Britten tekee pilkkaa oopperan perinteistä – ja itsestään pellen

|
Blogi

Kesäyön unen kolmannessa näytöksessä käsityöläisten esittämää pienoisoopperaa ”Pyramos ja Thisbe” on yleisesti pidetty parodiana italialaisesta oopperasta ja erityisesti sen esityskäytännöistä. Brittenin inho tiettyjä italialaisia säveltäjiä kohtaan oli tunnettu: eräässä haastattelussa hän sanoi, että ”kukaan ei voisi kuvitella perustavansa koulua, jonka opetus pohjautuisi esimerkiksi Gaetano Donizettin (1797–1848) musiikille”.

 

Oopperatyyleistä alhaisin?

Italialainen tyyli kuuluu ja näkyy läpi käsityöläisten esityksen, alkaen tempomerkinnöistä: itse oopperassa kaikki tempomerkinnät ovat englanniksi, mutta pienoisoopperan alkusoitosta lähtien muuttuvat merkinnät italiankielisiksi. Samalla siirrytään muun muassa Donizettin ja nuoren Giuseppe Verdin (1813–1901) suosimaan 6/8 tahtilajiin, jossa kuullaan myös pienoisoopperan luonteeltaan majesteettinen ”alkuositto”. Tästä eteenpäin jatkuu esitys perinteisenä numero-oopperana, jota ”katsojien” kommentit välillä rikkovat. Selkeimmät viittaukset italialaiseen oopperaan löytyvät Pyramoksen ja Thisben rooleista. Esimerkiksi jälkimmäiselle kirjoitettu yhdistetty hulluus- ja kuolinkohtaus on äärimmäisen selkeä viittaus Donizettin Lucia di Lammermoorin (1835) Lucian hulluuskohtaukseen villeine kuviointeineen ja kadensseineen. Aikalaiset ovat myös kertoneet, että Peter Pearsin alkuperäinen esitys tästä oli räävitön toisinto Joan Sutherlandin tuoreesta Lucian roolisuorituksesta Covent Gardenissa.

 

Mikään ei kelpaa Benjaminille

Mutta pienoisooppera on täynnä elementtejä, joilla ei ole mitään tekemistä italialaisen perinteen kanssa – selkeimpinä leijonan ja seinän lauluosuudet. Mistä siis on kysymys, jos yksinkertainen selitys näpäytyksestä italialaiselle oopperalle ei riitä? Ensinnäkin pitää tietää, että Britten jumaloi Verdiä, erityisesti tämän myöhäisempää tuotantoa. Hän on sanonut, että ”olen ylimielinen ja kärsimätön kuuntelija; mutta muutaman hyvin harvan säveltäjän kohdalla tunnen, että jos en pidä kuulemastani, on syy minussa. Verdi on yksi näistä säveltäjistä”. Britten on myös ottanut runsaasti vaikutteita Verdiltä ja myös myöntänyt tämän ja muiden säveltäjien vaikutukset omaan tuotantoonsa: ”En ymmärrä, miksi minun pitäisi lukittautua täysin henkilökohtaiseen kädenjälkeen. Kirjoitan tavalla, joka parhaiten sopii sanoihin, teemaan tai sen tilanteen luonteeseen, jota milloinkin käsittelen”. Säveltäjiin, joihin Brittenin uskotaan viitanneen kuuluu ainakin Verdi, Purcell, Berg, Stravinski, Tippelt, Mahler, Barber, Mozart ja Prokofiev. Näistä monia kuullaankin pienoisoopperan kudoksessa. Seinän monologien nuotit on kauttaaltaan merkitty rukseilla, ja esitysmerkintänä on Sprechstimme – tämä viittaa suoraan muun muassa Arnold Schönbergin (1874–1951)  ja Alban Bergin (1885–1935) käyttämään tekniikkaan. Saman dodekafoniseen perinteeseen osoittavat myös Seinän fraasien nuottikulut: jokainen niistä kulkee lähes kaikkien oktaavin kahdentoista nuotin läpi. Vain Eb ja Ab jäävät puuttumaan joka kerta. Ne ovatkin ainoat sävelet, jotka löytyvät silloin orkesterista. Myös Berg ja Schönberg olivat Brittenille merkittäviä säveltäjiä erityisesti tämän nuoruudessa, eivät suinkaan pilkan kohteita.

 

Shakespeare made me do it!

Britten seuraa läpi oopperan Shakespearen jalanjäljissä – eri runomuodoista tulee erilaista musiikkia ja sanallisista vitseistä tehdään musiikillisia. Siten on selvää, että kun Shakespeare kirjoitti käsityöläisten näytelmän parodiaksi teatterista yleensä, omasta tuotannostaan ja juuri nähdystä näytelmästä, on Britten epäilemättä seurannut libretistiään tässäkin. Vaikka pienoisooppera on parodiaa oopperasta, on Britten itse käyttänyt kaikkia parodioimaan elementtejä tuotannossaan, monia jopa tämän oopperan sisällä. Käsityöläisten pienoisoopperan sisällä kaikki oopperan elementit vedetään liiallisuuksiin: toistoja jatketaan äänen särkymiseen saakka, dramaattiset elementit muuttuvat ylidramaattisuudessaan koomisiksi ja jokainen maneeri viedään aivan liian pitkälle. Lopputuloksena Britten näyttää, miten oopperaa ei pitäisi tehdä, tai ainakaan esittää, mutta silti hän onnistuu luomaan kohtauksesta oopperan helmen, löytäen ristiriidoissa Shakespearen näytelmien ytimen. 

 

Teksti: Visa Kohva