Väylä vihan ylle?

|
Blogi


Israelin sotilaiden vartiotorni Al´Aroupin edustalla

Pakolaiskylän edustalla jylhänä seisova kylmänharmaa vartiotorni on ensimmäinen asia, johon huomio kiinnittyy. Ensimmäisellä kerralla käännän katseeni vain vilkaistakseni. Israelin sotilaat seisoskelevat tornin edustalla massiiviset aseet kädessään. He ovat todella nuoria naisia ja miehiä. En uskalla tuijottaa liian pitkään. Astuessa pidemmälle pakolaiskylään edessä laajenee silmän kantamattomiin jatkuva suora katu. Norsunluunvalkoisten ja harmaiden talojen julkisivut ovat rapautuneita. Muutamissa taloissa on luodinjälkiä. Ne ovat jääneet siihen iäksi muistuttamaan Israelin sotilaiden ampumisesta. Ympäri pakolaiskylää levittäytyneet graffitit ovat dynaamisia ja huutavat vapauden puolesta vuosikymmeniä jatkunutta miehitysvaltaa vastaan.

Tämän harmauden päälle ihmiset värittävät olemassaolollaan kaikki lämpimän sävyt. Kadulla lapset juoksentelevat huolettomina autojen seassa leikkiaseet kädessään. Leikki loppuu, kun kuljemme ohi. Pikimustat silmät lävähtävät suuremmiksi ja jäävät tuijottamaan pitkään. Jotkut lapset ryntäävät innostuen luoksemme. Autot tööttäilevät ja välillä ikkunoista huudellaan hyväntuulisesti ”Ähläm sähläm!”, ”Tervetuloa!”  Tässä kylässä tuntuu ensikosketukselta sykkivän elämänilo ja energia. Turisti ei sitä aivan ensimmäisenä osaa pakolaiskylältä odottaa.

Noin 13 000 ihmistä sisällään pitävä Al´Aroupin pakolaiskylä on yksi monien Palestiinan pakolaiskylien joukossa. Pakolaisuus alkoi Israelin itsenäistymissodan yhteydessä vuonna 1948. Israel selvisi sodasta voittajana ja tuolloin 700- 800 000 Palestiinan arabia pakeni tai karkoitettiin nykyisen Israelin alueelta. Palestiinan pakolaisten määrä on tällä hetkellä noin viisi miljoonaa. He ovat pakolaisia omalla maallaan.


Näkymä Al`Aroupiin

Minä olen turisti, vaikka en ole turisti. Olen tullut tänne tekemään teatteria. Teatteriryhmän nuoret, pakolaiskylässä syntyneet ja asuvat miehet, ovat ensinäkemältä kuin ketä tahansa nuoria. He pukeutuvat trendikkäästi ja kuluttavat aikaa Facebookissa taukojen aikana. Ero on se, että he eivät ole vapaita liikkumaan. He eivät voi matkustaa vapaasti minne haluavat. Sekä turisti- että opiskelijaviisumia täytyy anoa ja se saatetaan hylätä ilman minkäänlaisia perusteluja. Opiskeleminen on vaikeaa, koska vain hyvin harvoilla on varaa vuokrata omaa asuntoa tai lähteä ulkomaille opiskelemaan. Viimeisen kuuden kuukauden sisällä kaksi leirin nuorta miestä on kuollut selkkauksessa israelilaissotilaan kanssa. Osa ryhmän miehistä kertoo ensimmäisessä kokoontumisessa olleensa vankilassa kivien heittelystä. Kivien heittely vartiotornia tai sotilaita kohti on täällä yleinen tapa purkaa miehityksen aiheuttamia tunteita.

Olen tästä hetkestä lähtien osana näiden palestiinalaismiesten arkea ja mielenmaisemaa. Tarkastelijana, kuuntelijana, kokijana, ohjaajana, äänitorvena. Mikä tarkemmin ajatellen on minun tehtäväni ja vastuuni täällä? Mitä teatteri voi näissä olosuhteissa mahdollistaa?

Teatteritunneilla edessäni loistavat silmät ahmivat oppia uutta. Miesten ajatukset teatterin mahdollisuuksista ovat elämää suurempia. Ne ovat kauniita. ”Haluaisin oppia rakastamaan teatterin kautta”, ”Haluaisin, että ihmiset näkisivät täällä piilossa olevan osaamisen”, ”Haluaisin uran teatterista.” Kiihkeä halu tulla kuulluksi ja nähdyksi tuntuu olevan yhteistä kaikille. Puhdas ilo välähtää nuoren miehen kasvoilla, kun hän kokee onnistumisia. Päivien lopuksi miehet tulevat oma aloitteisesti kiittämään, kättelemään ja kyselemään ”Miten minulla meni tänään?”, ”Mitä mieltä olit tarinastani?” Kaikesta näkee, että teatteri merkitsee paljon ja enemmän.


Ryhmän jäseniä Al`Aroupin kadulla työpajan jälkeen

Miesten esiintuomat kohtaukset, omasta elämästä kumpuavat tarinat, ovat synkkiä. Miehitysvalta ja pakolaisleirin todellisuus ovat niitä asioita, joista he kokevat suurta tarvetta puhua ja joita he haluavat purkaa. Kohtaukset piirtävät valtaosin kuvia vallankäytön, väkivallan ja menetyksen kokemuksista. Lähes poikkeuksetta niissä nähdään Israelin sotilas ampumassa palestiinalaisia. Eräässä kohtauksessa joukko nuoria miehiä istuu maassa käpertyneenä ja kurkistelee varovasti ympärilleen. He nousevat ylös ja liikkuvat horjuen eteenpäin kuin kävelemään opettelevat lapset. Yhtäkkiä lapsi havaitsee jotain kiinnostavaa, kävelykin sujuu jo paremmin. Lapsi kokee ilon hetken ja puhkeaa nauramaan. ”Mitä sitten tapahtuu, miten kohtaus voisi jatkua?”, kysymme. ”Ja me kaadumme taas maahan”, kuuluu vastaus. Vastaus on kuin metafora elämästä miehityksen alla. Se on jatkuvaa seisomaan ja kävelemään uudelleen opettelua, jota vuosikymmeniä jatkunut miehitysvalta kampittaa.

”Miksi toisinnamme täällä todellisuutta, se tekee minut surulliseksi”, kysyi eräs nuori mies, kun ryhmät olivat tehneet kohtauksia, joista lähes kaikki esittivät väkivaltaisia selkkauksia israelilaisten ja palestiinalaisten välillä. Tilaan laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Ehkä kysymyksessä on jotain, jossa minun tehtäväni täällä kristallisoituu. Miehitysvallan alla eläminen kypsyttää ja kasvattaa tiettyyn suuntaan. Se on valitettavasti myös hedelmällinen kasvualusta vihalle ja katkeruudelle. Minun tehtäväni on tarjota mahdollisuus paitsi purkaa vaikeita kokemuksia, mutta sen lisäksi minulla on vastuu tarjota väylä uusien näkökulmien löytymiseen. Minun vastuunani on mahdollistaa kasvualusta, jossa voimme taiteen avulla rakentaa uutta ymmärrystä ja tietoa, eikä vain toistaa vanhaa, jo tiedossa olevaa.

Tässä kohden nousee myös esiin kysymys minun eettisestä vastuustani. Minulla on vastuu siitä, millaista arvomaailmaa ja maailmankuvaa ryhmälähtöisesti työstetty esitys tukee tai välittää. Olisi yksisilmäistä hiljaisesti hyväksyä tai tukea jakoa sorrettuihin ja sortajiin. Kysymystä ”Kuka on heittänyt ensimmäisen kiven?” tärkeämpi on mielestäni ”Mitkä ovat vihan, väkivallan ja vastakkainasettelun vaihtoehdot?” Uskon, että teatteri voi olla vastaus jälkimmäiseen kysymykseen. Leirissä kasvanut ja asuva tulkkimme totesi, että elämänlaatu täälläkin on paljolti kiinni omasta asenteesta. Jos päätät, että kaikki on huonosti, voit rypeä siinä ajatuksessa loputtomiin. Koen tehtäväkseni tarjota matkan mahdottomiin, ehkä muuten saavuttamattomissa oleviin maailmoihin. Omien voimavarojen löytämisen, itsetuntemuksen kehittymisen ja dialogin mahdollistava teatterin tekeminen voi toimia luottamuksen rakentajana ja näin vihan vastakohtana. Edes miehitys ei voi katkaista näiltä matkoilta siipiä. Ehkä teatteri on väylä kohota hetkeksi korkeammalle kuin miehitys ja Palestiinaa saartava muuri, kavuta vihan yläpuolelle.

Täällä ollessani olen jututtanut paljon ihmisiä. Selvästi suurin osa ei usko vapaaseen Palestiinan valtioon. Kysyessäni, miten näet tulevaisuuden, tulkkimme vastasi; ”Voit joko jäädä tänne ja taistella; asein, teatterin keinoin tai miten vain. Tai voit ottaa lentolipun ja lähteä.” Teatterin voima ja mahdollisuus on taistella jokaisen yksilön olemassaolon oikeutuksen ja elämän kauneuden puolesta, ei niinkään ketään vastaan. Sillä on mahdollisuus lisätä ymmärrystä, kohtaamispintoja ja siten toimia tulevaisuuden rakentajana. Ajatus voi olla idealistinen, mutta uskon, että sille on tässä maailmassa tilausta.

Tarkoitus on, että Al´Aroupiin saataisiin pysyvä teatteriryhmä, joka jatkaisi toimintaansa meidän lähtömme jälkeen. Tavoite ei ole vain ylhäältä päin asetettu, vaan se on kuulunut jo useaan otteeseen monen nuoren suusta. Toivon, että voisimme vastata tähän kaikuun.


In action!

Teksti & Kuvat: Annukka