Elämä valvovan silmän alla

|
Blogi


Tervetuloa-teksti vankilasta palaavalle, Al-Arroup

Istun Al-Arroupin Pakolaiskylässä paikallisen kolleegani asunnon katolla kirjoittamassa ensimmäistä blogiani Palestiinasta. Aurinko laskee tiuhaan rakennettujen talojen taakse. Jokaisen talon kattotasanteelta törröttää rautatankoja, valmiina odottamaan uuden lisäkerroksen rakentamista aikuiseksi kasvaville lapsillle. Kylä sijaitsee laaksossa useiden kaljun karujen kukkuloiden ympäröimänä. Kapeilla ja sokkeloisilla kujilta kuuluu leikkivien lasten ääniä, rakentamisen jatkuvaa pauketta, minareettien laulua, kukkojen kieuntaa, kaasua myyvän auton myyntimusiikkia ”paljon onnea vaan” instrumentaali versiona ja miltei päivittäin kuuluvaa satunnaista pauketta, joka useimmiten on sotilaiden heittämä kyynelkaasupommi mutta joskus myös hääjuhlan ilotulitus. Kylän asukkaat ovat pakolaisia ja heidän jälkeläisiään. Vuonna 1948 pakolaiskylä oli täynnä YK:n tukemia telttoja ja savitiilimökkejä. Nykyään jälkisukupolvet ovat asettuneet ja rakentaneet isompia taloja mutta pakolaisuus elää vahvana ihmisissä, tarinoissa ja arkkitehtuurissa. Eron huomaa milloin astuu kaupungista pakolaiskylään.


Rakenteilla, Al-Arroup

Kylä kuuluu c-alueseen, mikä tarkoittaa Israelin armeijan hallitsemaa aluetta. Sotilaat ovat armeijapalvelustaan suorittavia nuoria naisia ja miehiä, joiden palvelus on pakollinen. Kylän edessä he vaihtuvat kahden viikon välein. Kyläläiset sanovat sen olevan Israelin taktiikkaa, etteivät sotilaat ehdi tutustua ja inhimillistää suhteitaan kyläläisiin. Uudet sotilat ovat ärhäköitä, pelon propagandan vallassa olevia, jotka kohtelevat kyläläisiä alempiarvoisina ja etenkin nuorten naimattomien miesten päälle heitetään mielellään terroristi epäilyn leima. Kyläläiset eivät pysty matkustamaan Jerusalemiin tapaamaan sukulaisiaan, eivätkä pääse käymään isovanhempiensa kylässä Israelin puolella. Suurinosa ei ole koskaan nähnyt merta, ainakaan laillisesti. Valvonta on tiukkaa. Eilen olin kolleegani kanssa kävelemässä kylän suulle teatterityöpajamme jälkeen ja sotilaat pysäyttivät hänet koska hän oli katsonut heitä silmiin. Siitä tehtiin ongelma. Vihamielisesti he tivasivat henkilöpapereita ja koska kolleegallani ei niitä ollut he halusivat viedä hänet torniin ja sitä kautta mahdollisesti vankilaan. Minä jäin seisomaan ystäväni tueksi kolmen virkaintoa puhkuvan dialogitaidottoman sotilaan eteen katsoen heitä silmiin, ensimmäistä kertaa kunnolla matkani aikana. Tiesin jo, että minun läsnäoloni vaikuttaisi heidän käytökseensä. Pitkän uhkailun jälkeen sotilaat vetivät meidät kulman taakse ja ilmaisivat etteivät aiheuta tällä kertaa ongelmia, koska hänellä on kansainvälisiä ystäviä. Tällä kertaa hän pääsi pälkähästä, mutta meitä molempia pelotti ja suututti suunnattomasti.

Al-Arroupin kyläläiset ovat syntyneet ja kasvaneet sotilaiden läsnäoloon, mielivaltaiseenkin henkiseen ja fyysisen väkivaltaan. He kutsuvat koti kyläänsä vankilaksi, jossa he ovat sotilaille kuin hiiriä. Nuorilla ei ole fyysistä suhdetta enään isovanhempiensa kylään mutta heidän ei anneta unohtaakaan ja jatkaa eteenpäin. Mutta myöskään israelilaisten nuorten ei anneta unohtaa. Heidän armeijapalvelus jatkuu vuosittain kuukauden ajan kunnes he ovat nelikymppisiä, muuten nuoria kutsuu vankila. Mielessäni pyrii usein kysymys kuinka tällaisissa olosuhteissa voi kasvaa kukaan tasapainoiseksi ihmiseksi? Arroupin kaduilla kulkiessani tapaan joka päivä ystävällisesti tervehtiviä kylläläisiä ja kutsuja jokaisen kotiin teelle tai syömään satelee. Lapsille me suomalaiset olemme joka kerta kuin ihme ja salaman nopeasti he kerääntyvät ympärillemme huudellen ”hello” ”how are you?” ”shu ismak?”. Kyläläisten vieraanvaraisuus, ystävällisyys ja positiivisuus hämmästyttää minut joka kerta. Silti kaiken tuon hymyn alla piilee paljon vihaa, katkeruutta ja traumoja. Noin 90 prosenttia kyläläisistä miehistä ovat olleet vankilassa, suurin osa teini-ikäisinä kivien heitosta. Eräänä päivänä kävellessäni vuoristossa kolleegoitteni kanssa satuimme keskelle tilannetta, jossa noin kymmenen sotilasta olivat pidättämässä 10 vuotiasta poikaa, jonka epäiltiin heittäneen kiven kaukaa vuorelta kohti alhaalla tien varressa olevaa vartiotornia. Pyysimme sotilailta, että päästäisivät hänet vain kotiin vanhempiensa luokse, hänhän on vasta lapsi. Mutta kiven heittäminen on kuulemma hyvin vaarallista. Sotilas oli ilmeisen hämmentynyt englanniksi käydystä pitkähköstä dialogista paikallisten kolleegoitteni kanssa, hän ei ollut koskaan keskustellut paikallisten kanssa. Harva kyläläisistä osaa englantia tai edes haluaa jutella sotilaille. Poika vietiin itkevien vanhempien ja toivottomien kyläläisten edestä sotilasautoon. Jos hänet todetaan syylliseksi oikeudessa, jossa yhdenkin sotilaan todistaminen uskokaan todeksi, lapsi istuu vankilassa puoli vuotta. Olin hämmentynyt ja järkyttynyt todistaessani lapsen pidätystä, mutta pelkäsin liikaa pystyäkseni puuttumaan enempää tilanteeseen.


Al-Arroupin edustalla

Kuullessani tarinoita paikallisilta ystäviltäni ja kohdatessani todellisuutta täällä, rintaa alkaa puristamaan ja päässäni pyörii, ei tällaisen pitäisi olla mahdollista. Mitä minä voin tehdä auttakseni näitä ihmisiä? Elämä valvonnan mielivaltaisuuden ja epätasa-arvoisuuden ympäröimänä jättää trauman varmasti jokaiseen kyläläiseen. Minuunkin sen hetkellinen todistaminen jättää jälkensä, ihan varmasti.

Miehityksen valvovan silmän alla eläminen on epäilemättä raskasta. Valvova silmä ei kuitenkaan jää mieitykseen myös kylän sisällä jokainen kyläläinen on myös toistensa valvova silmä, kuka tekee mitä ja kenen kanssa, kuka on petturi ja kenen sosiaaliset suhteet ovat vuosikymmeniä tulehtuneet perheiden välisistä konfliktista. Kaikki ovat valppaina ja miehityksen aiheuttama viha ja traumat heijastuvat kyläläisten keskinäisiin suhteisiin. Eikä arabialainen tempperamenttikaan päästä helpolla. Konservatiivisessä yhteisössä naisten päälle lankeaa vielä kolmaskin valvova silmä, aviomies ja perheen miehet. Naisten asema on yhteisössä on heikko. Minun vastuullani on vetää 2 kertaa viikossa naisten teatteriryhmää Woman cultral centerin tiloissa. On ollut vaikea saada naisia mukaan toimintaan, ylipäätänsä sitoutumaaan parin kuukauden mittaiseen periodiin. Kylässä teatteritoiminta on suhteellisen uutta, erityisesti naisten keskuudessa ja pioneerityö on haasteellista. Kaikki naiset ryhmässäni ovat naimattomia, jotku jo yli neljänkymmenen. Heille naimattomuus tuntuu olevan vapaamielisemmän perheen suoma mahdollisuus, jota kaikilla kyläläisillä ei ole. Olen kuullut usealta taholta, että naisia olisi halunnut osallistua teatteriprojektiin mutta heidän aviomiehensä eivät päästä heitä juuri mihinkään. Ryhmäni naisille naimattomuus tarkoittaa enemmän vapautta mutta elämää ilman fyysistä rakkaussuhdetta. Konservatiivisessa yhteisössä naisten täytyy olla jatkuvasti varuillaan, he eivät voi puhua kadulla tuntemattomille miehille, edes katsella sivuille kävellessään, joku voi puhua ja naisen tulevaisuus voi olla tahrattu. Mies päättää kenet ottaa, hän on voi ottaa jopa neljä vaimoa. Nainen voi toki erota mutta menettää taloidellisen tuen, kultansa jota sai sulhasen perheeltä. Kouluttautumalla ja luomalla oman uran naisella on mahdollisuus itsenäiseen elämään, mutta köyhille se ei ole helppoa.


Naisten ryhmä aiheiden hahmottelussa

Miten taide, omalla kohdallani, teatteri voi antaa tällaisessa todellisuudessa eläville ihmisille? Teatteriprojektia vetäessäni pakolaiskylässä minun täytyy pyrkiä aistimaan paikallista kultuuria, millaisista asioista voi puhua? Voinko kyseenalaistaa mitään vallitsevassa kultuurissa? Tai edes tuoda näkyväksi ongelmia, joita ihmiset kokevat tiukan uskonnollisen ja koservatiivisen yhteisön sisällä. Missä menee raja, jolloin yhteisön jäsenet eivät pysy ottamaan vastaan ja kärsijät ovat ryhmäni esiintyjät ja heidän perheensä. Minä olen kuitenkin vain hetkellinen vierailija, joita yhteisön normit ei niin tiukasti koske, joita minun on vaikea myöskin täysin ymmärtää. Mitä jätän jälkeeni? Tuomalla paikalliselle foorumin teatterin keinoin ilmentää tuskaansa miehityksen alla saatan vain voimistaa vastakkain asettelua ja jo vallitsevaa vihaa miehitystä vastaan. Puhumalla teatterin keinoin taas yhteisön sisäisistä asioista esimerkiksi naisten asemasta, saatan asettaa työryhmäläiseni vaaraan, yhteisön hyljeksinnän alle tai jopa hengenvaaraan. Teatteria pidetään täällä vahvasti yhtenä vastarinnan muotona. Eettinen vastuuni ohjaajana tuntuu haastavammalta kuin koskaan.

Naiset eivät kuitenkaan halua käsitellä vain miehitystä ja huonoa asemaansa, he toivovat irtiottoa arjesta kaiken ahdistavuuden keskellä. He haluavet lentää koko ajan jonnekin, he kaipaavat vapauden tunnetta, teatterin keinoin mahdollisuutta matkustaa mielikuvissa sinne mihin heillä ei ole pääsyä. Toisaalta miehitys ja konservatiivinen kulttuuri heijastuu joka tapauksessa kaikkeen mitä naiset elämästään tuovat, olivat ne sitten unelmia, pakohetkiä maailmaan jossa kaikki on hyvin, vastaparina on pelko ja vapauden puute.

Palestiinalaiset eivät halua olla vain uhrin asemassa. Vapauden puutetta voi olla missä päin maailmaa tahansa, jotkut eivät näe vapauttaan taas mielensä vankilalta, kuten eräs paikallinen nainen freedom-kiertueella totesi. Vankeutta ja vapauden puutetta on monella tasolla ja kaikkialla mutta täällä Palestiinassa sen puute vain räiskyy silmilleni vaikka kuinka paikalliset hymyilevät meille ulkomaalaisillle ja avaavat vieraanvaraisuutensa sydämet meille. Tulkkimme sanoikin, että tällaisissakin olosuhteissa on oma päätöksesi kuinka paljon annat ympäristön vaikuttaa elämääsi, annatko vihalle ja katkeruudelle vallan vai päätätkö elää niin hyvää elämää näissä olosuhteissa kuin on mahdollista. Ehkä teatterilla on mahdollisuudet tämän mielen portin avaamiseen ja näkökulmien laajentamiseen, elämän laadun parantamiseen sisältä päin.


Lapsia Al-Arroupin kadulla

Teksti & kuvat: Petra