Falstaff – Otellon kautta kohti uudempaa musiikillista ilmaisua

|
Blogi

Falstaff (1893) on kolmas niistä Giuseppe Verdin (1813–1901) 28:sta oopperasta, jotka perustuvat Shakespearen näytelmiin. Koko Verdin tuotanto Falstaffiin saakka sisälsi traagista oopperaa, vaikka Verdillä oli aina ollut halu säveltää koominen ooppera. Vastaan vain ei ollut tullut sopivaa aihetta, josta säveltää. Verdi oli kokeillut koomista genreä epäonnisesti vuonna 1840 teoksen Un giorno di regno parissa. Tämän teoksen perusteella säveltäjäkollegat Gaetano Donizetti (1797–1848) ja Vincenzo Bellini (1801–1835) tekivät sen johtopäätöksen, ettei vakavaluontoinen Verdi ole kykenevä säveltämään mitään koomista.

Verdi keskittyi varhaisempina vuosinaan traagiseen oopperaan. Vuonna 1843 ensi-iltansa saanut Nabucco oli menestys, josta säveltäjän suosio lähti nousuun, ja kahdeksassa vuodessa Rigoleton (1851) myötä Verdistä tuli maailmankuulu. Verdi eli pidempään kuin useimmat aikalaisensa ehtien kehittää sävellystyyliään iän ja kokemuksen karttuessa. Ehkäpä 80-vuotias Verdi Falstaffia kirjoittaessaan ei ottanut itseään ja maailmaa enää niin vakavasti, vaikka hänen tietotaitonsa säveltäjänä oli tuolloin huipussaan. Falstaffin juonittelevissa ensembleissä on myös havaittavissa ripaus parodiaa Verdin omia teoksia, kuten Rigolettoa ja Un Ballo in Mascheraa (1859) kohtaan.

Otello (1887) oli jo askel kohti Falstaffia sävellysteknisesti. Falstaffin sanotaankin olevan jalostuneempi versio Otellosta. Yhteistä näillä kahdella oopperalla on sama libretisti, Arrigo Boito (1842–1918) ja se, että molemmat oopperat pohjautuvat Shakespearen näytelmiin. Molempien oopperoiden rakenne koostuu lyhyistä motiiveista, eikä niissä ole samalla tavoin pitkiä ja selkeitä aarioita, kuten Verdin aikaisemmassa tuotannossa. Sekä Falstaffista että Otellosta puuttuu myös säveltäjän aiemmille oopperoille tyypillinen alkusoitto. Yksilöllisten motiivien kehittely, laajentaminen ja muuntelu luovat musiikillisen yhteyden niin kohtauksen sisällä kuin kohtausten välilläkin. Richard Wagnerille (1813–1883) tyypillinen johtoaiheen käyttö näkyy Falstaffissa esimerkiksi Nannettan ja Fentonin rakkausduetoissa (ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä). Myös esimerkiksi Mrs. Quicklyn “reverenza”-motiivia (toisessa ja kolmannessa näytöksessä) voi pitää Quicklyn johtoaiheena. Poikkeuksena on Falstaffin kolmas näytös, jossa tuodaan mukaan paljon ennen kuulematonta materiaalia ja josta kuulijalle voi tulla jopa sekava olo. Wagneriaanisuus ei sopinut aikansa italialaiseen kansallishenkeen, mikä vaikutti osittain siihen, ettei Falstaff saavuttanut suurta yleisönsuosiota.

Koska ooppera on luonteeltaan kamarimusiikillinen, Verdi toivoi Falstaffia esitettävän täysmittaista oopperanäyttämöä pienemmässä tilassa. Orkesteritekstuuri on Falstaffissa monimutkaisempaa kuin Verdin varhaisemmissa oopperoissa, joissa orkesteri usein vain säestää laulajia. Verdi oli Falstaffia säveltäessään huolissaan siitä, että hän tekisi liian helppoa, yleisöön menevää musiikkia, sillä aiempi suosio sai aikaan kritiikkiä lehdistössä. Tässä oopperassa melankolisia, lyyrisiä melodioita, kuten Alicen ”kirjeenlukeminen” ensimmäisessä näytöksessä, käytetään lähinnä vain humoristisuuden saavuttamiseksi, toisin kuin Verdin muissa oopperoissa. Tästä syystä Falstaffista ei tullut samanlaista menestystä kuin Verdin melodisemmasta varhaistuotannosta, ja teos unohdettiin pitkäksi aikaa.

Teksti: Mariia Bertus

Oopperaa kulissien takana blogissa Sibelius-Akatemian 2,5-vuotisessa oopperan maisterikoulutuksessa opiskelevat laulajat kirjoittavat kokemuksistaan ennen oopperaluokan lähestyviä ensi-iltoja. Tekstit ovat syntyneet muun muassa FT Liisamaija Hautsalon vetämällä kurssilla, jossa opiskelijat haastetaan kirjoittamaan oopperan taustoista, säveltäjistä tai vaikkapa omasta roolihahmostaan ja haastattelemaan oopperaproduktiossa työskenteleviä henkilöitä. Syksyn 2017 oopperaproduktio, Giuseppe Versin Falstaff esitetään Sibelius-Akatemiassa lokakuussa 2017.