Photo: Kari Sarkkinen
Kuvassa oopperaopiskelijat Samuli Takkula ja Silja Aalto

Tragiikaa ja komiikkaa – oopperakirjallisuuden hulluuskohtaukset

|
Blogi

Tytania viettelee Bottomin hellästi, mutta vääjäämättömän itsepintaisesti. Helena-rukka huohottaa Demetriuksen kintereillä saamatta vastakaikua tunteilleen. Kummankin käytös muistuttaa mielenvikaisuutta: Tytania huumattuna, halliten tilannetta, Helena hysteerisesti, pakkomielteisesti, altavastaajana. Molempien musiikista on pinnan alta löydettävissä oopperakirjallisuuden suosikkimotiivi: hulluuskohtaus.

 

Romanttisen oopperan aikakaudella oopperan naispäähenkilöksi nousi kovia kokeva nainen, jonka tarina päättyi traagiseen kuolemaan tai järkensä menettämiseen. Traagisuudesta huolimatta – tai jopa sen vuoksi – näistä hulluuskohtauksista muodostui primadonnien tähtihetkiä. Yleisö sai henkeään pidättäen seurata hulluuden ilmenemistä akrobaattisen, kromaattisen kuviolaulun kautta.

Vaikka Kesäyön unelma on komedia, on siinäkin, ehkä parodiallisina elementteinä, kuultavissa hulluuskohtausten perinnettä. Tytania tarjoilee tällaista hulluudensekaista hurmiota erityisesti toisessa aariassaan, jossa hän päästää naiseutensa valloilleen. Hulluus on toki keinotekoista ja huumauksen tulos, mutta sen ilmeneminen sävelin sitäkin valloittavampaa. Helenan lyhyt ’I am your spaniel…’ -laulukin muistuttaa hulluuskohtausta sekä ryöpsähtelevältä melodialtaan että tekstiltään, jossa haaveilla yritetään hämärtää todellisuutta. 

Hulluja ja mielisairaita on ollut yhtä kauan kuin ihmisiä, mutta psykiatrian ja psykologian kehittyessä 1800-luvulla vahvistui käsitys, että hysteerisyys ja mielenvikaisuus naisilla johtuivat naisen seksuaalisuudesta ja sen vahvuudesta. Keskiajalla oli ajateltu, että naisen henkinen tasapaino heittelehti, koska kohtu vaelteli naisen kehon sisällä. Psykiatrian kehittyessä naisen seksuaalisuus nousi kuitenkin kattamaan koko ”naisena olemisen ongelmaa”, ja alisti kaikki naiset miehiä alttiimmiksi hulluudelle. 

Uudella ajalla ja erityisesti 1800-luvulla naisten tavallisimmiksi vaivoiksi koettiin vapöörit eli hysteeriset kohtaukset – hulluuden ja mielen järkkymisen oireet. Vapööreistä ja naisellisesta hulluudesta oli kärsitty vuosisatoja, ja niitä yritettiin hoitaa mitä moninaisimmilla keinoilla: pyörtyvä tai pyörtynyt nainen saatiin tokenemaan hajusuolalla, vaikka korsetin höllentäminen olisi ehkä sekin tepsinyt. Joskus naista rauhoitettiin keinoilla, jotka ehkä enemmin paljastivat lääkärin misogynian kuin olisivat perustuneet jonkinlaiseen tieteeseen: leikkaamalla hiukset, naiseuden symboli, tai jopa repimällä terveitä hampaita. Ehkä hiukset tai hampaat riistivät naisen voimat? Emättimen hieronnalla saatettiin saada mukaviakin tuloksia aikaan, ja vibraattori keksittiin kyseisen puoskaroinnin sivutuotteena. Miehen psyykeen pimeiden puolien purkautumista ilmoille ei useinkaan huomioitu toimenpiteitä vaativana sairautena.

Koska tiede kertoi hulluuden olevan naisen seksuaalisuuden vika, taide heijasteli sitä. Halki historian ihmiset olivat nauttineet shokkiviihteestä: teloitukset olivat kansanhuvia, samoin kuin kaikenlaiset sirkukset ja friikkishow’t. Hulluuden ilmentyminen oopperalavalla kuului samaan jatkumoon: kun nuori Lucia di Lammermoor on ajettu riittävän ahtaalle, hän murhaa sulhasensa ja menettää järkensä ja ymmärryksensä todellisuudesta.

Naisen seksuaalisuuden ilmentyminen hulluuteen asti on sekin suosittu aihe oopperassa. Don Giovannia jahtaava Donna Elvira on herännyt seksuaalisuuteensa ja naimattomana naisena vanhoillisessa luokkayhteiskunnassa löytänyt itsensä umpikujasta. Voimatta tukahduttaa tunteitaan hän vaikuttaa hullulta. Johannes Kastajan kohtaloksi koituu häntä himoitseva Salome, jonka seksuaalinen vahvuus sekoittuu vääjäämättä mielen heikkouteen. 

Kesäyön Unelman sopraanot, toisin kuin hulluuskohtausten hahmot yleensä, esitellään komediallisessa valossa, ja ainakin Helena saa lopulta onnensa. Konventio kuitenkin jatkuu –vaikkakin nauraen – ja naisen seksuaalisuus sekä henkinen tasapaino asetetaan samoihin raameihin, samoille hahmoille: hysteerinen Helena-sopraano livertää akrobaattisia kuvioita, mutta siveydestään tarkka ja rakkaudessaan ja toimissaan johdonmukainen Hermia on mezzosopraano, eikä hänen laulettavakseen ole annettu ornamentoitua hulluuskohtausta.  

Teksti: Annika Leino