Minä ja Lucretia

|
Blogi

Millainen ihminen menee ja raiskaa toisen? Millainen ihminen käyttää tapausta poliittisena lyömäaseena? Millainen ihminen katsoo sivusta ja pitää oikeutenaan kommentoida ja moralisoida? Millainen ihminen syyttää raiskauksesta raiskattua, murhasta murhattua, kiusaamisesta kiusattua?

Kun ensimmäisen kerran kuulin, että tekisimme oopperan nimeltä The Rape of Lucretia, minussa nousi syvä inhoreaktio. En tuntenut teosta, mutta jo pelkkä nimi kavahdutti. Kävelin kirjastoon ja luin partituurin läpi, kun se kerrankin oli kielellä, jota suurin piirtein ymmärrän. Luettuani teoksen olin entistä vakuuttuneempi siitä, etten pidä tästä oopperasta. Tarina oli ruma ja raaka ja musiikki poukkoilevaa efektinmetsästystä. Etsin levyn ja aloin kuunnella sitä. Pienissä erissä – suuremman kuvotuksen välttämiseksi.

Tarina itsessään on realistinen, jopa lakoninen. Se kertoo nimensä mukaisesti siitä, kuinka etruskiprinssi Tarquinius raiskaa roomalaisen Lucretian, joka on Collatinuksen, Tarquiniuksen aseveljen, vaimo. Lucretia syyttää tapauksesta itseään ja tappaa itsensä Collatinuksen edessä, mistä Collatinuksen toinen aseveli ja Tarquiniuksen ryyppykaveri Junius saa syyn nostaa roomalaiset kapinaan etruskeja vastaan. Tapaus on historiallisesti tosi.

Brittenin versiossa tarinaa kertovat antiikin ajan näytelmäperinteestä tutut kuorohahmot, Female Chorus ja Male Chorus. Siis naiskuoro ja mieskuoro, tai naiskertoja ja mieskertoja, jotka kommentoivat tapahtumia nykyajasta käsin. Pitkään nämä kaksi tyytyvät ainoastaan luettelemaan faktoja, mikä näin sivumennen sanoen on loistava etäännyttämistapa. Kertojat ovat myös itse varsin tietoisia omasta hyvästä moraalistaan eivätkä epäröi kertoa, missä kohtaa kukin teki väärin. Kun Tarquinius toisen näytöksen alussa hiipii Lucretian huoneeseen, alkavat kertojienkin tunteet kuumeta, ja he päätyvät huutamaan vasten aikaa, ikään kuin satoja vuosia sitten eläneisiin ihmisiin voisi vielä vaikuttaa.

Historiaa ei voi muuttaa. Historiasta voi vain oppia.

Brittenin Tarquinius on osuva kuvaus ihmisestä, joka kuvittelee, ettei hänen tarvitse vastata teoistaan kenellekään. Sellaisia turmeltuneita ja vallan kahvaan päässeitä tai vallan turmelemia ihmisiä löytyy jokaisen polulta, ja joskus näyttää siltä, että he voivat asemansa turvin tehdä mitä hyvänsä. Kuka voi vaatia vastuuseen keisarin, kuka diktaattorin, kuka pikkuseurakunnan ainoan papin? The Rape of Lucretiassa suunnan muuttamiseksi tarvitaan viaton kuolema: Lucretia riistää hengen itseltään.

Tarquiniuksen todellinen synti, väärinteko, ei itse asiassa ole pelkkä raiskaus. Raiskaus on seuraus, Tarquiniuksen itsensä mielestä epäilemättä looginen seuraus. Todellinen alkuvääryys on siinä, että Tarquinius ei kunnioita eikä kuuntele Lucretiaa. Tarquinius ei ole erityisen paha, ei hänen tarvitse olla. Ihan tavallinen jokamies ja jokanainen on kyllin paha kiertääkseen, vähätelläkseen ja mitätöidäkseen toisen ihmisen selviä sanoja. Lucretian kieltäytyessä seksistä Tarquinius ei kuuntele, vaan väittää näkevänsä himon Lucretian silmissä. Ehkä näkeekin. Varmasti näkee, puhuuhan Lucretia siitä itsekin. Juuri ennen raiskausta Lucretia nimittäin tunnustaa itselleen, että Tarquiniuksen läheisyys saa hänenkin verensä kiertämään. Tällä perusteella on mitätöity moni myöhempikin syytös seksuaalisesta häirinnästä ja muista ylilyönneistä. Tarquinius usko enemmän omaa tulkintaansa kuin toisten esittämiä faktoja.

Tarinassa karuinta ja samalla realistisinta on, että Lucretian oma syyttävä sormi kohdistuu häneen itseensä. Myös tarinan muut henkilöt, kertojat mukaan luettuina, sortuvat syyttämään, jos nyt eivät Lucretiaa suoranaisesti, niin ainakin tämän kauneutta. Tavallinen sievän tytön tarina: eihän siinä voinut muutenkaan käydä, kun hänellä oli semmoiset kasvot, muodoista puhumattakaan, ja kun hän oli niin avoin, niin luottavainen, pukeutui sillä tavalla, kampasi tukkansa, oli kätevä käsistäänkin ja osasi sommitella kukkia. Ikään kuin syyllinen voisi olla kuka tai mikä muu tahansa kuin Tarquinius hillittömyydessään, järjettömyydessään ja röyhkeydessään.

Tarinan henkilöt lähtevät toteuttamaan vallankumousta. Kertojat katsovat historiaa taaksepäin, tavoittamatonta historiaa, joka samalla hetkellä tapahtuu kaikkialla ympärillä juuri nyt. ”Is this it all? Is all this suffering and pain, is this in vain?” kysyy naiskertoja. Emmekö me ikinä opi? Emmekö me ikinä muutu? Tässä vaiheessa naiskertojalta loppuvat sanat ja hän tyytyy huutamaan tuskaansa Jumalalle. Mieskertojakin huokaa ja päättää oopperan: Me emme muutu, mutta Kristuksessa meillä, maailmaa ylikansoittavilla Tarquiniuksilla, on toivoa.

Teksti: Minna-Leena Lahti

 

Benjamin Britten: The Rape of Lucretia

Esitykset 16.–23.11.2018, Musiikkitalo, Sonore-sali
Osta lippu

Sibelius-Akatemian ooppera ja orkesteri

Markus Lehtinen, musiikinjohto
Victoria Newlyn, ohjaaja
Sampo Pyhälä, lavastus
Sofia Pantouvaki, puvustus
Riina Laine, maskeeraus
Eero Erkamo, valosuunnittelu

Rooleissa:
Male Chorus: Topias Lundell / Tuomas Miettola
Female Chorus: Réka Bata / Minna-Leena Lahti
Collatinus: Gustav Johansson
Tarquinius: Henri Tikkanen / Jussi Vänttinen
Lucretia: Rachel McIntosh / Isabella Shaw
Junius: Emil Mahjneh
Bianca: Irina Nuutinen
Lucia: Johanna Takalo

Lisätietoja: ​Tuottaja Mirka Rättyä, 050 526 2005, mirka.rattya@uniarts.fi

Asiasanat