Kimmo Viskari: Jos itse innostun, yleisökin aistii sen ja vaikuttuu

|
Blogi

Kimmo Viskari toimii Joulun tarinoita -produktion visuaalisena suunnittelijana. Häntä haastatteli oopperaopiskelija Elisabet Petsalo. 

***

Miten olet päätynyt visuaaliseksi suunnittelijaksi teatterin ja oopperan pariin?

Kyllä se juontaa nuoruuteen, jolloin tapahtui syvä havahtuminen kuvataiteeseen, syntyi voimakas tarve alkaa maalata ja tehdä kuvaa. Lukiovuosien aikana sitten kiinnostus laajeni kaikkeen muuhunkin taiteeseen: kirjallisuuteen, elokuviin, teatteriin ja musiikkiin. Kun lukion jälkeen täytyi päättää, minne suuntaisin opiskelemaan, niin tuntui, että Kuvataideakatemiaan meneminen sulkisi joitain intohimojeni ovia. Koin, että iso osa minua on kaikilla taiteen alueilla. Sitten oivalsin, että lavastuksen parissa pääsee pelaamaan kaikilla näillä kentillä. Hain Taideteolliseen korkeakouluun, pääsin sisään ja sillä tiellä ollaan. Aluksi ajattelin, että maalaustaide kulkisi siinä rinnalla, mutta työ visuaalisen suunnittelun parissa on kyllä tyydyttänyt täysin tekemisen tarpeen. Ja mielelläni otan vastuun kokonaisuudessaan teosten visuaalisesta puolesta ihan julisteita ja grafiikkaa myöten.

 

Mistä etsit ideoita ja inspiraatiota töihisi?

En seuraa aktiivisesti taiteita tai käy katsomassa esityksiä, mutta tietenkään niiltä ei voi täysin välttyä tällä alalla ollessaan. Inspiraatio tulee kuitenkin muualta. Jos vaikka haen ideoita kirjastosta, niin kierrän taidehyllyt kaukaa ja menen esimerkiksi  luonnontieteellisten kirjojen pariin. Etsin innoitusta esimerkiksi kasvimaailman orgaanisista muodoista  tai  eläinten arkkitehtuurista. Asiat ja ideat eivät synny keksimällä, vaan täytyy synnyttää sellainen luontainen vimma ja intohimo aiheeseen. Usein on niin, että mikä missäkin elämänvaiheessa yleisesti kiinnostaa, niin se väistämättä heijastuu ja tulee mukaan työhön. Ja niin sen pitää ollakin, ei taidetta voi tehdä umpiossa eikä objektiivisesti. Subjektiivinen kokemus ratkaisee eli  jos itse on maksimaalisen innostunut  työstään niin todennäköisesti tämä innostus välittyy lopputuloksen myötä myös katsomoon.

 

Miten syntyi esittämiemme oopperoiden visuaalisten ilmeiden ideat? Ja miten produktion prosessi etenee ohjaaja Vilppu Kiljusen kanssa?

Meillä on Vilpun kanssa pitkä yhteinen taival ja monta työtä takana, ja varsinkin tätä nykyä meidän palaverit ovat hyvin lyhyitä. Tietysti täytyy lähteä siitä, että meillä on puolin ja toisin luottamus, tiedämme toistemme tavat. Prosessin rakenne on se, että alkuvaiheessa istutaan alas ja syntyy joitakin ajatuksia – eli jonkinlainen epämääräinen, yhteinen linjaus, ja sitä kohden lähdetään menemään.  Sitten menen omaan kammiooni ja tuotan materiaalia. Luontainen työtapani on sellainen, että koitan olla ideoissa mahdollisimman runsas ja hahmottaa suuntaa laajalla rintamalla. Ajattelen niin, että ideat ovat kuin molekyylihiukkasia joilla täytän ilmatilaa. Kun niitä on yhä enemmän ja enemmän, ne alkavat törmäillä, näennäisesti epäsopivat molekyylit kiinnittyvät toisiinsa ja muodostavat uusia sidosrakenteita. Näistä  voi sitten syntyä jotain yllättävää. Eli on tärkeää luoda olosuhteet jollekin yllättävälle tapahtua. Vakaumukseni mukaan suunnittelu ei etene  suoran junaradan tavoin. Lopputuloksesta taaksepäin katsottaessa näkee polun, joka on mutkikas ja sokkeloinen, siinä on käyty välillä  harharetkilläkin. Vaikka polku näyttää  kaaosmaiselta dna-ketjulta, se on silti suorin reitti lähtöpisteestä maaliin. Sattumien ja harhapolkujen kautta löytyy hedelmä: valmis teos. Tässä myllerryksessä välillä kohdataan  Vilpun kanssa, käydään asioita läpi ja sitten taas jatketaan matkaa.

 

Mistä lähdet liikkeelle rakentaessasi teosten visuaalisia ilmeitä?

Kun puhutaan Hannusta ja Kertusta, varmaankin kaikille sadun tunteville tulee ensimmäisenä mieleen piparkakkutalo ja paha noita, joka syö lapsia. Ja mitä se piparkakkutalo on tänä päivänä? Sinä aikana kun satu on kirjoitettu, talo  on edustanut, ja edustaa tietysti edelleen, huikealla tavalla  lasten unelmaa ja painajaista, taivasta ja helvettiä, lankeemuksen palkkaa. Lähden usein ensiksi ratkaisemaan itselleni suurinta ongelmaa, huolimatta siitä kuinka monta näyttämökuvaa teoksessa on. Tässä tapauksessa se oli tämä piparkakkutalo, eli kun ei oikein voi leipoa jättimäisiä taikinapaloja seiniksi. Ajatusmaailmaani ei sovi, että olisi tehty jotain styroxista ja kipsikuorrutuksista. Pohdin piparkakkujen muuttamista niin, että talo ja maailma rakentuu täysin karkeista ja tikkareista, ja siinä ideassa tuntui hyvältä se, että saa aikaiseksi hulvattoman väri-ilottelun, karnevalistisuuden jossa mässäily ja ylensyönti on läsnä. Mutta tässäkin nousi sama ongelma, että mistä sen karkkimaailman olisi valmistanut, ettei oltaisi taas perinteisen lavastamisen, ”feikkaamisen” äärellä. En saa enää ihan kiinni siitä mistä sitten yhtäkkiä tupsahti idea ilmapalloista, jokin sattuma sen tielleni heitti. Ilmapallohan on esineenä täydellinen noidan houkutusansa: lumoavan kaunis kupla ! Syntyy uudenlaista tilallista ajattelua ja arkkitehtuuria, kun ilmapallo on se tiiliskivi tai palikka, josta se maailma muurataan. Ja tärkein seikka on että ilmapallot ovat materiaalina 'tosia' , ne ovat juuri sitä miltä näyttävät, ne edustavat näyttämöllä vain ja ainoastaan itseään.

 

Mitä muuta ilmapallot symboloivat?

Noidan karnevalistinen, voimakkaan värikäs maailma toimii  vastakohtana lasten ja heidän vanhempiensa köyhälle, ankealle  ja musta-valkoiselle kodille. Kotona ei ole palloja lainkaan, tai jos on, niin ainoastaan räjähtäneitä mustia palloja, joita on käytetty  hahmojen vaatteiden paikkaamiseen. Noidan keltaiset  ilmapallot ovat houkutuksien, mahdollisuuksien  ja yltäkylläisen riemun näköharhaa. Ollaan taian lumoissa, eikä nähdä että  koko maailma onkin oikeasti vain pelkkää ilmaa. Tarvitaan pelkkä taikasana ja tämä maailma poksahtaa olemattomiin. 

 

Millainen on visuaalinen toteutus, joka tyydyttää sinua eniten?

Haluan ehdottomasti löytää ratkaisuja, joita ei ole  aiemmin nähty. Haluan päästä tutkimaan  sellaisia polkuja, joita kukaan ei ole vielä kulkenut. En voi vähätellä sitä, etteikö ajatus, että Suomessa ei ole koskaan aiemmin ratkaistu näyttämöteoksen visualisointia  ilmapalloilla, tuottaisi melkoista mielihyvää.  Sitä paitsi  tiedossani ei ole että  muuallakaan maailmalla olisi näin tehty. Tärkeää mielestäni on, että ratkaisu, olipa se sitten mikä hyvänsä, paitsi istuu teokseen orgaanisesti myös tarjoaa  katsojalle uudenlaista ahaa-elämystä ja oivalluskulmaa.

 

Mistä lähdet liikkeelle Tietäjien lahjassa?

Jos Hannu ja Kerttu rakentaa jännitettä  kaksiulotteisen mustavalkoisuuden ja tilallisesti kaikkia ulottuvuuksia hyödyntävän intensiivisen väri-ilottelun välille, Tietäjien lahja sijoittuu harmaaseen välimaastoon, Helsinkiin ja lähiöön. Omissa mielikuvissani 1970-luku edustaa ankeuden aikaa: Suomi eli suurta murrosta,  maata yritettiin kovaa vauhtia kammeta edustavaksi ja  salonkikelpoiseksi. 1970-luvun rumuuden estetiikka  korostaa Minnan ja Joelin kohtaloa, heidän elämässään  ei todellakaan ole materialistista yltäkylläisyyttä. Läsnä on se raadollinen arki, jonka keskellä  jokainen parisuhteessa elävä kamppailee. Minnan ja Joelin koti rakentuu valtavista seinistä, jotka on tehty teräksisistä tiskialtaista, se kuvastaa juuri sitä ahdistusta, joka uhkaa kaatua musertavasti päälle. Lopultahan kysymys on siitä, miten ankarassa ahdingossa ja puristuksessa elävä ihminen säilyttää uskon ja kunnioituksen itseensä,  elämänkumppaniinsa sekä muihin ihmisiin. Loppukuvassa tähtitaivas muodostuu tiskialtaiden viemäriaukkoihin syttyvistä valoista: toivon kipinä elää.

 

                                                                   

Asiasanat