Käsiohjelma: Réka Szilvay ja Heini Kärk­käi­nen – Brahms avec Bartók

Julkaistu 12.10.2021 | Päivitetty 12.10.2021

Ohjelma

Johannes Brahms (1833-1897):

• Viulusonaatti nro 2 A-duuri, op. 100 Allegro amabile
• Andante tranquillo
• Allegretto grazioso (quasi andante)

Béla Bartók (1881-1945):

• Viulusonaatti nro 2 Sz 76 Molto moderato Allegretto

Väliaika

Johannes Brahms:

• Viulusonaatti nro 3 d-molli, op. 108 Allegro
• Adagio
• Un poco presto e con sentimento Presto agitato

Konsertti on toteutettu yhteistyössä Liszt-instituutin kanssa – Unkarin kulttuurikeskus. YLE Radio 1 tallentaa konsertin ja lähettää sen 13.10. klo 19:02 alkaen.

Lisätietoa ohjelmasta

Johannes Brahms (1833-1897) kokeili viulusonaatin säveltämistä nuoruudessaan, mutta painetut teokset syntyivät paljon myöhemmin. Beethovenin mallin mukaan Brahms merkitsi sonaateissaan pianon ensimmäiseksi. Piano voi olla näissä teoksissa aloitteentekijä ja domi- noida toisinaan sointikuvaa, mutta viululle on varattu herkimmät hetket. Se on säveltäjän ra- kastavan huomion kohde, sonaattien primadonna.

Viittauksen viulun feminiiniseen identiteettiin voi mieltää laajemminkin. Viulusonaatit kyt- keytyvät usein Brahmsin liedien maailmaan, tutuille laulajattarille kirjoitettuihin teoksiin. Varsinkin kahdessa ensimmäisessä sonaatissa yksityinen sävy on ilmeinen, mutta vailla Brahmsin laajempien kamarisävellysten raskasmielisyyttä. Näissä sonaateissa puhutaan luot- tamuksella, mutta hellin äänenpainoin.

Huolella sävytetyt tunteet kuvastuvat myös kesällä 1886 valmistuneen toisen viulusonaatin ilmaisusta. A-duuri-sonaatin ensimmäiseen osaan Brahms ei tohtinut kirjoittaa romanttisille säveltäjille tyypillistä ohjetta ‘amoroso’ (‘rakastuneesti’), vaan harvemmin käytetyn esitys- merkinnän ‘amabile’ (‘rakastettavasti’) – osan pääteema on siis enemmän tunteiden kohde kuin niiden ilmaisua.

A-duuri-sonaatistakin juontavat jäljet liedin maailmaan, erityisesti mezzosopraano Hermine Spiesille sävellettyihin opuksiin 97 ja 105. Sveitsin Hofstettenissä Thun järven rannalla ke- sällä 1886 sävelletty sonaatti kertoo Brahmsin ihastuksesta laulajattareen ja hänen ääneensä. Tarkkanäköinen ystävätär Elisabeth von Herzogenberg totesikin, että “koko sonaatti on hel- littelyä”.

Ensimmäisessä osassa (Allegro amabile) säveltäjän tunteet välittyvät pääteemassa pianon ja viulun dialogina, joka kulminoituu intohimoisesti. Sivuteema on lainattu Grothin runoon sä- velletystä laulusta Wie Melodien zieht es mir op. 105/1, jossa rakkaus virtaa kuvitellun melo- dian lailla.

Toinen osassa vilahtava laulu on saman opuksen kuuluisa Immer leiser wird meine Schlum- mer Hermann Lingin tekstiin, jossa rakastetun ääni kantautuu kaukaa huolien täyttämän unen läpi. Hans Gal ja Max Kahlbeck ovat kuulleet osassa kaikuja myös Auf dem Kirchofe -lau-

lusta, jossa laulaja tapailee hautakivistä unohdettuja nimiä – kuolema esiintyy tässä laulussa Brahmsille tyypillisesti vapauttajana.

Alkuosan sonaattimuodon dramatiikka on säästeliästä, mutta toisessa osassa (Andante tran- quillo) on selkeä vastakohtaisuus rauhallisen hitaan taitteen ja nopean (Vivace) pizzicatojen tehostaman tanssillisen aiheen välillä. Brahms muuntelee hienostuneesti päämelodiaa, antaen sen lopussa häipyä viulun pariääniin, staccatoaiheen viedessä viimeisen sanan.

Finaaliosa (Allegretto grazioso, quasi andante) kaihtaa suuria päätöseleitä ja kätkee lyyriseen rondorakenteeseensa monia huomaamattomia hienouksia. Brahms sirottelee musiikkiin im- pulsiivisiakin vetoja, mutta löytää lopussa sovun ensimmäisen osan pääaiheen palatessa ja sulkiessa ympyrän.

Joseph Joachim toimii linkkinä Béla Bartókin (1881-1945) toiseen viulusonaattiin op. 76 vuodelta 1922. Bartókille Joachim oli edustanut Beethoven- ja Brahms-tulkinnoillaan sävel- täjää palvelevaa objektiivista tulkintaotetta. Bartók kantaesitti toisen viulusonaatin Lontoossa 1923 viulistinaan Jelly d’Aranyi, jonka isosetä oli Joachim ja opettaja Jénö Hubay, Joachi- min oppilas. Bartókilla oli d’Aranyihin henkilökohtaistakin kiinnostusta, mutta viulisti torjui naimisissa olevan säveltäjän lähentelyt jatkaen kuitenkin musiikillista yhteistyötä.

Toinen viulusonaatti on sävelletty d’Aranyitä varten, virtuoosiviulistille, jolle unkarilainen tai moderni musiikki ei ollut vierasta. Kun Bartók esitti teoksen vuonna 1940 József Szigetin kanssa USA:n kongressin kirjastossa levytetyssä konsertissa, konservatiivisessa lehdistössä kuvailtiin musiikkia ”kahdeksi Bachin inventioksi eri sävellajeissa soitettuna yhtä aikaa pia- nolla ja viulistin liittyessä mukaan jollain soolosonaatilla”.

Sonaatin pohjana on unkarilaisen verbunkos-musiikin rakenne, jossa yhdistyy hidas Las- sú-taite ja nopea ja kiihkeä Friss-jakso. Kyse ei alun perin ollut kansanmusiikista, mutta

romanitaiteilijoiden sotaväen värväystilaisuuksissa esittämistä temperamenttisista tansseista tuli osa unkarilaista musiikkiperinnettä, jota Bartók hyödynsi mm. viulurapsodioissaan sekä Kontrasteissaan viululle, klarinetille ja pianolle.

Sonaatti alkaa hitaalla ja rapsodisella osalla (Molto moderato), jossa mustalaismusiikin glis- sandoista ja portamentoista ovat muuttuneet moderniksi ilmaisuksi, sävelten väliin jäävän tilan kartoitukseksi. Kaikki kromaattisen asteikon kaksitoista varsinaistakin säveltä ovat käytössä, eikä sävelmistä erotu kansanmusiikkiin kuuluvaa yksinkertaisuutta. Turistimaista folklorismia ei muutenkaan esiinny sonaatissa, vaikka juuret ovatkin kansanmusiikin mullas- sa.

Avausosa liikkuu arvaamattomasti, ilman tuntuvaa pulssia, viulu impulsiivisesti kaarrellen ja piano taustalla vaanien. Alussa kuultu aihe ryhdittää rakennetta ja toistuu kahdesti muunnel- tuna. Osan edetessä piano tuo musiikkiin kontrapunktista jännitettä, mutta viuluääni säilyttää ilmavan yksilöllisyytensä, joka on kirjattu tarkkoihin nyansseihin ja taukoihin.

Piano aloittaa toisen osan (Allegretto). Ulkoisesti kyseessä on romanialaisin aksentein tans- siva rondo, joka kiihtyy temperamenttisten ja virtuoosisten tehokeinojen vuoristoradaksi.

Näyttämöllisiltä tuntuvat kohtaukset lavenevat välillä hitaaksi kaarteluksi, mutta sitten piz- zicatojen, tremoloiden, pariäänien ja synkooppirytmien kisa jatkuu. Lopussa palaa ensiosan aihe ja hiljenevänä henkäyksenä kuullaan päätteeksi C-duuri-sointu venytettynä viiden ok- taavin alalle.

Johannes Brahms aloitti kolmannen viulusonaattinsa op. 108 yhtä aikaa toisen viulusonaat- tinsa kanssa, mutta teos valmistui vasta vuotta myöhemmin 1888. D-molli-sonaatti on kump- paneitaan rotevampi sekä ilmaisultaan että neliosaiselta rakenteeltaan – tempomerkinnätkin ovat nyt päättäväisiä. Teoksen julkisempaa luonnetta kuvastaa myös sen omistus kapellimes- tari Hans von Bülowille, joka muiden palvelusten ohella julisti säveltäjän musiikin kolman- neksi suureksi B:ksi.

Ensimmäinen osa (Allegro) alkaa rauhattomalla teemalla ‘sotto voce’ (‘puoliääneen’) pianon synkeiden synkooppien säestyksellä, mutta siirtymätaite syttyy intohimoisessa fortessa ja luo laveaan sivuteemaan uudenlaisen jännitteen. Musiikin sanoma tuntuu tiivistyvän hiljaisiin taitteisiin toistuvine sävelineen.

Hidas osa (Adagio) on ylistyslaulu jalostuneelle viuluäänelle. Tavoilleen uskollisena Brahms säästää jousisoittimen kirkasta ylärekisteriä ja vuodattaa aristokraattista melodiaa pianon säestyksellä tunteikkaassa alarekisterissä, josta sävelmä lopulta kohoaa korkeuksiin kaartuen takaisin hehkuvissa pariäänissä. Operaatio toistetaan, jolloin viulu voimansa keräten kurottaa entistä ylemmäs, laskeutuen liekkinsä polttaneena sovinnollisesti lähtötasolle.

Lyhyt väliosa (Un poco presto e con sentimento) alkaa kevyen ja tanssillisen intermezzon tapaan, mutta sen alakuloiset mollisävyt käännähtävät yllättäen terävään draamaan, jota lyhyt ja tuikea välitaite jatkaa – kertaus on jälleen ovelasti muunneltu.

Finaalissa (Presto agitato) on kaikki pelissä alusta lähtien. Piano paukkuu nyt nuoruudente- osten tapaan ja viulun lyhyet aiheet leikkaavat terävästi. Sivuteema on vakava ja koraalimai- nen, mutta ei juuri pysty tyynnyttämään kiihkeää pääteemaa. Lopussa Brahms lisää kontra- punktilla teeman voimaa ja kooda musertaa koraaliaiheen toiveet synkeällä kohtalouskolla.

Teksti: Antti Häyrynen

Esiintyjät

Réka Szilvay

Sibelius-Akatemian viulumusiikin professori Réka Szilvay on konsertoinut sekä solistina että kamarimuusikkona eri puolilla Eurooppaa, Aasiaa, Etelä-Amerikkaa, Etelä-Afrikkaa ja USA:ta. Hän on esiintynyt kaikkien merkittävien suomalaisten orkestereiden solistina sekä mm. Lontoon filharmonisen orkesterin, Pietarin Mariinsky-teatterin orkesterin, Dallasin sin- foniaorkesterin, Salzburgin Mozarteum orkesterin, Strasbourgin filharmonisen orkesterin solistina arvostetuissa konserttisaleissa kuten Wienin Musikvereinissä, Salzburgin Grosses Festspielhausissa, Tokion Suntory Hallissa, Taipein National Concert Hallissa, Birmingha- min Symphony Hallissa, Lontoon Barbican Concert Hallissa, Kölner Philharmoniessa sekä Teatro Colónissa Buenos Airesissa. Resitaali -konsertteja hän on pitänyt mm. seuraavissa konserttisaleissa: Konzerhaus Wien, Concertgebouw Amsterdam, Wigmore Hall London, Cité de la Musique Paris, Megaron Concert Hall Athens, Palais des Beaux-Arts Brussels ja Carnegie Hall New York.

Radionauhoituksia ja televisionauhoituksia hän on tehnyt mm. YLE:lle, BBC:lle, Radio Francelle, Arte TV:lle, Itävallan ORF:lle sekä Unkarin MRT:lle. Warner Records julkaisi hänen debyyttilevynsä ”The 7 Seasons” ja Alba Records hänen resitaalilevynsä “The Roar- ing Twenties”. Warner Music’in julkaisemalla ”Double Concertos for Strings” hän tulkitsee Bachia, Naxos -levymerkillä Schumannia suolikielin.

Réka Szilvayn vakiintuneet kamarimusiikkikumppanit ovat pianotaiteilijat Heini Kärkkäinen ja Irina Zahharenkova sekä sellotaiteilijat Marko Ylönen ja Robert Cohen. Nykyisin hän soit- taa teoskohtaisesti myös suolikielillä yhteistyössä mm. Aapo Häkkisen ja Erich Höbarthin kanssa.

Helsingissä syntynyt Réka Szilvay aloitti viulunsoiton nelivuotiaana Itä-Helsingin Musiik- kiopistossa isänsä Géza Szilvayn ohjauksessa. 12-vuotiaana hän jatkoi opintojaan Sibeli- us-Akatemiassa professori Tuomas Haapasen johdolla ja 1992-98 Wienin musiikkikorkea- koulussa opettajanaan professori Gerhard Schulz (Alban Berg -kvartetti).

Heini Kärkkäinen

Heini Kärkkäinen on opiskellut pianonsoittoa Sibelius-Akatemiassa professori Liisa Poh- jolan johdolla vuosina 1984-1991 (MuM), ja täydentänyt opintojaan mm. Ralf Gothónin ja Jacques Rouvierin(Pariisi) johdolla. Hän voitti Ilmari Hannikainen -pianokilpailun v.1984 ja sijoittui toiseksi Maj Lind -pianokilpailussa v.1986.

Kärkkäinen on soittanut mm. RSO:n, Helsingin kaupunginorkesterin, Tapiola Sinfoniettan, Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin, Orquesta Ciudad de Granadan, Orchestra della Svizze- ra Italianon solistina sekä esiintyy laajasti Euroopassa ja Yhdysvalloissa myös kamarimuu- sikkona. Hän on vieraillut lukuisilla festivaaleilla kuten Kuhmon Kamarimusiikki, Oxford Music Festival, Holstebro International Music Festival, Pärnu Music Festival, Staunton Music Festival, Charleston Manor Festival, Caceres Music Festival.

Hän on kantaesittänyt erityisen runsaasti suomalaista nykymusiikkia sisältäen teoksia mm. Jouni Kaipaiselta, Mikko Heiniöltä, Magnus Lindbergiltä, Aulis Salliselta ja Olli Koskelinilta.

Kärkkäinen on tehnyt useita palkittuja levytyksiä. Duolevy Jan-Erik Gustafssonin kanssa (Ondine) sai Yleisradion vuoden levy -palkinnon 1994. Camille Saint-Saënsin musiikkia sisältävä levy (BIS Classics) oli brittiläisen BBC Music Magazinen kuukauden levy maalis- kuussa 2007 ja Gramophone-lehti sisällytti sen suosituksiinsa. Muita levytyksiä ovat mm.

Sibelius-levy Pekka Kuusiston kanssa (Ondine) sekä Bartokin Konsertto kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille (RSO/Jumppanen/Oramo/Warner Classics).

Solistiuransa ohessa Heini Kärkkäinen on toiminut vuodesta 2010 lähtien Tampereen ammat- tikorkeakoulussa pianonsoiton yliopettajana. Opetus sisältää myös kamarimusiikin ja peda- gogiikan opetusta.

Kärkkäinen perusti musiikkia ja hyvinvointia yhdistävän kansainvälisen kamarimusiikkifes- tivaalin Tampereelle tammikuussa 2017. Kyseinen Tampere Chamber Music -festivaali yh- distää taidetta ja tiedettä, musiikkia ja tanssia. Se kokoaa kansainvälisiä eturivin muusikoita ja luennoitsijoita yhteen tapahtumaan, joka korostaa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia ja musiikin terveysvaikutuksia. Festivaali on otettu innolla vastaan Tampereella.

Kuluvana kautena 2020-21 Kärkkäistä kuultiin mm. Oulu Sinfonian, Turun filharmonisen orkesterin ja Jyväskylä Sinfonian solistina. www.heinikarkkainen.com

Bogányi-flyygeli

Unkarin valtio lahjoitti vuonna 2017 Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Musiik- kitaloon Bogányi-nimeä kantavan uudentyyppisen, komposiittimateriaaleja hyödyntävän flyygelin, jonka pianisti Gergely Bogányi on suunnitellut yhdessä Csaba Szászin ja Péter Üvegesin kanssa. He ovat myös perustaneet flyygeleitä rakentavan ja kehittävän yrityksen Unkariin.

Modernin soittimesta tekevät ulkomuodon lisäksi koneisto ja kaikupohja, jotka on valmistettu hiilikuitukomposiitista.