Photo: Elina
Israelin sisäasiainministeriön Jerusalemin toimisto

Tervetuloa Israeliin!

|
Blogi

 

(Lukijalle tiedoksi: blogimerkintäni on kirjoitettu maanantaina 27.3.2017 klo 10:30 ja pitää sisällään tietyistä asianhaaroista johtuen vahvasti tunnelatautunutta, mutta silti totuudellista kerrontaa todellisista tapahtumista.)

 

Edessä on Palestiinan työharjoitteluni ja ehkä myös matkustustulevaisuuteni kannalta ratkaisevat hetket. Olemme Maikin ja Georgien kanssa Jordaniassa kahden yön minilomalla, jota myös viisumin uusimismatkaksi kutsutaan. Saavuttuani kaksi viikkoa sitten Israeliin ja Ben Gurionin lentokentälle päädyin rajaviranomaisen käsittelyyn, joka oli juurikin niin mielivaltainen ja päätön kuin josta minua oli etukäteen varoiteltu. Heti ensimmäisten kysymysten aikana syntyi peruuttamaton väärinymmärrys, jonka jälkipyykkiä olen Palestiinassa oleskeluni ajan pessyt ja jonka takia täällä Jordaniassa nyt olemme. 

 

Lentokentällä rajaviranomaisen kysyttyä minulta syytä oleskeluuni vastasin tulevani turistiksi ja opiskelemaan. Jätin vastaukseni lyhyeksi, enkä samassa lauseessa avannut tarkemmin Taideyliopiston harjoitteluani. Nainen käsitti vastauksestani, että tulisin opiskelemaan yliopistoon Israelissa ja tiedusteli viisumia opiskelua varten. Hämmennyin ja vastasin, että ymmärsin saavani normaalin viisumin rajalta (kuten asiaan kuuluu). Se oli selvästi väärä vastaus. Hän sanoi minun valehtelevan ja päätti antaa minulle vain kahden viikon viisumin normaalin kolmen kuukauden oleskelun sijasta. Mitään ei ollut enää siinä vaiheessa tehtävissä. Nainen oli tehnyt päätöksensä. Taideyliopiston kirjettä hän ei suostunut enää lukemaan.

 

Kahden viikon viisumini umpeutuu tänään ja edessä on pitkä ja haastava matka Ammanista pohjoiselle Sheikh Husseinin rajatarkastusasemalle. Olen näiden kahden viikon aikana juossut yhteensä viisi kertaa eri virastoissa yrittämässä saada viisumiini pidennystä. Ensimmäisellä kerralla virasto Jerusalemissa, johon Suomen suurlähetystö meidät ohjasi oli ehtinyt sulkeutua. Toisella kerralla saavuin paikalle ja kohtasin kaksi eri virkailijaa. 

 

Toinen oli nuori, selvästi vasta-aloittanut miesvirkailija, jonka silmistä näki halun auttaa, mutta jonka harteita painoi ylemmän auktoriteetin näkymätön ja raskas käsi. Hän antoi minulle viisumia varten tarvittavan lomakkeen täytettäväksi ja pyysi seuraavalla kerralla tuomaan mukanani kopion lentolipusta ja oleskeluani selventävän kirjeen. Kirje minulla oli mukanani, joten sanoin virkailijalle tulevani kohta takaisin ja juoksin ulos virastosta etsimään paikkaa, jossa voisin printata sähköpostissa olevan lentolippuni. Viereisen matkatoimiston ystävällinen virkailijatar antoi minun käyttää toimiston tietokonetta ja printteriä. Ehdin takaisin virastoon juuri ennen sen sulkeutumista. Nuori miesvirkailija tervehti minua hieman hämmästyneenä ja antoi jonotusnumeron seuraavalle käsittelijälle.

 

Tämä virkailija katsoi minua laiskasti neonvihreällä kajalilla meikatuin silmin, kuunteli mitä varten olin tullut ja antoi saman tien vastauksensa. Asiaani ei käsitellä täällä. Minun olisi mentävä palestiinalaisalueella olevaan virastoon ja haettava viisumia sieltä. "Matak Ezion" hän kirjoitti minulle muistilappuun ja lähti lounastunnille. 

 

Tässä vaiheessa kellojen olisi pitänyt jo soida.

 

Helena selvitti palestiinalaisystäviltään paikan ja saimme kuulla, että se on Israelin armeijan turvallisuusvirasto, joka sijaitsee lähellä Al-Arroubin pakolaisleiriä. Viraston lähistöllä on juutalaisten setlementtejä ja alueella on paljon jännitteitä leiriläisten ja juutalaisia suojelevien sotilaiden välillä. Tie virastoon johtaa läpi "kuoleman liikenneympyrän", jossa on ollut lukuisia yhteenottoja sotilaiden ja palestiinalaisten välillä. Moni palestiinalainen on saanut siellä surmansa. 

 

Virastokäyntiä edeltävänä yönä näin itseni koputtelemassa panssariovea israelilaisen armeijatukikohdan tornin juurella ja lopulta seikkailemassa tukikohdan sokkeloisten käytävien sisällä kiväärejä kanniskelevien sotilaiden johdattamana. Uni ei jostain syystä meinannut tulla.

 

Matak Ezion

 

Saavuimme virastoon aikaisin aamulla yhdessä Helenan ja pakolaisleirillä asuvan Wesleyn (nimi muutettu) kanssa, jonka täytyi hoitaa virastossa omaa Jerusalemin kulkulupa-asiaansa. Oli huojentavaa, että he olivat mukanani ja yöllä mielessäni pyörineet mordormaisen sotilastukikohdan kuvat osoittautuivat osittain aamuyön pimeiden tuntien ja vilkkaan mielikuvitukseni tuotoksiksi. Viraston aulassa oli vuoroaan odottamassa pääasiassa palestiinalaisia työskentelylupa-asioitaan hoitavia miehiä. Sotilas pienen ikkunaruutunsa takaa pyysi meidät jonon ohi luokseen kertomaan asiamme. Jonkin aikaa asiaani selviteltiin tuon pienen ikkunaruudun ja meiltä suljettujen ovien takana ja lopulta saimme kuulla, että tämäkään virasto ei olisi se paikka, josta viisumin voisi saada. Meidät ohjattiiin menemään Ramallahiin, Palestiinan ulkoasiainministeriöön.

 

Ramallah on Palestiinan hallinnollinen pääkaupunki, josta löytyy muunmuuassa Suomen suurlähetystön yhteystoimisto palestiinalaisalueella. Helena oli yhteydessä yhteystoimistoon heti viisumiongelmani ilmennyttyä. Toimistolta välitettiin viestimme Suomen suurlähetystöön Tel Avivissa ja neuvo heiltä meille oli Jerusalemin virastoon meneminen. Asiaani selventävää tai puoltavaa kirjettä en valitettavasti ehtisi tällä aikataululla lähetystöltä saada. Siispä olisi edettävä näillä dokumentein ja leimoin, jotka käsissäni oli. 

 

Palestiinan Ulkoasiainministeriö Ramallahissa oli jo itsessään näkemisen arvoinen paikka. Uusi ja kiiltävä sinilasiseinäinen virastotalo, jonka edessä partioi aseistettu vartija ja sisällä aulassa kymmeniä harmaapukuisia, toimettomasti patsastelevia turvamiehiä. Meidät otettiin hieman ihmetellen vastaan ja passini tiedot kirjattiin aulan vierailijakansioon. Aulassa luoksemme saapui tummapukuinen miesvirkailija, joka kohteliaasti kuunteli asiani. Heti kättelyssä tuli selväksi, ettei palestiinalaishallinto valitettavasti (ja tietenkään) voisi tehdä asialleni mitään. Ei Palestiinalla ole valtaa vaikuttaa Israelin viisumiasioihin. Miksi olisi? Hehän ovat Israelin miehityksen ja vallan alla.

 

Nyt ne kellot vihdoin soivat. Jerusalemissa tiedettiin tämä fakta päivänselvästi ja he halusivat siis vain pompotella minua. Miksi? Koska oleskelen ja asun Bethlehemissä? Koska olen nuori nainen, jonka ei haluta viettävän aikaa palestiinalaismiesten kanssa palestiinalaiskansan mahdollisen leviämisen pelossa (omaa naimisissaoloanihan en ole missään vaiheessa päässyt todistamaan)? Koska teen vaarallistakin vaarallisempaa nukketeatteritaidetta palestiinalaisalueella? Nämä syyt jäävät täysin arvailujen varaan ja ovat vain harmitonta sanahelinää kun ajattelee todellisuutta oman napansa ulkopuolella. Olen epäonnekseni joutunut keskelle vallankäyttöä, jonka keskellä palestiinalaiset luovivat päivästä toiseen ja jonka seuraukset ulottuvat jo kolmannelta ja jopa neljänneltä sukupolvelta toiselle.

 

Palestiinalainen kansainvälisesti palkittu runoilija Mahmoud Darwish kirjoittaa kirjassaan Absent is present siitä, miten henkilökohtainen on täällä aina osa laajempaa kokonaisuutta: "Public here in Palestine, is the personal, and the personal is the public". Pompotteluni viisumiasiassa tuo esiin näiden kahden maan välisen konfliktin tavalla, jota en osannut tänne tullessani odottaa. Suomalaisen passin omaavana, rajamuodollisuuksien helppouteen tottuneena ja kymmenissä maissa matkustaneena en ole törmännyt tilanteeseen, jossa olen epäilyttävä tai jopa jossain määrin vaarallinen ylittäessäni kahden maan rajan. Kokemuksena tämä antaa osviittaa tilanteisiin, joissa pakolaiset tälläkin hetkellä taistelevat oleskeluluvistaan ja turvapaikoistaan Suomessa ja muualla maailmassa. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tällaista vallankäyttöä missään määrin ja oma viisumiseikkailuni on loppupeleissä pientä heidän kohtaloonsa verrattuna. Minulla on aina mahdollisuus palata takaisin Suomeen, kun he taas ovat tuomittuja elämään määrittelemättömän ajan puun ja kuoren välissä.

 

Ennen Jordaniaan tuloani yritin vielä kerran viisumin pidennystä Jerusalemin virastolla, koska nyt minulla olisi mukanani omakohtainen kokemukseni ja tietoni Matak Ezionista sekä Ramallahista. Rajanylityksen ohella Jerusalem olisi ainoa paikka, josta viisumin voisi saada ja tämän faktan minulle oli antanut nyt Suomen suurlähetystö, Matak Ezion, Ramallahin ministeriö sekä Israelin sisäministeriön eli juurikin Jerusalemin viraston nettisivusto. Heillä ei voisi olla enää mitään syytä evätä minulta viisumia, joten saavuin virastoon suhteellisen rauhallisin mielin.

 

Helena saapui mukanani virastolle, mutta joutui valitettavasti lähtemään ennen kuin ehdin tiskille. Ensimmäisellä tiskillä ei ollut ketään kun oma vuoroni tuli. Jonkin ajan päästä tiskin taakse ilmestyi sama nuori miesvirkailija, jonka kohtasin ensimmäisellä käyntikerrallanikin. Yhtäkkiä takaani tiskin äärelle ilmestyi kuin tyhjästä ilman vuoronumeroa asioitaan kyseleviä ortodoksijuutalaisia. Virkailija neuvoi heitä ohitseni, vaikka oli minun vuoroni asioida. Kohta tiskin toiselle puolelle saapui sinipaitainen vanhempi nainen, joka alkoi selaamaan kansiota ja neuvomaan nuorta miestä kansioon tehtävissä merkinnöissä. Odotin kärsivällisesti puheenvuoroani. Kun lopulta sain sen, ilmoittivat sekä nuori mies että kansiota selaava nainen vuoron perään, että olen väärässä paikassa. Nainen oli nuoren miehen esimies. Hän teki viestinsä lopulta aika tuohtuneesti selväksi ja lähti pois paikalta. Katsoin nuorta miestä kysyvästi ja vaadin saada keskustella esimiehen kanssa. Hän antoi minulle vuoronumeron ja pääsin odottamaan vuoroani sinipaitaisen naisen toimiston luokse. Nainen huomasi minut pöytänsä takaa ja pyöritti silmiään. 

 

Jonkin ajan päästä hän otti minut sisään huoneeseensa, jonka ovea ei saanut sulkea. "Shalom", tervehdin häntä ja kiitin häntä siitä, että hän otti minut vastaan ja kuunteli asiani. Selitin hänelle väärinymmärryksestä lentokentällä ja syyni oleskeluuni. Näytin myös lentolippuni ja Taideyliopiston kirjeen, josta hän otti kopion. Hän sanoi, ettei valitettavasti voisi tehdä asialle mitään ja, että tuhlasin hänen aikaansa. Kerroin, että kävin jo Matak Ezionissa ja Ramallahissa ja, että tämä olisi ainoa paikka, josta viisumin voisin saada. Hän kielsi tämän ja ohjasi minut odottamaan viereisen oven ulkopuolelle. Pääsisin puhumaan viraston johtajan kanssa.

 

Odotushuoneessa kaikki kuulivat keskustelumme ja sain osakseni vaihtelevia katseita. Eräs nainen hymyili minulle vienosti. Hänet pyydettiin ennen minua johtajattaren huoneeseen ja huoneen ovi sulkeutui. "Vihdoinkin pääsen keskustelemaan asiasta jonkun kanssa rauhassa, suljetun oven takana.", huomasin ajattelevani. Kello lähestyi viraston sulkeutumisaikaa ja mietin päästetäänköhän minua enää huoneeseen sen jälkeen. Ovi avautui ja nainen, joka aiemmin oli hymyillyt minulle vienosti tuli helpottuneen näköisenä ulos ja johtaja toivotti hänelle hymyillen hyvää päivänjatkoa. Pääsin kuin pääsinkin vielä sisään.

 

Astuin ovesta ja olin sulkemassa sitä perässäni. "We never close our doors here.", johtajatar sanoi kylmän viileästi. "Mutta juurihan se oli suljettuna edellisen asiakkaan ajan.", ajattelin mielessäni ja tajusin, etten ollut asiakkaana samalla viivalla edellisen kanssa. Minun asiani olisi hoidettava avoimin ovin. Istuin silti toiveikkaana hänen eteensä ja aloitin asiani. Yllättäen huoneeseen pelmahti jostain kaksi miestä korjaamaan ruuvimeisselillä ovenkahvaa. Tästä hienovaraisesta häirinnästä minulla olikin jo kokemusta. Hengitin syvään ja odotin kunnes ovenkahva oli saatu kuntoon. Jatkoin asiani selvittämistä ja kertasin kaiken mitä edellisellekin virkailijalle kerroin. Johtajatar kuunteli ja luki tarkasti sanasta sanaan sormella seuraten kirjeen, josta selvisi oleskeluni syy. 

 

Odotin hiljaa kunnes hän pääsi kirjeen loppuun asti. "Ok...", hän sanoi ja nosti katseensa kirjeestä. "...but I cannot help you. This is not the place." 

 

Hän antoi minulle saman Matak Ezionin yhteystiedot, jotka olin jo ensimmäisellä kerralla saanut. En voinut uskoa kuulemaani ja sanoin hänelle miten olin jo käynyt sekä siellä että Ramallahissa ja, etteivät palestiinalaiset viranomaiset voisi auttaa asiassa ja, että viisumin Israeliin saisi vain Israelin viranomaisilta eli heiltä. Hän kielsi tämän ja pahoitteli jälleen, ettei voisi auttaa. Kysyin häneltä, että mitä sitten jos saisin Matak Ezionilta luvan oleskeluun palestiinalaisalueella ja, että mitä sitten tapahtuisi kun ylittäisin rajan Palestiinasta Israeliin? Se sai johtajattaren suunniltaan. "Don't play these games with me! I am old and smart enough for these games. I am sorry but I can't help you."

 

Virkailijalta saamani muistilappu

 

Sheikh Husseinin raja häämöttää ja olen henkisesti valmistautunut kolmen tunnin kuulusteluun, viisumin eväämiseen, kymmenen vuoden porttikieltoon Israeliin (kuulin, että näin oli käynyt eräälle suomalaiselle lähetystyöntekijälle vastaavassa tapauksessa) ja paluuseen yksin taksilla Ammaniin. Työharjoitteluni suhteen suunnitelmani ovat täysin auki. Ehkä pääsen jonkun kontaktin kautta Jordanian puolella Zaatarin pakolaisleirille pitämään työpajaa. Pitääkö minun siinä tapauksessa hakea uutta Jordanian viisumia? Mitä jos vain palaan Suomeen ja kutsun palestiinalaisen ryhmäni tekemään kanssani projektin Suomessa? Mistäköhän voisin hakea siihen rahoitusta? Mitenköhän käy tulevan Amerikan matkani kanssa jos saan porttikiellon Israeliin?

 

Kävi rajalla nyt miten kävi, olen ainakin tehnyt kaikkeni ja katsonut viimeisenkin kortin, joka tässä viisumiasiassa katsottavissa on.

 

(Merkintä maanantaina 27.3.2017 klo 19:30)

 

Astun israelilaisen rajaviranomaisen tiskin äärelle Sheikh Husseinin rajatarkastusasemalla ja ojennan passini. Mies hymyilee minulle ja kysyy minulta sinistä viisumilipukettani. Kerron, etten tiedä missä se on (Jordanian rajatarkastaja on ottanut sen passini välistä huomattuaan sen vanhentuneen). Mies sanoo "Ok, you are fine." ja antaa minulle uuden, kolme kuukautta voimassa olevan viisumilipukkeen. Kolmen tunnin kuulustelu on typistynyt kolmeen minuuttiin. Kerään tavarani hengitystäni pidätellen ja astun liukuovista Israeliin. Oloni on vihdoinkin tervetullut.