Onko klassinen musiikki vakavaa?

|
Blogi

On se! Klassinen musiikki on tärkeää, jopa elintärkeää. Jos minä en klassisen musiikin ammattilaisena suhtautuisi klassiseen musiikkiin arvokkuudella ja vakavuudella, kuka sen sitten tekisi? Ellen minä oopperalaulajana pidä omaa laulamistani tärkeänä ja välttämättömänä, omaa esiintymistäni sensaatiomaisena ja ääntäni poikkeuksellisena, kuka sitten? Laulaminen on työtä. Ja ainakin meillä Suomessa ajatellaan, että työ ole mikään kunnon työ, ellei se ole enimmäkseen työlästä, ajoittain vastenmielistä ja mieluiten kurjaa. Eikä nostella niitä kulmakarvoja siellä!

Vakavasti puhuen klassinen musiikki on vakava asia, sillä pohjimmiltaan siinä on kyse leikkimisestä, eikä mikään ole niin vakavaa kuin leikki. ”Se (leikki) on luovuuden äiti, tapa olla olemassa ja suhtautua maailmaan. Se on sisäisen autonomian ja elävyyden perusta, väkivallan vihollinen, patologisen narsismin surma. Siksi meillä on vain vähän tärkeämpiä tehtäviä kuin leikin herättäminen ja tilan raivaaminen sille”, kirjoittaa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjassaan Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun (WSOY 2008). Pienen lapsen leikki on innostunutta, äärimmäisen keskittynyttä, tavoitteellista ja pitkäjänteistä. Jos viisivuotiaalta kysyy, mitä hän tekee lattialle levinneillä epämääräisillä pikkueläimillä, hän vastaa äärimmäisellä vakavuudella, että on Faaraoksi nimitetyn oranssin koiran synttärit, ja muut ovat tuoneet sille lahjoja, mutta kuuponi on sairas, joten nyt kaikki lentävät kakkulautasella kuuhun taistelemaan kummituksia vastaan. Lapselle tarina on täysi tosi, ja hän eläytyy milloin koiran, milloin ponin ja milloin kakkulautasen sielunmaisemaan yrittämättä peitellä innostumistaan, täydellisen uppoutuneena. Mitä luulette, mitä tapahtuisi, jos me aikuiset oppisimme leikkimään työntekoa?

Valmistuttuani kanttoriksi olin puoli vuotta viransijaisena eräässä pikku seurakunnassa. Ehdin olla töissä keväästä jouluun ja soittaa siis sekä Suvivirren että Enkeli taivaan. Hyvin pian opin, että kirkkomuusikon tärkein ominaisuus on kyky innostua samasta tutusta kappaleesta uudelleen ja uudelleen, suhtautua itselle yksinkertaiseksi ja puuduttavaksi käyvään musiikkiin sellaisella mukaansatempaavalla riemulla, joka kannustaa paatuneemmankin tapakristityn aukomaan palkeitaan yhteislaulun tahdissa. No, kanttorinurani jäi lopulta lyhyeksi, sillä oli synnytettävä ja sitten sisäinen pakko ajoi opiskelemaan oopperalaulamista. Sama lapsellisen riemastumisen tavoittelu on kuitenkin keskeistä missä tahansa muusikon työssä ja – väitän – myös millä tahansa muulla alalla. Jos nimittäin saisin valita, luottaisin esimerkiksi henkeni mieluiten sellaisen sydänkirurgin käsiin, jonka mielestä ihmisen sydämen tutkiminen ja kaiveleminen on kiinnostavaa, jopa hauskaa. Samoin toivon, että bussikuski lähtökohtaisesti nauttisi isolla autolla ajamisesta ja liikenteen virtausten tarkkailusta, että pappi rakastaisi Raamattua ja opettaja tulisi onnelliseksi lapsilauman keskellä.

Kuluneiden kahden oopperakoulutusvuoden aikana olen alkanut hahmottaa maailmaa ja työntekoa entistä vahvemmin leikin kautta ja löytänyt itselleni mieluisen paikan maailman hierarkiasta: olkoot muut ruhtinaita, kauppiaita ja kuninkaita, minun osani ja kaltaisteni osa on olla yhteiskunnan hovinarreja, toisaalta hauskuuttaa, toisaalta kokretisoida kipeitäkin epäkohtia. Nyt mietin enää, jahka koulu päättyy, miten saisin parhaiten hyödyn irti uudesta minästäni ja miten vastustaisin tarvetta esiintyä vakavastiotettavana joutuessani ulos vakavaan maailmaan, jossa vakavat ihmiset riitelevät vakavissaan vakavista asioista, kuten rahasta.

Raha! Siinäpä vasta vakava asia. Sitä on kaikilla liian vähän, paitsi niillä, joilla sitä on liikaa. Niin tai näin, se tuottaa enemmän murhetta kuin iloa, ja murhe on vakavastiotettavuuden ensisijainen rakennusaine, sillä eihän kukaan, joka hymyilee, voi ymmärtää käytännöllisesti katsoen mitään oikeasta elämästä. Kun yrittää perustella ajankäyttöään itselleen tai ympäröivälle maailmalle, on helppoa langeta siihen sudenkuoppaan, että ollakseen vakavastiotettava alkaa selittää työtään ikävämmäksi kuin se onkaan. Ikään kuin rehellinen työ, vaikka turhakin, vaatisi jonkinlaisen erillisen oikeutuksen. Vakavuuden sijaan kuitenkin avain huippuosaamisen saavuttamiseen, pitkään työuraan ja yhteiskunnan ja seuraavan sukupolven kannalta positiivisiin tuloksiin saattaisikin olla työstä innostuminen ja työn leikkiminen.

Kuluneiden kahden oopperakoulutustalven aikana olen opetellut laulamista ja muuta elintärkeää, mutta ennen kaikkea olen saanut opetella lisää leikkimistä. Sen mehevämpää taitoa ei ihmisellä voi olla. Niin että mitäs leikittäisiin?

Teksti: Minna-Leena Lahti


Sibelius-Akatemian oopperan maisterikoulutuksen vuonna 2017 aloittanut ensemble valmistuu jouluna 2019. Näissä teksteissä he sekä peilaavat mennyttä opiskeluaikaansa että pohtivat tulevaisuutta. Kokoonpano toteuttaa yhdessä vielä operettiproduktion Soirée Offenbach – ilta Jacques Offenbachin operettisävelmien parissa. Esitykset Helsingin Musiikkitalossa ti 8.10. klo 18.30, ke 9.10. klo 18.30, pe 11.10. klo 18.30 ja la 12.10. klo 16.00. Rooleissa: Réka Bata, Minna-Leena Lahti, Topias Lundell, Rachel Mcintosh, Isabella Shaw, Henri Tikkanen ja Jussi Vänttinen)