Verdin vai Boiton Falstaff? – Libreton asema Falstaffissa

|
Blogi

Giuseppe Verdin (1813–1901) ja libretisti Arrigo Boiton (1842–1918) ystävyys ja yhteistyö puhkesi kukkaan vasta pitkän lämmittelyn ja suostuttelun jälkeen. He olivat persoonina hyvin erilaiset, mutta heillä oli yhtenevät näkemykset oopperan kehityksestä sekä säveltäjän ja libretistin tasavertaisuudesta oopperan luojina, ja kumpikin ihaili suuresti William Shakespearea (1564–1616). Boito yritti pitkään suostutella Verdiä yhteistyöhön Otellon libretolla, ja vihdoin kustantajansa Giulio Ricordin (1840–1912) sekä vaimonsa Giuseppina Strepponin (1815–1897) kannustamana säveltäjämestari alkoi lämmetä ajatukselle. Verdi ja Boito tekivät lopulta yhteistyötä kolmen oopperan parissa: Simon Boccanegran uusittu versio (1881), Otello (1887) sekä Verdin viimeinen ooppera ja heidän yhteistyönsä kruunu Falstaff (1893).

Hankalan alun jälkeen Boitosta ja Verdistä tuli työn lomassa hyviä ystäviä, ja he selvästi inspiroituivat toistensa kanssa työskentelystä. Heidän yhteistyötään on kuvattu epätavalliseksi muun muassa siksi, että Boito toimi selvästi projektien moottorina. Verdi oli säveltänyt uransa alkuaikoina yhden koomisen oopperan Un giorno di regno (Päivä kuninkaana, 1840), joka ei menestynyt, ja hänet miellettiin selvästi traagisten oopperoiden mestarina. Kuitenkin hän oli vielä kiinnostunut tekemään uuden koomisen oopperan. Boito tarttui tähän ajatukseen ja ehdotti aiheeksi Falstaffia. Luettuaan ensimmäisen pätkän Boiton luomaa tekstiä kesällä 1889 Verdi inspiroitui kovasti, mutta samalla hän alkoi myös epäillä olevansa jo liian vanha uuden oopperan säveltämiseen. Boito ei kuitenkaan antanut periksi ja kannusti maestroa aloittamaan työskentelyn Falstaffin parissa. Boito, joka itsekin oli säveltäjä, ymmärsi, mitä Verdi tarvitsi ja toivoi libretolta, ja heillä oli sama, yhteinen kuva siitä, mihin suuntaan italialaisen oopperan oli kehityttävä. Muotorakennetta alettiin pitää vähemmän tärkeänä ja keskiöön nousi enemmän ja enemmän ihmisten välisen vuorovaikutuksen tuottama draama.

Libreton muotoutuminen – Shakespearea italialaisittain

Falstaffin tarina libretossa on syntynyt Shakespearen kolmen näytelmän pohjalta: Windsorin iloiset rouvat, Henry IV:n osat 1 ja 2. Boito mielsi alusta asti Falstaffin rakenteen kolmessa näytöksessä, joista jokainen jakautuu vielä kahteen osaan. Jotta juonenkulku toimisi oopperana, hän tiivisti ja muokkasi tarinaa muun muassa siten, että rouvat nöyryyttävät Falstaffia vain kaksi kertaa alkuperäisen kolmen sijaan. Myös roolihenkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan on muokattu ja jopa poistettu. Esimerkiksi George Page (Meg Pagen aviomies) puuttuu oopperasta kokonaan, ja tohtori Cajuksen ranskalaisuus on jätetty pois. Lisäksi Master Ford on oopperassa Nannettan isä, joka haluaa estää Nannettan ja Fentonin naimisiinmenon ja naittaa tyttärensä mieluummin tohtori Cajukselle. Tämä syventää Fordin roolia hahmona, joka toimii vastaparina Falstaffin hahmolle ja luo oopperaan todellista draamaa ja jännitettä.

Boito työskenteli libreton parissa noin yhdeksän kuukauden ajan, ja se valmistui lopulta maaliskuussa 1890. Alkuperäisten Shakespearen tekstien lisäksi Boito otti vaikutteita erityisesti italialaisesta renessanssikirjallisuudesta ja käytti myös suoria repliikkejä näistä lähteistä. Esimerkiksi Nannettan ja Fentonin toistuva teema “Bocca baciata non perde ventura. – Anzi rinnova come fa la luna.” (“Suudeltu suu ei kadota onnea. – Vaan suorastaan uudistaa kuten tekee kuu.”) on lainaus Giovanni Boccaccion (1313–1375) Decameronesta (1353). Oopperan ensi-illan jälkeen libretto sai kuitenkin kritiikkiä La Sera -lehden kriitikolta “vanhanaikaisilla, hirvittävillä” sanoilla leikkimisestä. Mutta näin Boito oikeastaan palasi teoksen juurille, sillä Shakespeare oli käyttänyt Windsorin iloisten rouvien pohjana italialaisen Ser Giovanni Fiorentinon teosta Il Pecorone (Vätys, 1554).

Tähän Boiton tarkoituksenmukaiseen paluuseen Italian renesanssiajan kirjallisuuteen liittyi myös oivaltava runomittojen vaihtelu riippuen henkilöistä ja tilanteista, mikä valitettavasti jää helposti huomaamatta italialaista runoutta tuntemattomalle. Esimerkiksi Nannetta ja Fenton laulavat toisilleen usein viisitavuisin säkein: “Labbra di foco! – Labbra di fiore!” (“Kiihkeät huulet! – Kukoistavat huulet!”). Samaa viisitavuista säettä käyttää myös Falstaff rakkausserenadissaan Alicelle “Alfin t’ho colto” (“Lopulta sinut poimin”). Ja esimerkiksi kuusitavuista säettä käytetään naisten juonitellessa ensimmäisen näytöksen toisessa osassa: “Quell’otre! quel tino! – Quel Re delle pancie!” (“Mikä leili! mikä sammio! – Mikä vatsojen kuningas!”). Näin Boito pyrki tuomaan Shakespearen maailman lähemmäs italialaisia heidän oman, kirjallisen kulttuurinsa keinoin.

Teksti: Elisabet Petsalo

Oopperaa kulissien takana -blogissa Sibelius-Akatemian 2,5-vuotisessa oopperan maisterikoulutuksessa opiskelevat laulajat kirjoittavat kokemuksistaan ennen oopperaluokan lähestyviä ensi-iltoja. Tekstit ovat syntyneet muun muassa FT Liisamaija Hautsalon vetämällä kurssilla, jossa opiskelijat haastetaan kirjoittamaan oopperan taustoista, säveltäjistä tai vaikkapa omasta roolihahmostaan ja haastattelemaan oopperaproduktiossa työskenteleviä henkilöitä. Syksyn 2017 oopperaproduktio, Giuseppe Verdin Falstaff esitetään Sibelius-Akatemiassa lokakuussa 2017. ​