Säie palestiinalaista tarinaa

|
Blogi

Tässä blogitekstissä jatkan ajatuksiani palestiinalaisen pakolaiskylän – Al’Aroupin – todellisuudesta. Kahdessa kuukaudessa minulle on syntynyt kokemus todellisuudesta, joka rakentuu kahdelle sisäkkäin kiertyvälle tarinakehälle. Nämä tarinat elävät rinta rinnan, toinen toistaan ruokkien.

Tarina märkivästä haavasta

Sisemmällä kehällä on tarina, joka kertoo palestiinalaisen pakolaiskylän arjesta. Se on päivittäin fyysisesti läsnä oleva kaipauksen tarina miehityksen alla elämisestä.

Tavallaanhan Al’Aroupin arki on ihan tavallista. On ruuanlaittamista, pihapuiden kastelua, television katselua. On kaikki askareet, jotka kuuluvat kotiin. Ja samalla mikään ei ole niin kuin sen pitäisi olla. Päivällä, kun katson kadulle, miehet nojailevat seiniin toinen jalka seinää vasten, valmiina ponkaisemaan liikkeelle, jos sotilaat tulevat. Iltateellä kuulen tarinoita siitä, kuinka he nukkuvat toinen silmä auki siltä varalta, että sotilaat päättävät tulla yövierailulle pidättämään jonkun perheenjäsenen. Aamun ensimmäinen uutinen on se, kuinka yksi teatteriryhmämme pojista on pidätetty. Kukaan ei tiedä miksi tai kuinka pitkäksi aikaa. Epätietoisuus heiluttaa rauhan ja harmonian vaakaa jatkuvasti. Elämä on äkkinäistä, nopeita tilanteenmuutoksia ja jokaisen päivän täyttäviä yllättäviä tapahtumia. Asiat, jotka voi sanoa tietävänsä varmasti, ovat vähissä.

Tämä palestiinalaisen pakolaisen tarina ei lepää. Tämä tarina on kuin märkivä haava. Haava, joka jatkuvasti repäistään uudelleen auki saasteille, kyynelkaasulle, ikävälle. Vartiotornit, sotilaat ja jatkuva vapauden riisto pitävät yllä tätä tarinaa, jota kerrotaan eteenpäin uusille sukupolville. Jokainen lapsi kasvaa kokemukseen siitä, että meidän ei pitäisi olla täällä, vaan jossain ihan muualla. Siellä, missä on kauniimpaa, missä on juuret, missä nyt joku muukalainen viljelee ja asuttaa maata, jota meidän perheemme pitäisi asuttaa. Tarina muuttuu kollektiiviseksi traumaksi. Paradoksaalista tarinassa on se, että palestiinalaisen pakolaisen tarina kantaa samoja aineksia kuin juutalaisen naapurin tarina: yhteinen koettelemus pois ajetuksi tulemisesta, selviämisestä ja maanpaosta.

Tarina paratiisista

Juuri tässä jatkuvassa kaipauksessa muualle on tarinan toinen kehä. Tämä ulkokehä koostuu kertomuksista auringosta ja merestä, viikunapuista, sydämiin talletetuista oman, oikean kodin avaimista. Kyseessä on unelma, uni, haavekuva sotilaiden selän takana siintävästä paratiisista. On kangastus Israelille menetetyistä Haifan ja Jaffan kaupungeista ja kimmeltävästä merestä. Tätä tarinaa sivutaan useissa keskusteluissa: ”Oletteko jo matkustaneet paljon, missä olette matkustaneet, oletteko jo nähneet Haifan, sieltä minun sukuni on kotoisin, haaveilen vielä joskus näkeväni Haifan meren.” Näissä sanoissa on ylpeyttä omasta kodista ja sisäänkirjoitettu ajatus siitä, että tämä menetetty paratiisi on jotain kaikkea muuta kauniimpaa. Tämä kuva antaa voimaa. Ehkä tähän kuvaan sisältyvä toivo perustelee myös sen järjettömän ystävällisyyden ja selviämisen asenteen, joka näihin ihmisiin on sisäänrakennettuna. Eikä tämän kuvan äärellä surkutella tai uhriuduta. Tämä kuva täytetään voimalla ja vahvoilla mielipiteillä.


Seinällä roikkuu pölyttynyt avain kotiin, jonne ei ole pääsyä.

Kun maailmanloppu katoaa

Kun saavuin Suomesta Palestiinaan, elin maailmanlopun kuvastossa. Koin syyllisyyttä, epämääräistä ahdistusta siitä, että palloltamme loppuu vapaa tila, hengitysilma, vesi, rauha. Että ekokatastrofi rapauttaa jatkuvasti voimistuvalla vauhdilla ympäristömme elinkelvottomaksi. Yritin puhkoa syyllisyyden pilveäni pienemmäksi kierrättämällä epätoivoisesti jokaisen vessapaperihylsyn ja pussinsulkijan. Ja vaikka kuinka yritin löytää tietäni ulos tästä tilanteesta, minut valtasi kokemus kädettömyydestä, voimattomuudesta, etten voi todella tehdä mitään. Koin eläväni kuvastossa, johon minulla länsimaisen hyvinvointivaltion asukkina oli varaa. Minulla oli varaa ja kapasiteettia olla huolissani asiasta, joka oli arkeni konkretiassa näkymätön.

Kun kotiudun Palestiinaan, syyllisyydentunto katoaa. Ekokatastrofin maailmanloppu katoaa. Pelon- ja huolenkohteet ovat täällä erilaisia. Täällä maailma loppuu jokaisessa kiven heitossa, laukauksessa, yöllisessä kotietsinnässä. Eikä ympärillä oleva maailma ole valmis. Se on keskeneräisten kerrostalojen rautakehikkoja ja vielä alkamista odottavia lentomatkoja. Se on lasten vankilasta vapautumisen odottamista. Elämä Länsirannalla – jota olen kuullut myös maailman suurimmaksi odotushuoneeksi kutsuttavan – on jonkin paremman jatkuvaa odottamista, kaipausta unikuvan paratiisiin. Ei ole mahdollista ajatella, että maailma loppuisi nyt. Että se loppuisi tällaisena täysin keskeneräisenä, epäoikeudenmukaisena, ilman kokemusta omasta vapaudesta.

Teatteri – vastustuksen laji

Omasta unikuvasta, muistosta, on pidettävä kiinni. Jos luovut tuosta kuvasta, alkuperästäsi, luovut vastustuksesta. Ja tuo vastustus on palestiinalaisten veressä. Se on äidinmaidossa lapselle siirtyvässä oikeudentunnossa laitonta miehitystä vastaan.

Myös teatteri on täällä vastustusta varten. Se on kiihkeää, verevää, se on taistelua ilman aseita. Kuulen kertomuksia näyttelijöistä, jotka luopuvat vapaustaitelijan roolista ja ottavat teatterin kiväärikseen, jotta he voivat kertoa ja huutaa ääneen palasia tästä heitä ympäröivästä todellisuudesta.

Tuntuu, että teatteri puhuu täällä lähes taukoamatta tavalla tai toisella miehityksestä ja pakolaisten tarinasta. Teatteriryhmämme teinipojille teatteri on keino, jolla saada oma ääni kuuluviin, keino vaikuttaa. Uudelleen ja uudelleen esitetyt kuvat vangitsemisista, takaa-ajoista, tappamisesta tulevat heistä ulos ensimmäisenä. Tämän materiaalin ja kuvaston ulostuleminen tuntuu minusta teatteripedagogina merkittävältä. Tahdon uskoa siihen, että käsittelemällä näitä kokemuksia teatterissa, ne käyvät keveämmiksi kantaa.


Matkalla teatteritreeneihin Al’Aroupin kylän halki.

Kun tämä ensimmäinen kokemustaso on purkautunut ulos, alan odottaa seuraavan tason saavuttamista. Huomaan kaipaavani vaihtoehtoja, toivovani, että meillä olisi muutakin yhteistä käsiteltävää, että voisimme katsoa tapahtumia uudesta näkökulmasta ja pohtia erilaisia käyttäytymismalleja. Voisimme miettiä, miten tähän on päädytty ja mihin tulisi jatkaa. Vähitellen yritämme löytää väylää ulkoa-opitun ja pahan olon tuolle puolen. Hylätyllä uima-altaalla – esiintymisareenallamme – alamme kirjoittaa monologeja siitä, mihin uskomme ja mitä toivomme, mistä unelmoimme. Alamme puhua vaihtoehdoista ja valinnoista. Siitä, millainen elämä miehityksen alla, pakolaiskylän todellisuudessa on mahdollista valita.

Vaikka yritämme löytää kertomuksiin jonkin uuden tason, kaarramme aina kuin huomaamatta takaisin Palestiinan miehitykseen. Kaarramme takaisin kokemuksiin epämääräisestä ahdistuksesta, vihasta, väkivallasta, aseista, jatkuvasta tarkkailunalaisena olosta.

Myös silloin kun puhumme unelmista, tihkuu niistä vahvasti läpi oma kansallinen identiteetti. Yksi pojista unelmoi siitä, että hänen Palestiinansa olisi joskus vapaa kaikista ongelmista. Toinen siitä, että voisi matkustaa kauas pois miehityksen vallan alta, mutta palaavansa myöhemmin takaisin olemaan hyödyksi omalle maalleen. Kolmas haluaisi olla isona maailman ensimmäinen palestiinalainen astronautti ja tekevänsä näin oman kansansa kuuluisaksi. 

Tuntuu, että jokainen kuulemani unelma on suhteessa tähän samaan tarinaan. Tarinaan arjesta ja unikuvasta. Tähän tarinaan, jonka kaikkia sävyjä minun on mahdotonta todella ymmärtää. Tässä kertomuksessa minä olen sisällä vain pienen hetken, ohikulkijana, vieraana.


Teatteritreenit altaalla. Kuva: Annukka

Teksti ja kuvat: Helena