Kuuntele esinettä

|
Blogi

Talousvaaka. Kehto. Kiiltonahkakärkiset naisten saappaat. Riekale punaista lippua. Pala leipää. Kivääri, jolla Maiju Lassila väitetään ammutun.

Olen tänä talvena uppoutunut yhdessä valokuvaaja Japo Knuutilan kanssa siihen, miltä helsinkiläisten arki näytti vuonna 1918. Työn tulokset, Helsingin kaupunginmuseon esineistöstä otetut valokuvat, ovat nähtävillä Hakasalmen huvilan näyttelyssä, joka toimii sekä itsenäisenä installaationa että Sirpa Kähkösen käsikirjoittaman Vihan kevät – Helsinki 1918 -esityksen lavasteina.

Menneisyyden jäljet ovat kiehtoneet minua aina. Kun lapsena vietin kesiäni Ahvenanmaan saaristossa, kiipesimme sisään hylättyihin taloihin, jotka kätkivät sisälleen entisten asukkaiden taakseen jättämän arjen. Se, mistä olen jatkanut kuvataiteilijana, on sukua näille lapsuuden tutkimusmatkoille.

Vuoden 1918 esineiden tutkiminen on jatkoa näyttelylle ja kirjalle, joissa esitimme Hangon Tulliniemessä sijainneesta saksalaisleiristä löydettyä esineistöä. Leirin kautta kulki vuosina 1942–1944 rintamalle ja takaisin kotimaahansa satojatuhansia saksalaissotilaita. Tukikohdasta on jäljellä kolme luhistumaisillaan olevaa parakkia, mutta alueen maa kätkee sisäänsä jälkiä sotilaiden elämästä.

Tässä työtavassa, jota kutsumme poeettiseksi arkeologiaksi, yhdistyy tiede ja taide. Toimme yhdessä arkeologi Jan Fastin kanssa näyttelyyn esille kaivauksissa löydettyjä esineitä sekä valokuvia ja videoita, jotka kertoivat leirin historiasta.

Saksalaisleiristä löytämämme esineet ovat yhtä aikaa arkipäiväisiä ja outoja. Ajallinen tai kulttuurinen etäisyys ei ole se, mikä tekee niistä meille vieraita. Leiristä löydetyllä kammalla voisi edelleen hyvin oikoa hiuksensa ja juomalasin kohottaa huulilleen. Miltä tahansa Hangon kirpputorilta löytyisi esineitä, jotka olisivat vanhempia kuin ne.

Esineet ovat kiinnostavia siksi, että ovat juuri saksalaissotilaiden jälkeensä jättämiä. Natsi-Saksan armeijan läsnäolo on asia, jota ei Suomessa välttämättä tunnisteta osaksi omaa historiaa, mikä tekee näistä menneisyyden jäljistä meille vieraita ja outoja.

Kun asetimme Tulliniemestä löytyneitä esineitä ja saksalaissotilaiden valokuvia näytteille galleriaan, meiltä kysyttiin, onko oikein esittää tämä historia niin arkisessa valossa. Eikö natseista puhuttaessa pitäisi alleviivata heidän pahuuttaan?

Toisaalta esimerkiksi filosofi Hannah Arendt on nostanut esiin juuri pahan arkipäiväisyyden. Meissä kaikissa piilee potentiaali pahaan, ja sen muistamiseksi arjen ja sattumanvaraisuuden esiin nostaminen on tärkeää.

Samalla tavalla uskon vuonna 1918 eläneiden ihmisten arjen tavoittamisen voivan olla avain tapahtumien ymmärtämiselle. Arkisten esineiden esittämisen voi nähdä vaihtoehtona monumenttien rakentamiselle, joka helposti ulkoistaa historian joksikin meistä irrallaan olevaksi.

Jan Kaila
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaani

Kolumni on julkaistu alun perin Taideyliopiston Issue X -lehdessä, joka ilmestyi maaliskuun Image-lehden välissä. Lue lisää: uniarts.fi/issuex.

Asiasanat