Ääniä vieraalta maalta

|
Blogi

Kotimatkalla Shuafatin pakolaisleiristä katson bussin ikkunasta tien vieressä avautuvia kauniita oliivilehtoja, jotka jatkuvat aina Betlehemin checkpointille saakka. Bussi jättää matkustajat portin laitaan. Sen sijaan, että menisin muiden mukana portille, jään katsomaan puita. Oliivilehdon keskelle vie polku, joka muuttuu hiekkatieksi. Lähden kävelemään polkua pitkin. Kadun ääni etääntyy, haistan nurmikon tuoksun. Nurmikolla kasvaa apilaa ja unikoita. Kivenheiton päässä kaksi hevosta laiduntaa puiden katveessa vapaana. Seison oliivipuun juurella katsellen tätä maisemaa, mitä ympäröi tuo sama, ruma betonimuuri, minkä taakse päivä painuu, enkä oikein tiedä, mitä ajatella. Samassa hetkessä kaahaa ohitseni armeijan maasturi kaksi sotilasta kyydissään. Maasturi pysähtyy parin metrin päähän hiekkatielle, ikään kuin vartomaan jotain. Käsitän, että minun on nyt parasta lähteä. Lähdenkin.

Uutiset Israelin ja Palestiinan välisestä konfliktista ovat olleet hyvin etäisiä, jopa epätodellisia minulle aina siihen saakka kun tänne tulin. Tämä olikin yksi syy, miksi halusin ylipäänsä lähteä Palestiinaan. Halusin tietää enemmän, halusin ymmärtää enemmän, nähdä ja kokea, mitä tämä on. Olen asunut täällä nyt kuukauden. Arki Palestiinassa on nyt minun arkeani. Yllättävää kyllä kaikkeen tottuu, tulee immuuniksi ympäröivälle todellisuudelle. En ole paikallinen, en voi koskaan ymmärtää todella, mitä he ovat käyneet läpi, mihin heidät on pakotettu tottumaan. En tiedä heidän tarinaansa.


Ensimmäisen aamun näkymä Betlehemiin. Kuvassa oikealla yksi Israelin siirtokunnista.


Lumi yllätti suomalaiset Betlehemissä. Kuva kotikulmilta.

Varsin pirstaleisen toimenkuvani muotoutuminen täällä on ottanut hiukan enemmän aikaa kuin odotin. Yhteistyötahona on Edward Said National Conservatory of Music, mikä ei siis ole suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna konservatorio ensinkään, vaan ennemminkin musiikkikoulu. Tämä saa miettimään yhteistyötahon sopivuutta ylipäätään. En siis saa Sibelius-Akatemiaa vastaavaa opetusta.

Toisena keskeisenä motiivina Palestiinaan lähtemisessä oli arabimusiikin estetiikkaan sekä sen historiaan tutustuminen, sillä arabimusiikki on ollut minulle aina suhteellisen vieras alue. Verhoa salaperäisten arabialaisten skaalojen eli täkäläisittäin maqamien maailmaan on nyt raotettu muun muassa yksityistunneilla, joita saan viuluun, lauluun sekä oudiin, mikä on yksi arabialaisista kansallisinstrumenteista nay-huilun ja kanteletta muistuttavan quanunin lisäksi. Mitä enemmän alan maqameista jotain ymmärtää, sitä enemmän kasvaa kunnioitus minareeteista kaikuvien rukouskutsujen kutsujia kohtaan. He hallitsevat maqamit suvereenisti ja ovat teknisesti erittäin hyviä laulajia.

Soitan mukana myös konservatorion opettajista koostuvassa Arabic Ensemblessä, minkä ohjelmisto muodostuu arabialaisesta klassisesta musiikista, eli niin sanotusta orientaalisesta musiikista.

Yksityistuntien ja ensemblen ohella autan paikallista niin ikään konservatorion alaisuudessa toimivaa viulunsoitonopettajaa Mohammed Fadelia viulunsoiton ryhmäopetuksessa kahdella pakolaisleirillä. 15 000 asukkaan De Heishassa kävin ensimmäistä kertaa jo pian tänne saavuttuani. Näin kun jäätävän kylmässä salissa kolmekymmentä lasta sai ensimmäistä kertaa viulun käteensä. Palava innostus lasten silmissä oli näkemisen arvoinen. Valitettavasti suurin osa viuluista oli kuitenkin aivan liian isoja lapsille, tai muuten käyttökelvottomassa kunnossa.

Palaan De Heishaan jahka instrumenttitilanne siellä korjaantuu.

Kaiken tämän lisäksi olen mukana Sounds of Palestine projektissa, jonka vetäjänä täällä toimii hollantilainen sellonsoitonopettaja Fabienne van Eck. Pääosin Aidan pakolaisleirissä toimiva Sounds of Palestine tarjoaa lapsille erinäisiä musiikkityöpajoja. Lapsilla on myös mahdollisuus osallistua kuoroon, sekä viulun, sellon, kontrabasson että lyömäsoittimien ryhmäopetukseen. Autan Aidassa kahta nuorta viulunsoitonopettajaa heidän ryhmässään sekä konsultoin heitä viulunsoiton opetuksen alkeista.


Aidassa

Työskentelen siis yhteensä kolmella pakolaisleirillä. Saavuttaessa pakolaisleiriin tunnelma sähköistyy. Ilma on sakeampi savusta ja pölystä. Ympärillä väreilevä valppaus on vääjäämätön. Ääni on kovempi. Ihmiset hymyilevät, tervehtivät, jäävät juttelemaan osaamatta kieltä. He ovat valmiita jakamaan tarinansa. Kaikki tämä aitous ja avoimuus, vilpitön ystävällisyys ja vieraanvaraisuus sekoittaa pakkaa pään sisällä entisestään.

Kävellessäni takaisin checkpointille huomaan suoraan yläpuolellani lentävän armeijan lennokin, dronen. Drone lentää oliivipuun oksistoon, minkä juurelta vastikään lähdin. Siinä hetkessä viimeistään oloni muuttuu totaalisesti. Siinä hetkessä alan toden teolla vihaamaan muuria, sitä maasturia, armeijaa, oikeastaan kaikkia maailman armeijoita, aseita, sumeilematonta vallankäyttöä, koko tätä järjetöntä tilannetta. Sota on ehkä käsittämättömintä paskaa mitä maa päällään kantaa. Sen rinnalla kalpenee kaikki.

Teksti & Kuvat: Aili