Kuun monet kasvot Kesäyön unelmassa

|
Blogi

Shakespearen Kesäyön unelma on äkkiseltään tarkasteltuna kokoelma neljän eri ryhmän – keijujen, rakastavaisten, käsityöläisten ja kuninkaallisten – itsenäisesti eteneviä tarinoita. Näytelmä saattaisi olla suorastaan fragmentaarinen, ellei Shakespeare olisi onnistunut taidokkaasti kuljettamaan kaikille näille ryhmille yhteisiä teemoja ja kuvastoa läpi näytelmän. Yksi ilmeinen teema on tietenkin rakkaus, joka milloin onnistuu, milloin takkuaa. Läpi teoksen tärkeäksi symboliksi nousee myös yksi taivaankappale: kuu. Se paistaa muuttumattomana kaikille hahmoille, kuitenkin heijastaen hyvin erilaisia asioita ja tuntemuksia. Kuu ei myöskään ole vain valoa tuova, passiivinen kappale, vaan se vaikuttaa kaikkiin näytelmän hahmoihin eri tavoin ja tuntuu saavan epäsuorasti aikaan poikkeuksellista käytöstä.

Kun Titania ja Oberon kohtaavat, Oberon toteaa ensitöikseen, miten ikävää hänestä on tavata Titania kuunvalossa. Titania jatkaa kuuteemaa puhumalla siitä, miten hänen ja Oberonin, keijumaailman kuningasparin, riitely vaikuttaa kaikkeen olevaiseen ja järkyttää luonnonkin tasapainoa:

“Sen vuoksi kuukin, virtain haltijatar,
Vihasta kalpeana, nestää ilmat
Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä.”
 

Keijuille tuntuu olevan selvää, että kuulla on tuhoisiakin voimia, ja se herättää kunnioitusta. Kun Titania kohtaa myöhemmin lemmenyrtin vaikutuksen alaisena Bottomin, kuu saa jälleen uudenlaista symboliikkaa. Juuri ennen kuin Titania ja Bottom poistuvat yhdessä, sanoo Titania:

“Kuun silmä, huomaan, rupee kastumaan;
Sen itkeiss' itkee pienin kukkakin,
Valittain tahrattua puhtauttaan.
Nyt kieli kantimeen! Pois, hiljaa vaan!”

 

Ei ole toki Shakespearen keksimä ajatus rinnastaa kuuta naiseuteen, seksuaalisuuteen tai tässä tapauksessa varsin spesifisti jopa tiettyyn ruumiinosaan. Kautta aikain kuu ja kuun kierto on liitetty naiseen ja vastaavasti naiseuden vaiheisiin.

Rakastavaiset Lysander ja Hermia puolestaan ovat pakomatkalla Ateenan hovista ja säännöistä, tavoitteenaan karata naimisiin ja aloittaa elämänsä toisaalla. Heidänkin matkansa taittuu yölliseen aikaan, kuun loisteessa. Lysander toivoo matkansa turvaksi yhtä kuun monista ilmenemismuodoista, kreikkalaista jumalatar Phoebea:

“Kun huomen-illall' aalto kalvossaan
Kuvastaa Phoeben kasvot hopeiset
Ja helohelmin kiiltää kukkaset
(Sopiva lempiväisten pakohetki),
Pois silloin Ateenast' on meillä retki.”

 

Shakespeare muistuttaa meitä kerta toisensa jälkeen, että kaikkien neljän rakastavaisen – Hermian, Lysanderin, Helenan ja Demetriuksen – etsiessä toisiaan metsässä, se tapahtuu jatkuvasti öiseen aikaan, kuunvalossa. Voisi jopa päätellä kuun olevan osaltaan syypää rakastavaisten päättömään käytökseen. Shakespearen aikainen kuva kuusta, ja siitä kuinka se jatkuvasti väheni tai eneni, teki siitä muutoksen ja epäpysyvyyden symbolin. Shakespeare viittaa nuoreen lempeen ja kuun epäluotettavuuteen myös näytelmässään Romeo ja Julia:

 

“Oi, älä vanno kautta kuun, se vaihtuu
Ja kuukausittain muuttaa muotoaan;
Näin tulee lempes yhtä muuttuvaksi.”
 

Koomisemmista lähtökohdista kuun aihetta lähestyvät näytelmässään käsityöläiset. Heidän käsikirjoituksensa aivan selvin sanoin kertoo, että Pyramus ja Thisbe kohtaavat toisensa kuun valossa. Heidän on siis ehdottomasti saatava joku edustamaan kuuta lavalle. Tehtävään valitaan Starveling, jonka tulee kantaa lyhtyä ja näin ollen näytellä kuuta. Shakespeare tuo tässä näytille vähemmän mystisen, jumalallisen tai etenkään naisellisen puolen kuuhun liitettävästä kuvastosta, niin kutsutun Kuu-ukon (Man-in-the-Moon).

 

Myöskään kuningaspari Theseus ja Hippolyta ei säästy kuun vaikutuksilta. Theseus odottaa jo malttamattomana pian koittavaa hääpäivää ja -yötä. Aika ei tunnu kuluvan kyllin vilkkaasti Theseuksen mielestä, ja hän syyttää tästä kuuta, jonka hän kokee olevan kuin vanha nainen:

 

“Hippolyta, jo rientäin lähestyypi
Hääiltamme; viel' uuteen kuuhun neljä
Ilopäivää on; mut voi, kuin vitkaan kuluu
Tuo vanha kuu! Se halujani ehkää
Kuin leski emintimä, joka syöpi
Ikänsä poikapuolen perinnöitä.”

 

Hippolyta on kärsivällisempi ja puhuu kuusta lempeämmin, lisäten säkeisiinsä kuun jumalatar Dianaan usein yhdistettyä symboliikkaa:

“Eipä kulu kauan kun yö nielee neljä päivää,
ja yöt itse uneksivat pois tuon ajan;
silloin kuu, nyt taivaallaan kuin hopeainen jousi, näkee meidän juhliemme illan.” *

 

Kuin eräänlaisena yhteenvetona kuulemme vielä näytelmän lopussa, miten Puck, näytelmän todellinen “jokapaikanhöylä” ja ainoa hahmo, joka on vuorovaikutuksessa kaikkien muiden hahmojen kanssa, kuvailee kuuta seuraavasti:

 

“Ja me, keijut, kiertelemme
Valjakkoa kuuttaren [alkup. Hekate],
Aurinkoa pakenemme
Pimeässä hiipien.”

Hekatea on kreikkalaisessa mytologiassa pidetty niin kuun kuin taikuudenkin jumalattarena, sekä myöhemmin eräänlaisena risteysten ja muutoskohtien jumalattarena, joka kuvattiin kolmikasvoisena naisena. Myös Shakespearen näkemys kuusta omaa monet kasvot, joista kullekin näytelmän hahmolle paljastuu aina omansa.

 

Teksti: Alina Koivula
Katkelmat Kesäyön unelmasta Paavo Cajanderin (1891) ja Matti Rossin (2005) suomennoksista.
Romeon ja Julian katkelma Paavo Cajanderin (1881) suomennoksesta.