljetaan päästä päähän aina jokaisen näyttelyn kohdalla uudestaan. Hiljaisen toiveena onnellisen lopun sijasta ehkäpä, että niitä kulkemalla voisi vielä vuosien päästä jäljittää itsensä.

 
Ilai Elias Lehto

on itäsuomalainen kuvanveistäjä, joka muotoilee kierrätysmateriaalista, kankaasta ja karvasta avoimia kysymyksiä.

Tässä blogissa avataan hänen työskentelyään opinnäytteen parissa ja valmistautumista vuoden 2019 Kuvan Kevät -maisterinäyttelyyn.